642.

Onneksi on sentään yölenkit. Eilen meidän kanssa lenteli hetken pöllö, tänään mut säikytti lepakko joka seurasi perässä ikuisuuden. Lopulta oli pakko ottaa lamppu pois päältä ja suunnistaa pimeässä, kun se alkoi lentelemään naamalle. On ne ihan söpöjä mutta jos joku hajurako kuitenkin.

Selkä vaan kipeytyy päivä päivälta pahemmin ja mun vitutukseksi kipu pahenee eniten juuri kävellessä. Vie vähän lenkkien rentoutumista, mutta kai sen kestää. Ärsyttää et vakiofyssarin piti muuttaa kauas, tää ois muuten se hetki jollon oisin pitkästä aikaa marssinu sinne. Jos oisin rikas menisin testaamaan osteopaatin, kun koiratkin tuntuu hyötyvän siitä yllättävän paljon. Taidan kuitenkin tyytyä elämään tän kivun kanssa, jos ei parissa viikossa ala helpottaa niin sit pitää toivoa että ens kuun rahoista riittää hierojakäyntiinkin jotain. Mut ehkä tää menee ohi itsestään, yleensä tälläset menee.

Pitäs yrittää leikkiä sosiaalista ja ettiä jostain lyltsille uus leikkikaveri. Se on vähän niinku minä, valikoiva sen suhteen kenen seurassa viihtyy, ja silläkin on taipumusta menettää kaikki ne joista se todella pitää. Sil on ollu kolme hyvää kaveria sen elämän aikana, kaikki sentään pidemmän aikaa putkeen mut nyt sillä ei taas oo yhtään. Pitäs taikoa jostain myös vaellusseuraa, ku en uskalla lähtee vieraisiin paikkoihin yksin kuitenkaan. Ja haluis ees kerran nukkuu teltassa metässä tänä vuonna eikä aina vaan autossa, mut en jaksa kantaa mihinkään pidemmälle yksin kaikkee mitä tarviin ja en kotonakaan uskalla nukkuu yksin ni miten sit jossain vieraassa mettässä vaan joku hepponen kangas suojana. Mun tuurilla samalle leiripaikalle osuis vielä mun lisäksi joku mies ja sit pelkäisin koko yön koska se ilmestyy mun telttaan. Mut haluisin viel tänä vuonna johonkin, ihan sama mitä selkä siitä on mieltä. En vaan tiiä onks se mitenkään mahollista, ku kukaan kavereista ei ehi. Oli senki suhteen suunnitelmia vielä muutama viikko sit mut neki sit meni mahottomiks enkä voinu tehä sillekkään mitään.

Väsyttää. Ja ahdistaa ja vituttaa ja itkettää jajaja... En tiiä. On mulla niit hyviäkin hetkii ehkä välillä, mut päivä päivältä oon varmempi siitä et kohta saa jo luovuttaa. Ja se on oikeestaan aika helpottava ajatus.