En mä pysty kirjottamaan, vaikka olisi paljon asioita joita olisi pakko purkaa edes vähän. 

Ahdistaa liikaa.

En mä halua kuolla, vaikka en jaksais enää elääkkään.
Veikkaanpa, että mun uudenvuodenlupaus pitää sittenkin. Jos jaksan kesän alkuun asti, jaksan varmasti koko loman. Loman lopusta ei ole pitkää aikaa nickelbackin keikkaan, ja siitä taas ei ole enää kovin montaa kuukautta tammikuuhun, joten kai senkin jaksaa. Ainakin mä yritän.

Tänään saan mennä tyytyväisenä nukkumaan. Hoidettu on kauppareissut ja 25 sivun pituinen koulua varten kirjoitettu teksti, jonka sain kuin sainkin ajoissa valmiiksi. Kavereiden kanssa mäkissä istuessa tajusin taas vaihteeksi, että mun pitäis olla iloinen siitä, että mulla on tuollasia kavereita. Ja hetken olinkin. Se ilo pääsi unohtumaan kun tulin kämpille ja tajusin, kuinka yksin olen kavereista huolimatta. Ne luulee tuntevansa mut, mutta ei niillä ole hajuakaan tästä. Ne tuntee vaan toisen mun persoonista.

Kirjotan taas ihan liian usein, en jaksa tehdä mitään muuta ja tämä nyt sentään vähän helpottaa oloa.

Mä pelkään, että mulla menee taas yli ton alkoholin käytön kanssa. Varsinkin kun nyt käytän sen kanssa kaikkea muutakin. Tiedän, ettei pitäisi eikä siitä ole pidemmän päälle kuin haittaa, mutta en halua lopettaakkaan. Se auttaa sentään hetken ja säästyy unipillereitäkin kun ei niitä tarvii viinan kanssa. Ehkä täytyy pitää pieni tauko, ehkä yritän olla loppuviikon juomatta. Tai pakko yrittää, rahat loppuu taas muuten. Säästän kyllä ruokarahoista taas aika paljon viinaa varten, tänäänkään tullut syötyä muuta kuin muutama desi jotain keittoa.

Kuumetta on vieläkin, ahdistaa kun ei pääse juoksemaan. Huomenna meen tallille vaikka olisin kuinka kipeä ja ensviikolla oon tasan joka päivä koulussa vaikka mikä olis. Helpompaa olis jäädä vaan kotiin makaamaan, mutta jos en saa pian raahattua itteäni pihalle, jään taas jumittamaan neljän seinän sisälle ties kuinka pitkäksi aikaa. Mielessä on käynyt jo monta kertaa koulun lopettaminenkin, mutta se tarkoittais sitä, että pitäis muuttaa takaisin porukoille joten pakko jaksaa nyt vaan jotenkin.

En mä jaksa enää kauaa näin. Pakko yrittää puhua sille lääkärille ees jotain vapun jälkeen. Jos se varais ees terkkarille jutteluaikaa, ois sekin parempi kuin ei mitään..

Kävin eilen terkkarilla. Osaan edelleen näytellä yhtä hyvin kuin ennenkin, ei sekään mitään huomannut. Tai alkoihan sekin ilmeisesti mua masentuneeksi epäillä kun pyysin lääkäriaikaa unipillereiden takia, mutta siitä nyt oli helppo valehdella. Tai enhän mä oikeestaan valehdellut, en vaan kertonut totuutta. Jokatapauksessa vapun jälkeen lääkärille, se haluaa kuulemma jutella mun kanssa ennen kuin suostuu kirjottamaan reseptiä. Toivottavasti se lääkäri on vähintään yhtä mukava kuin se aikasempi, sille pystyi sentään puhumaankin jotain.

En muuten tajua, miksi oon sekoillut viimiset pari päivää millon minkäkin aineiden kanssa. Siis joo viikon kotona löhööminen pistää ahdistamaan, mä tiedän etten meinaa uskaltaa mennä maanantaina kouluun kun oon ollut näin kauan putkeen pois, mutta ei siinä oo mitään syytä ruveta vetämään jotain aineita. Ei sillä, en mä niiden käyttöä lopettaa aikoisin kun niillä saa olon edes vähän paremmaksi, mietin vaan mistä tääkin lähti. Tyhmää ehkä, mutta parempi mun on näin. Enkä mä mihinkään kovin vahvoihin koske.

Mä en enää muista, miksi aikoinaan aloitin viiltelyn. Oon tehnyt sitä niin monesta syystä, etten enää tiedä, alkoiko se vain yhden syyn takia vai vaikuttivatko ne kaikki jo silloin. Muistan, että todella usein toivoin jonkun huomaavan, vaikka yritinkin pitää kaikki jäljet mahdollisimman hyvin piilossa. Aina välillä yritin saada aikaan tilanteita, joissa jäljet olisivat näkyneet "vahingossa", että joku olisi huomannut ja auttanut. En mä pystynyt puhumaan mun pahasta olosta sillon kenellekkään, mutta olisin halunnut jonkun tietävän. En tiedä, vaikuttiko avun haluaminen itse viiltelyyn paljoakaan, en usko että olisin koskaan tehnyt sitä ainakaan pelkästään sen takia, että joku olisi huomannut. Kai se silti jotain vaikutti. Ainakin siihen, että ala- ja yläasteella viilsin lähinnä käsiin. Myöhemmin siirryin jalkoihin sen takia, kun en enää halunnut kenenkään huomaavan.

Paha olo ja itseviha on molemmat vaikuttaneet mun viiltelyyn aika saman verran. Usein tuli viillettyä sen takia, että olisi saanut edes hetkeksi paremman olon, kun fyysinen kipu voitti hetkeksi henkisen. Auttoihan se aina hetken, en mä sitä kiellä, mutta loppujen lopuksi siitä oli aina enemmän haittaa kuin hyötyä; hetken päästä olo oli vielä pahempi, kun tajusi mitä oli tehnyt. Itseviha taas... No, joskus sitä vaan vihasi itseään niin paljon, että luuli ansainneensa sen kivun, luulin, ettei mulla olisi oikeutta olla hetkeäkään tuntematta kipua. Ja menihän viiltely hyvänä keinona itsensä rankaisemiseenkin, esimerkiksi syömisvammailuaikoina vaihtoehtoina oli joko syömättömyys tai viiltäminen. Jos en pystynyt olemaan syömättä, oli pakko viiltää ihan sen takia, kun suutuin itselleni ja en voinut antaa sen vain olla.

Olihan se kiva myös tietää, että oli olemassa edes yksi asia, josta pystyi päättämään itse. Sai päättää itse, kuinka syviä jälkiä halusi tehdä, kuinka paljon kipua halusi tuntea, koska viilsi ja koska ei. Tai siltä se tuntui. En mä oikeesti hallinnut viiltelyä ollenkaan, vaan viiltely hallitsi mua.

Tällä kerralla mä aion tosissani lopettaa viiltelyn kokonaan. Tajusin sen eilen, kun tappelin monta tuntia itseni kanssa siitä, viillänkö vai en. Enkä viiltänyt.

Hyvä olo. Ei ahdista, ei oo muutenkaan paha olla, tekis vaan mieli lähteä ulos juoksemaan. Ei oo pitkään aikaan ollut näin hyvä olla. Sellanen kiva väsymyskin, voisin jopa pystyä nukkumaan kunnolla pitkästä aikaa jos käyn ensin vähän ulkona hyppimässä.

opiaatit on kivoja.

Aina välillä musta tuntuu siltä, ettei kaikki ihmiset ole pahoja.
Ehkei ihan jokainen.


en silti taida uskaltaa vielä huomennakaan kouluun. Teen kaiken taas vaan vaikeemmaksi, mutta ihan sama. Ei aina voi jaksaa.
Haluisin nyt vaan olla hetken rauhassa, yksin.
Vaikka samalla vihaankin yksinäisyyttä enemmän kuin mitään muuta.

Mä odotan vielä kesään asti. En sen yli, vaan loman alkuun asti. Lomalla on aikaa miettiä aionko vielä yrittää vai en. Siihen asti mä annan elämän mennä miten menee, yritän jaksaa pitää vähän paremmasta olosta kiinni, mutten haaskaa voimiani siihen, että yrittäisin saada olon vielä paremmaksi. Mun on pakko jaksaa näin lomaan asti. Ei siihen ole enää pitkää aikaa.

Tapa ja paikka on kuitenkin varmuuden vuoksi valmiina. Niinkuin kaikki muukin. Mä oon vapaa lähtemään täältä ihan koska tahansa, jos siltä tuntuu.

En ollut tänään koulussa. Tai olin tunnin, mutta luovutin ja lähdin kotiin. Annoin pelon taas voittaa. Oon kyllä oikeastikin kipeä, mutten niin pahasti, että tän takia pitäis olla pois koulusta. En uskaltanut hakea edes saikkulappua kun en halua joutua juttelemaan sen terkkarin kanssa nyt. Vaikka pitäis se lääkäriaikakin varata terkkarin kautta, sais uuden reseptin unipillereihin. Mutta meillä on joku uus lääkäri siellä ja sille pitäis taas selittää kaikki alusta kuitenkin joten en mene. Taidan jäädä vielä huomiseksikin kotiin, ahdistaa koulu taas ihan liikaa.


Aika hassua muuten, siitä on kohta jo vuosi kun sanoin ensimmäisen kerran ääneen sen, että mua on kiusattu.  Muistan sen edelleen ihan kuin eilisen.

Mulla on tasan kaksi vaihtoehtoa: joko pidän tästä vähän normaalia siedettävämmästä olosta kiinni ja yritän päästä pikkuhiljaa eteenpäin tai annan masennuksen viedä voiton, annan sen pahan olon tulla takaisin ja mennä niin pahaksi, että pystyn varmasti tappamaan itseni. Toka kuulostaa helpommalta, saisi vaan luovuttaa ja antaa olla. Eka vaihtoehto houkuttaa silti jostain ihmeen syystä lähes yhtä paljon kuin toinenkin, mutta en tiedä, riittääkö mun voimat siihen, voisinko mä joskus onnistua siinä, vaikka kaikki aikaisemmat yritykset onkin epäonnistuneet.

En mä osaa päättää. Ehkä yritän vielä vähän aikaa. Kesän yli.

Pitkästä aikaa oli kiva tulla kämpille. Ei tässä olekaan ollut yhtään omaa rauhaa melkein viikkoon. Kyllä mä perheen, kavereiden ja sukulaisten seurassa yleensä viihdyn, mutta jos niitä yrittää jaksaa viikon putkeen ilman, että saa olla hetkeäkään yksin, alkaa loppuvaiheessa jo olla hermot kireellä. Mä nukunkin paremmin jos en joudu olemaan yksin, mutta tuntuu kyllä aika kivalta tietää, ettei tänä yönä tarvitse herätä kertaakaan kenenkään muun takia eikä tarvitse pelätä tallovansa ketään jos käy yöllä jossain pomppimassa. Taidan olla niin väsynyt, että uskallan jopa jättää unipillerin ottamatta.

Oon tässä pari päivää miettinyt olisko mahdollista herätä joskus ilman, että ensimmäinen ajatus on kuolema. Ilman, että joka aamu pitäisi vittuuntua sen takia, kun on edelleen hengissä. Ehkä mä yritän vielä elää, ehkäpä...

Eilen oli hauskaa, juhlittiin koeviikon päättymistä. Naurettiin, kännättiin, pelattiin lumi- ja vesisotaa... Kuitenkin heti kun jäin yksin, aloin miettiä, kuinka helppo siinä tilassa olisi ollut kuolla. Kuinka olisin voinut ottaa loput viinat mukaan ja mennä junaradalle tai vetää naamaan kaikki kämpästä löytyvät lääkkeet viinojen kera. Ja mä halusin oikeasti kuolla, olisin kyllä lähtenyt sinne junaradalle jos vaan olisin jaksanut ja jos tasapaino olisi toiminut vähän paremmin. En mä muista koska viimeksi oon halunnut kuolla niin paljon kuin eilen. Mä niin pelkään välillä mun ajatuksia.

Tänään oli aivan liian hyvä päivä. Käytiin lapsuudenkaverin kanssa tallilla moikkaamassa vanhoja hoidokkeja ja ai että meillä oli hauskaa. Puhuttiin siinä sen kaverin kanssa, että jos me ollaan jossain kahdestaan, kumpikaan ei ole sekuntiakaan hiljaa ja harvassa on ne hetket, kun me ei naureta. Enkä mä esitä sille ikinä mitään. Mulla on oikeesti hyvä olla sen kanssa.
Eikä mulla oo pitkään aikaan ollut näin hyvä olla porukoiden luona. Oon pari tuntia vaan maannut koirat kainalossa ja kuunnellut porukoiden juttuja, miettinyt, että näin sen kuuluu olla.

Kaiken lisäksi sain mun muistot takaisin. Enää en ole pelkkä tyhjä kuori jolla ei ole menneisyyttä. Mulla on oma tarinani, eikä se ole niin huono kuin oon ennen luullut. Ehkä kaikki oli huonosti ne hetket, kun olin koulussa. Mutta lapsena mun oli hyvä olla kotona. En mä ollut koskaan mikään helppo lapsi, en todellakaan, mutta silti porukat jaksoi mua, ei ne koskaan hylänneet vaikka pahimpina päivinä sillä uhkailivatkin. Ja mikä parasta, mulla oli se mun lapsuudenystävä ja pakopaikkana talli, missä me oltiin melkein aina, ja siellä kaikki oli kavereita keskenään.

Ajatus ei kulje, paras varmaan mennä nukkumaan. Vaikka tuskin saan nukuttua tänäkään yönä. Mietin vaan sitä, miksei kaikki voi olla aina näin. Hyvin. Mä tiedän, ettei tää hyvä olo tälläkään kerralla kestä kauaa, luultavasti oon taas huomenna tekemässä itsarisuunnitelmia, vaikka tällä hetkellä haluankin enemmän elää kuin kuolla.

Reidet on mustelmilla hakkaamisesta, mutta silti jostain syystä nauran. Pitkästä aikaa aidosti. Teräkin on taas pöydällä asti, mutta enpäs viiltänyt. Huomenna tulee täyteen 150 päivää ilman viiltämistä, ja tällä kertaa aion päästä vähintään siihen kahteensataan asti.

Ajattelin nyt taas vaihteeksi yrittää parantua, vaikken tällä hetkellä täysin sitä haluakkaan. Eipä sitä yrittämällä mitään menetäkkään. Olisi vaan paljon helpompi yrittää, jos olisi joku, jolle voisi puhua. Mutta pärjään mä yksinkin. En mä voi antaa tän jatkua tälläsenä tai en oo enää kauaa hengissä.