702.

Lykkäsin vielä viimeisen kerran, huomenna kotiin. Ahdistaa.

En muista koska oon viimeksi nukkunut kunnolla. Monta päivää mennyt jo ihan sumussa. Silmät ei jaksa pysyä auki, huimaa, rinnassa muljaa, jatkuvasti huono olo, kiitos vain univelka. Kotona sit pysty nukkumaan sitäkään vähää mitä täällä.

Ahdistaa se, miten pitkä matka sieltä on mihinkään rauhalliseen metsään. Mökki on keskellä metsää ja porukoilta ei tarvitse metsään montaa askelta kävellä, ja sit on koti... Taloa toisensa perään vaan vaikka mihin suuntaan lähtis. Eiku joo, on siellä se yks luontopolku, se minkä puolivälissä on lumenkaatopaikka ja jonne tulee vuori heti kun tulee ensimmäiset lumet. Ja se, jota ei voi märällä kelillä kiertää kokonaan, koska pitkospuut ovat rikki ja niille kun astut, onkin vettä nilkkoihin asti. Eikä se muutenkaan ole mikään oikea metsä, lyhyt polku vain ja ympärillä vähän puita. Jee.

Ja se meteli, argh. Mun alakertanaapurit on aika uudet, en tiedä paljonko ne metelöi. Toivottavasti vähemmän kuin ne aikasemmat, jotka ei ymmärtäneet että kakka äänieristys on kakka äänieristys, mua ei ihan oikeesti kiinnostanut kuulla niiden juttuja mun omaan kotiin silloin, kun olisi halunnut vain olla hiljaisuudessa.

Ja naapurit rappukäytävässä. Juu en halua jutella niiden kanssa joka hiton kerta kun tulevat vastaan, vaikka ne mummot ihan mukavia onkin. Ja ei, en jaksa kuunnella niitä niiden kiljuvia piskejä kun ne näkee mun koirat, etenkin ku mummelit tykkäävät koirinensa kokoontua ulko-oven eteen :) ja rappukäytävästä tuli mieleen, kuinka kivaa onkaan pian taas talvivaatteissa kiivetä neljänteen kerrokseen koira sylissä, ei nouse yhtään uloke otsaan sen kuumuuden takia ei. Eikä ulkona tule yhtään kylmä, kun ennen ulos pääsemistä tulee kamala hiki. Jippii. Mummojen takia en ala pukeutumista ja riisumista suorittamaan alaovella, vaan yritän lentää rapussa mahdollisimman nopeaa vauhtia.

Ja se saatanan paskalääväkämppä. Pakko tehdä sille jotain et siellä voi olla, mut väsyttää ajatuskin. Mut se on pakko saada siivottua heti huomenna. Ihan sama kuin vitun väsynyt on ajomatkan jälkeen, tällä kertaa ei voi käyttää loppupäivää palautumiseen. Pakko mennä kotiin suoraan, ei oo mitään muutakaan paikkaa enää. Vihaan sitä. Vihaan niitä paskamuistoja mitä siihen kämppään liittyy.

En tiedä miten selviin.

701.

Tänään (ja oikeastaan eilenkin) olen viettänyt aikaa lääkekaappia penkoessa. Löytyy läjä vanhentuneita bentsoja ja kaikkea muuta yhtä kivaa. Ja mä mietin, kuinka se voisi nopeuttaa avun saamista jos vetäisi ne kurkusta alas. Kyllä mä pystyisin. Sitä tavallaan vähän pelkäänkin. Miten helppoa se ois. En mä kuolla halua, en nyt. Vaikka ei sekään mitään haittaisi jos niin kävisi. Oon vaan niin loppu enkä jaksa enää yksin.

Haluisin, et joku kuuntelis, ymmärtäis ja ottais tosissaan. Kyselis, ku en osaa oma-aloitteisesti kertoo mitään kuitenkaan. Auttais pääsemään pelkotiloista eroon, ne on ne mitkä mun elämää eniten rajoittaa. Ja samalla pelkään. Sillon ku kävin polilla, viiltelyhän karkas ihan käsistä. Ja muutki itsetuhoilut. En sillon ajatellu sitä, mut mulla on vahva veikkaus, et tää puhumisongelma vaikutti siihen aika paljonkin. Kun ei saanu sanottua ääneen miten paska olo oli ja pelkäs, et kukaan ei nää mun emmätiiä-vastausten taakse ja et jäisin yksin kun kukaan ei huomais kuinka pohjalla olin.

Jos (kun) en vieläkään osaa avautua, mitä sitten tapahtuu? Miten mä kestän sen ja tuleeko vanhat tavat takaisin. Sitä mä pelkään. Puhelimessa en ainakaan osannut avata suuta ja sanoa miten mulla oikeasti menee. Sossussa viimeks sain puhuttuu vähän, mut koska en saanu sitä kirjettä kesän sossuajasta ajoissa ja jäi menemättä, onki seuraava aika työkkäriämmälle joka on ihan helvetin ärsyttävä. Eikä se koskaan ees esitä et sitä kiinnostas. Varmaan yrittää pakottaa mut karenssin uhalla taas johonki kuntouttavapaskaan, kun ei oo tota stressiä viel elämässä tarpeeksi.

700.

Sain vihdoin soitettua arvauskeskuksen mt-puolelle aikaa. Ei mennyt ihan putkeen se juttu ei. Odotin, että vain varataan se aika ilman sen kummempaa, mutta ensin pitikin kertoa miksi oli jutteluaikaa vailla ja minähän menin heti siinä vaiheessa ihan lukkoon. Jotain sain sönkötettyä, kivasti kaunistellen ja vähätellen ja suurin osa jäi kertomatta. Itsetuhoista ajatuksista ei jostian syystä kysytty mitään (yleensä se on kysytty aina jos on mt-syistä varannut aikaa jonnekin), sitä kautta olisi ehkä saanut nopeammin ajan mutta liian vaikea aihe ottaa itse puheeksi.

Kuukauden päästä voi kuulemma alkaa kyselemään jos ei ole postissa tullut aikaa. Eli jos sitä ei tule, en mene, toista kertaa en todellakaan sinne soita. Aika pettymys, mulla oli odotus että ois ens viikolle saanut jo aikaa, täällä kun on tavote ainakin ollut saada kolmen vuorokauden sisällä yhteydenotosta joku aika järjestettyä. No, vissiin vähän kusee se tavoite.

Maanantaina kaupunkielo kutsuu. Oon lykännyt sitä milloin mistäkin syystä, mut enää en. Vielä tän viikonlopun saa nauttia omasta omakotitalosta ja nyt aionkin vetää kunnon kännit. Tän kerran, pitkään aikaan en oo juonut kunnolla ja nyt oon sen ansainnut. Ja kaiken lisäksi sain ilmaiset juomat kun tein sukulaisellekin linnunpönttöjä. Hyvä ollakin ilmaista, kun mun tuet on katkaistu kiitos postin <3

699.

Ei ole kaupunkielämä vielä kutsunut sittenkään. Porukoille asti oon siirtynyt, mökkielämä tältä vuodelta ohi. 

Ajatukset ihan solmussa. En oo nukkunu tällä viikolla ku muutaman hassun tunnin mittasia unia. Kaikkia muitakin vanhoja tuttuja oireita on taas näkynyt. Jatkuva ahdistus on täällä taas, kaikki typerät pelot, väsymys, ärtymys, mikään ei kiinnosta. Tuntuu et mieluummin kuolisin ku menen kotiin, betonihelvettiin. Ja omaan pieneen paskalääväkämppään, joka tunkee jo uniinkin. Aamusinkin eka ajatus on ollut useempana päivänä se, et voisko vaan kuolla ku ei haluais nousta sängystä enää. Kiva herätäkki aina siihen, et on huono olo ahistuksen takia. Ku vois vaan rapsutella koiria ja löhöillä hetken, mut ei, pakko lähteä heti keksimään jotain tekemistä jos pääsis ahistuksesta ees hetkeksi eroon.

Laskut on maksamatta, tuet hakematta, ei vaan jaksa. Kaikki muutkin asiat hoitamatta. Pitäny taas tääki koko viikko soittaa sitä jutteluaikaa, mut liian pelottavaa. Yks ahistuksenaihe vähemmän jos vaan antaa sen olla, ei se mitään auta kuitenkaan ku en osaa puhua mun ongelmista. Vittu et vihaan itteeni. 

Metsälenkit pitää kasassa. Toistaseks. Mut koska kaikki muukin hajoo, pelkään et pilaan senkin. Pelkään, et musta tulee taas se saatanan suorittaja, jolle joka vitun ikinen metsälenkkikin on vaan kilsojen ja askelten keräämistä mahdollisimmn lyhyessä ajassa. Pelkään, et mun pieni pää päättää taas, että juoksulenkki on pilalla jos kesken lenkin pysähtyy vaikka laittamaan koiran hihnaan tai hetkeksi kattomaan jotain maisemia tai eläimiä. Pelkään, et unohdan et metässä voi vaan laahustaa, pysähdellä ja ihmetellä, et ei haittaa vaikka ei tunnissa kulkis kilsaakaan. Voi antaa koirien rauhassa haistella, voi pysähtyä katsomaan niiden leikkejä, ilman et pää huutaa koko ajan et pitäs mennä ja tehdä ja suorittaa ja olla tehokas. Mä pelkään et putoon siihen syömishäiriöhelvettiin takas, kyl mä tunnistan ne ajatukset ja tiedän et niitä on, mut mä en jaksa tehdä asialle mitään, mä en vaan jaksa sanoo niille ajatuksille et menisivät pois ja et haluun nyt elää näin enkä olla mikään vitun liikuntasuorittaja. Ei jaksa laittaa vastaan, ei nyt. Mut syön ihan suht ok tällä hetkellä, et ei kai sen suhteen mitään hätää oo kuitenkaan. Luulen et ne ajatukset menis ohi ihan sillä et sais muuten ittensä parempaan kuntoon.

Ja mä pelkään et romahdan kokonaan sit kotona, ku siellä ei oo mettää ihan vieressä. Ei voi lähteä vaan hetkeksi vähän metsään ja huomata miten aikaa kulukin suunniteltua enemmän, vaan ensin pitää päättää et kävelee sinne sen pari kilsaa vai mitä sinne on. Enkä tiedä mitä teen, ku toisella koiralla on vähän selkäongelmaa ja pitkät lenkit on siltä kielletty, mut se rakastaa metsälenkkejä. Eikä oo mitään varmaa tietoa siitä mikä sillä on, toivon et tää on vaan väliaikasta mut pakko yrittää varautua siihenkin et sen kanssa pitkät metsäseikkailut on ollutta ja mennyttä, et niitä ei ehkä koskaan enää tuu. 

Kunpa joku vois auttaa. Mut pelkään et kukaan ei voi. En mä pysty tähän enää kauaa.