638.

Tuntuu että happi loppuu. Paniikkikohtauksista on tullut päivittäisiä, nukkumaanmenon aika on pahin joten en edes yritä nukkua enää. Silmät kiinni maatessa on liikaa aikaa ajatella, ihan liikaa. Sänkyyn voi kömpiä vasta kun on varma siitä ettei pysy enää kauaa hereillä, vaikka usein silloinkin yllätän itseni sillä kuinka monta tuntia vielä senkin jälkeen voi käyttää itkemiseen ja panikointiin.

Haluan vaan itkeä, huutaa ja raivota. Onneksi on ystäväni metsä, siellä saa olla rauhassa juuri niin surullinen ja vihainen kuin haluaa. Lenkit on pidentyneet ihan huomaamatta taas, nyt kun kelit vihdoin sen sallii. Joskus vaan istun kivellä tunnin, parikin. Itkemässä ja tuijottamassa keppejä järsiviä ja keskenään leikkiviä koiria, jotka aina välillä tulevat tökkimään kuonoillaan ja kysymään, joko jatketaan matkaa.

Itsevihan voimalla mä olen tehnyt tämän vuoden juoksuennätyksiä, mutten oikeastaan osaa nauttia niistäkään. Ja viimeisin ennätys vaati sen, etten taas tiedä koska voin edes kävellä ilman kipua. Toisaalta ei sillä niin väliä, juoksin silti tänäänkin. Sattukoot.

Huomenna kotiin. Pelottaa ja ahdistaa. Piti mennä jo tänään, mutta vaihteeksi mikään ei mennyt suunnitelmien mukaan, aika loppui kesken enkä kyllä ole koko päivänä ollut henkisesti siinä kunnossa että olisin edes uskaltanut lähteä ajamaan. Huomenna on pakko. Ajatus kotiinpaluusta oli ihan riittävän ahdistavaa jo aiemmin, nyt vielä vaikeampaa kun piti mennä sotkemaan taas kaikki ja pitääkin selvitä yksin.

Toisaalta jos en selviä, ei sekään niin haittaa.