_large.jpg)
Ajattelin nyt taas vaihteeksi yrittää parantua, vaikken tällä hetkellä täysin sitä haluakkaan. Eipä sitä yrittämällä mitään menetäkkään. Olisi vaan paljon helpompi yrittää, jos olisi joku, jolle voisi puhua. Mutta pärjään mä yksinkin. En mä voi antaa tän jatkua tälläsenä tai en oo enää kauaa hengissä.
Hei,
VastaaPoistaOlen käynyt lukemassa blogiasi nyt muutaman kuukauden, olet monellakin tapaa samassa tilassa kun minä kymmenisen vuotta sitten. Olin masentunut, ahdistunut ja itsemurha pyöri mielessä melkein koko ajan. Perheelle ei voinut kertoa, lääkäriin meneminen ei oikeastaan tuntunut vaihtoehdolta koska en uskonut että he voisivat mitenkään auttaa. Kavereita minulla oli niukanlaisesti ja niihinkin muutamaan pidin huonosti yhteyttä, ei vaan jaksanut olla sosiaalinen. Tein jopa samantyyppisen sopimuksen itseni kanssa että saan tappaa itseni jos vielä tietyn ajan kuluttua elämä on samaa paskaa. Selvisin kuitenkin, tutustuin tulevaan puolisooni ja opiskelin ammatin, masennusta oli jaksottain, pahimmillaan nukuin 18h vuorokaudessa enkä todellakaan jaksanut tehdä mitään, edes sitä itsemurhaa.
Minulla arveltiin kaksisuuntaista mielialahäiriötä kun lopulta vanhempana oli pakko mennä masennuksen takia terveyskeskuslääkärille, töistä ei kauniilla puheilla olla pois toisin kuin koulusta...diagnoosia ei ole vaikka itsekin uskon että sen saisin jos vaan lähtisin hakemaan. Kuitenkin tieto siitä että näille ihan puskasta tuleville masennusjaksoille ja harvinaisemmille tarmokohtauksille on joku pohjimmiltaan minusta riippumaton syy auttaa jaksamaan.
En oikein tiedä oliko tästä mitään apua, tarkoitukseni kuitenkin oli sanoa että koita jaksaa! Vaikka ihmiset on useinkin paskamaisia heikompiaan tai muuten huonossa kunnossa olevia kohtaan niin on täällä niitä hyviäkin tyyppejä.
Jatka vaan eteenpäin, kyllä ne paremmat päivät sieltä tulevat!
-Sani