685.

Joutsenet kuultu ja kurjet nähty, ehkä se kesä sieltä oikeasti yrittää tulla. Pisti tutkimaan retkeilyalueita, josko jo pian pääsisi edes päiväretkelle. Läheltä kotia löytyikin yks hyvältä kuulostava reitti mitä en oo kiertäny, kivat maisemat ja suurimmaksi osaksi hiekkatietä, ni on varmaan nopeammin sohjottomana ku polut. Oon kyllä jo mielessäni päättäny etten osaa ajaa sinne (oon joskus kyl käyny siellä parkkiksella, mut sillon oli kaveri navigaattorina ni ei tarvinnu miettiä mihin ajaa) ja et sit viimeistään siel metässä eksyn, ja samaan aikaan jompi kumpi koirista loukkaa ittensä. Vihaan mun päätä, ois kiva vaan kattoa että jee tollanen paikka ja lähteä turhia stressaamatta. Joskus niin teinkin, mut nykyään ihan turha toivo.

Ylihuomenna auto menee huoltoon ja katsastukseen, joudun viemään sen sinne yksin. Ei siinä muuten mitään, tuttu paikka mut niillä on aina ihan helvetin vähän parkkitilaa ja ahtaat parkkikset on yks kauhistus. Mut ehkä sit vaan jätän sen auton siihen keskelle pihaa ja käsken jonkun muun laittaa sen parempaan paikkaan parkkiin, jos on liian ahdasta. Pitäkää peukkuja et se menis katsastuksesta läpi ilman mitään kallista remppaa. Sen jälkeen ois sit lähtö takas kaupunkielämään.

Mut kivaa et on vihdoin lämpimämmät kelit. Vaik onki märkää ja kurasta, mut se voittaa kauheen pakkasen ja lumen. Mun nastakengistä kyl tulee vähän turhan helposti vesi läpi, mut ku jättää sukat pois ni ei tarvi niittenkään kastumisesta välittää. Ja märkiin kenkiin onneks tottuu nopeesti. Kohta saa jo kaivaa kesälenkkarit kaapista. Tänään oli jo pakko vähän muistella juoksemista, kun löytyi ihana sula pehmee hiekkatie. Jos vaikka tällä kertaa osaisin olla rikkomatta itteeni heti alkuun. Nyt kun sohjossa ei oo kiva juosta, ei tuu ahnehdittua heti liian pitkiä matkoja putkeen.

684.

Hetkittäin on hyvä. Niinku sillon, kun saa laahustaa rauhassa ympäri metsää. Tai kun seisoskelee kuuntelemassa lintujen laulua, auringon paahtaessa selkään lämpimästi ja koirien leikkiessä vieressä. Niissä hetkissä ei vaan voi olla mikään huonosti. Kevät tulee, vihdoinkin.

Sit on ne toiset hetket. Pidemmät hetket valitettavasti. Kun ei vaa jaksaisi olla. Viime yönä kattelin muuten pitkästä aikaa taas poliunta, niistä oli hetken taukoo. Tällä kertaa laitoin tekstarin mun silloselle omahoitajalle ja se autto mua hakeen uuden lähetteen sinne. Se vois olla ihan hyvä idea, jos ois varma siitä, et sillä on sama työnumero ku ennenkin. Mut en koskaan silti kehtais, ku en kuitenkaan oo polilla kirjoilla ollu pitkään aikaan. Ni en oikeestaan oo niitten ongelma, vaan ihan itteni.

Keväässä on ruvennu ahistaan se et vanhenen taas pian. Et taas on heitetty yks vuosi elämästä hukkaan. Ja no, haaveilin aika pienestä lapsesta asti siitä et mulla ois omakotitalo ja oma perhe, koirien lisäks ees pari lasta. Meillähän oli lapsii hoidossa sillon ku olin pieni, mä olin varmaan innokkain niitä hoitamaan. Sit tallilla taas olin se, joka oli ekana auttaas alottelijoita ja joka teininäkin vaan tykkäs siitä, et lapsilauma kulki perässä kyselemässä. Mut mitä vanhemmaks tuun, sitä varmemmaks muuttuu se, etten tuu saamaan sitä taloo enkä lapsia koskaan. Sen takia mä nykyään lähinnä välttelen lapsia ja oon jo vuosia koittanu huijaa itteeni siihen, etten tykkäis niistä. En haluu kävellä missään omakotitaloalueilla, ku sattuu kattoa niitä taloja ja miettii, et toi on sellasta mitä mä en tuu ikinä saamaan. Lupasin koirillekki joskus ku ne oli pentuja, et ei niitten tarvii montaa vuotta asuu kerrostalossa. Nyt vähän näyttää siltä et ne on kerrostalokoiria koko ikänsä. Lyltsiki vanhenee kohta, sit ne on molemmat jo kuusvuotiaita. Parhaassa iässä siis, ei mitään vanhuksia vielä, mut aika kuluu. Enkä saa mitään aikaseks. Mä vaan oon ja joskus tuntuu et seki on liian raskasta.

Miks ei vois vaan olla terve.

683.

Ihan hyvä päivä. Mut sit kuitenkin saunan lauteille istuessa jäin tuijottaan mun läskireisiä ja totesin, et oon lihonut. Sinne meni se hyvä päivä. En mä syömisvammailuun enää halua. Mut haluisin olla ees vähän pienempi. En vaan tiedä missä mun itsekuri on, niin haaveeksi jää sekin.

Oon tosi kyllästyny tähän elämään. Ei mulla nyt mitään itsariajatuksia oo ollut (ihmeellistä), mut ei mua haittais jos kuolisin. En saa juuri mistään mitään iloa irti. Kaikki on aina vaan sitä samaa. Ihan sama missä oon. Hoidan koirat, käyn ehkä kaupassa, loppupäivän istun koneella. Tarttisin enemmän tekemistä, mutten keksi mitä. Ois kiva leikkiä sosiaalista ja nähdä ihmisiä, mut pelkään liikaa. Ois kiva tutkia enemmän kaikkia luontokohteita, mut a) en aja tolla paskakotterolla talvisin ja b) en kesäsinkään uskalla ajaa vieraisiin paikkoihin elle oo pakko, ni se siitäkin. Mihinkään kauheen kalliiseen ei oo rahaa. Liian ykspuoliseen kyllästyy. Piirtäminen on ihan jees, mutten oo kuukausiin keksinyt mitään piirrettävää. Kirjottaminen on kivaa, mut koirien blogissa on sitä ihan riittämiin, joskus enemmän joskus vähemmän. Tän blogin puolelle harvemmin on mitään kirjoitettavaa, ei mun elämässä tapahdu mitään kirjoittamisen arvoista ja kaikki on aina sitä samaa. Joku vapaaehtoistyö vois olla ihan kivaa ja sais olla hyödyllinenkin samalla, mut pelko estää senkin tietenkin. Ku ois ees omakotitalo ni vois tehdä pihatöitä, mulla ois varmaan sellanen ylihoidettu piha. Koirapuiston lumityöt oon tehny ahkerasti aina kun sinne on uutta lunta ilmestyny. Enää ei voi sitäkään. Keränny sielt paskoja pois, sitä voi sentään tehä ympäri vuoden. Mut se on aika turhauttavaa, seuraavana päivänä siellä on jo uudet paskat levällään joka paikassa ku ihmiset on niin vitun laiskoja. Enkä kehtaa siel päivisin huitoa paskalapion kanssa ympäri puistoa, ni se on sellanen vaan yöllä tehtävä asia.

Tarviin jotain sisältöä tähän elämään jos kerran aion hengissä kituuttaa, mut kaikki tuntuu ihan mahdottomalta. Ja siihen päälle vielä tää jatkuva väsymys, et jos joskus sattuisikin keksimään jotain tekemistä edes hetkeksi, ei kuitenkaan jaksa.

682.

Nyt ei pää räjähdä ulkona. Talven paras puoli on täällä. Tai siis molemmat parhaat puolet. Ensimmäinen on se, että se on menossa pois ja kevät tulossa tilalle. Toinen on hankikanto, jonka ansiosta metsässä pääsee nyt ihan mihin tahansa helposti. Jostain syystä lähes kaikki pysyttelevät silti liukkailla kuhmuraisilla poluilla, joten saa seikkailla rauhassa kevään merkkejä etsimässä. Oon jopa parina päivänä jaksanut ottaa kameran mukaan, koko talven se on toiminut lähinnä pölynkerääjänä. Eilen sateli vähän luntakin, mutta ihme kyllä se ei haitannut. Oli se tavallaan ihan kaunistakin, keskellä metsää täydessä hiljaisuudessa ja rauhassa.

Selvisin porukoillekin, voi majailla hetken niiden nurkissa välillä. Jatkuva väsymys on näemmä seurana täälläkin, ja nukahtamisvaikeudet päättivät myös tulla mukaan tänne.

Vaikka nyt onkin taas pakkasta (joka voisi kyllä mennä pois), aurinko on sentään jaksanut näyttäytyä lähes joka päivä. Se on piristänyt sentään vähän. Kesää odotellessa, silloin jaksaa taas paremmin.