699.

Ei ole kaupunkielämä vielä kutsunut sittenkään. Porukoille asti oon siirtynyt, mökkielämä tältä vuodelta ohi. 

Ajatukset ihan solmussa. En oo nukkunu tällä viikolla ku muutaman hassun tunnin mittasia unia. Kaikkia muitakin vanhoja tuttuja oireita on taas näkynyt. Jatkuva ahdistus on täällä taas, kaikki typerät pelot, väsymys, ärtymys, mikään ei kiinnosta. Tuntuu et mieluummin kuolisin ku menen kotiin, betonihelvettiin. Ja omaan pieneen paskalääväkämppään, joka tunkee jo uniinkin. Aamusinkin eka ajatus on ollut useempana päivänä se, et voisko vaan kuolla ku ei haluais nousta sängystä enää. Kiva herätäkki aina siihen, et on huono olo ahistuksen takia. Ku vois vaan rapsutella koiria ja löhöillä hetken, mut ei, pakko lähteä heti keksimään jotain tekemistä jos pääsis ahistuksesta ees hetkeksi eroon.

Laskut on maksamatta, tuet hakematta, ei vaan jaksa. Kaikki muutkin asiat hoitamatta. Pitäny taas tääki koko viikko soittaa sitä jutteluaikaa, mut liian pelottavaa. Yks ahistuksenaihe vähemmän jos vaan antaa sen olla, ei se mitään auta kuitenkaan ku en osaa puhua mun ongelmista. Vittu et vihaan itteeni. 

Metsälenkit pitää kasassa. Toistaseks. Mut koska kaikki muukin hajoo, pelkään et pilaan senkin. Pelkään, et musta tulee taas se saatanan suorittaja, jolle joka vitun ikinen metsälenkkikin on vaan kilsojen ja askelten keräämistä mahdollisimmn lyhyessä ajassa. Pelkään, et mun pieni pää päättää taas, että juoksulenkki on pilalla jos kesken lenkin pysähtyy vaikka laittamaan koiran hihnaan tai hetkeksi kattomaan jotain maisemia tai eläimiä. Pelkään, et unohdan et metässä voi vaan laahustaa, pysähdellä ja ihmetellä, et ei haittaa vaikka ei tunnissa kulkis kilsaakaan. Voi antaa koirien rauhassa haistella, voi pysähtyä katsomaan niiden leikkejä, ilman et pää huutaa koko ajan et pitäs mennä ja tehdä ja suorittaa ja olla tehokas. Mä pelkään et putoon siihen syömishäiriöhelvettiin takas, kyl mä tunnistan ne ajatukset ja tiedän et niitä on, mut mä en jaksa tehdä asialle mitään, mä en vaan jaksa sanoo niille ajatuksille et menisivät pois ja et haluun nyt elää näin enkä olla mikään vitun liikuntasuorittaja. Ei jaksa laittaa vastaan, ei nyt. Mut syön ihan suht ok tällä hetkellä, et ei kai sen suhteen mitään hätää oo kuitenkaan. Luulen et ne ajatukset menis ohi ihan sillä et sais muuten ittensä parempaan kuntoon.

Ja mä pelkään et romahdan kokonaan sit kotona, ku siellä ei oo mettää ihan vieressä. Ei voi lähteä vaan hetkeksi vähän metsään ja huomata miten aikaa kulukin suunniteltua enemmän, vaan ensin pitää päättää et kävelee sinne sen pari kilsaa vai mitä sinne on. Enkä tiedä mitä teen, ku toisella koiralla on vähän selkäongelmaa ja pitkät lenkit on siltä kielletty, mut se rakastaa metsälenkkejä. Eikä oo mitään varmaa tietoa siitä mikä sillä on, toivon et tää on vaan väliaikasta mut pakko yrittää varautua siihenkin et sen kanssa pitkät metsäseikkailut on ollutta ja mennyttä, et niitä ei ehkä koskaan enää tuu. 

Kunpa joku vois auttaa. Mut pelkään et kukaan ei voi. En mä pysty tähän enää kauaa.