725.

Vähän eri fiilikset kun viimeksi tänne kirjoittaessa.

Kävin tänään lääkärissä ja se käski mun pitää juhlat, koska tää on kuulemma harvinaista. Tein samat testit mitkä marraskuussa, masennustestin pisteet 36 -> 10, eli vaikeasta masennuksesta sinne normaalin(/terveen)/lievän masennuksen rajamaille. Ja kaksi eri ahdistuskyselyä, toinen 14p -> 3p ja toinen 26p -> 5p ja nää on myöskin kuulemma ihan normaalit pistemäärät. Eli tällä hetkellä mulla ei ole masennusta eikä häiritsevää ahdistuneisuutta, vaikka vielä pari viikkoa sitten tilanne oli aika paha. Oon ihan vain epävakaa oma itseni, mut sen kanssa pärjään.

Kysymysmerkkinä on se, onko toi sertralin vaikuttanut näin paljon ja nopeasti, onko se tää kevät (ihan varmana vaikuttaa, mutta paljonko?), onko se ihmissuhteiden selkiytyminen ja paljonko se kuntouttavan ryhmä vaikuttaa. Eka kerta siellä oli viime viikolla ja se oli ihan jees. Nukuin hyvin ennen sitä ja aamupalakin meni ongelmitta alas, löysin melkein oikeaan paikkaan (josta mut onneksi opastettiin eteenpäin :D) ja uskalsin jopa puhua siellä. Ihan kiva ryhmä ja varmasti mulle just sopiva paikka tähän kohtaan. Ootin et oisin panikoinu kunnolla ennen sitä ja siellä tai jänistäny tai jotain mut kaikki meni just kivasti. Pieni jännitys vaan, mut se on ihan normaalia kaikille.

Oon myös palautunut sinkuksi, tavallaan perseestä mut parempi näin. Ei mitään draamaa ja kaikki on mein välillä ihan ok, en oo menettäny ketään kokonaan. Mut ehkä nyt ei kumpaakaan vituta toisen naama ja tekemiset ja etenkin tekemättä jättämiset niin paljon. Vähemmän stressattavaa siis. Olin ennakoinu ja käsitelly asiaa jo jonkun aikaa etukäteen, ni ei tullu minään yllärinä eikä kauheena pommina.

Unirytmi on 10+, nukahdan joskus yheksän maissa ja herään viideltä-kuudelta aamulla, ehtii vielä käyttää koirat pellolla tai koirapuistossa juoksemassa ennen ku ihmiset alkaa niiden läheisyydessä kulkea. Lyltsikin pääsee siis joka päivä olemaan edes vähän irti, vaikkei se pidemmille metsälenkeille voi vieläkään tulla mukaan. Onneksi se on ihan tyytyväinen nyt näin.

Oon rakastunu neulahuovutukseen ja mulla on nykyään oma pieni huovutettu metsä eläimineen. Mun valkkaama pahvilaatikko alkaa olla niille liian pieni, pitää pian kehittää joku isompi paikka niille. Ollu kivaa tekemistä ja superkivaa huomata miten kehittyy siinä. Sormenpäät on kyllä välillä aika hellinä, ne neulat on kivan teräviä mut enää en osaa varoa niitä. Uppoo yllättävän syvälle sormeen, mut hei oon päässy mun neulakammosta yli :D

Vaikka mulla menee nyt näin paljon paremmin, ei multa vieläkään ole poistettu polimahdollisuutta. Koska jos toi ryhmä oikeesti parantaa mun oloa, polilla on niitä tarjolla lisää. Mut ei oo ajankohtaista just nyt, en mä sitä lähetettä vielä ikuisuuteen saa jos sitä edes tarviin. Ja pitää myös muistaa se, et mulla on ennenki ollu parempia kausia joista oon hypänny aika nopeesti takas pohjalle. Et ei tää välttämättä oo mikään pysyvä olotila, mut koitan nyt ainakin ottaa ilon irti tästä sen aikaa kun tää kestää. Reilun kuukauden päästä vielä yks lekurikäynti, jos sillon vointi on yhtä hyvä ni sit jätetään lekurikäynnit tauolle ajaksi X. Sillä hoitajalla jatkan vielä, vaikka se onkin ollu aika turhaa. Mut joku hoitokontakti mun on pakko pitää, ku en kuitenkaan osaa hakea uusiks apua jos vointi muuttuu huonommaksi ja se ei vaan käy et jäisin taas siihen vuosiksi vellomaan.