Toisinaan mä olen ihan onnellinen. Tyytyväinen nykyhetkeen. Niin onnellinen, että voisin itkeä vain siksi, koska on niin hyvä olla.

Kuten nyt.

Hah, hiiteen bloggaustauko. Ei musta oo kirjottamaan päiväkirjaa käsin, enkä osaa olla kirjoittamatta, jotenn...

Mä en tiedä voiko noi lääkkeet vaikuttaa näin nopeesti, vai johtuuko tää vaan siitä, että oon vihdoin pystynyt nukkumaan. Koko kämppä on nyt siivottu, vaikka yleensä välttelen siivoamista viimeiseen asti. Etenkin tiskaamista. Nyt kaivoin kämppiksenkin huoneesta kaikki likaiset astiat. Ja tein kunnon ruokaa.
Jotenkin ihanaa, kun pitkästä aikaa jaksaa tehdä jotain sellaista, mikä ei ole pakko. Vielä vois lattiat pestä kunnolla, omassa huoneessa tein senkin jo. Juoksemaankin tekis mieli lähteä, mutta tuolla on niin paska keli ettei kykene.

Onneksi kohta on loma, vaikka oon mä nytkin ollut omalla lomalla koulusta aika paljon. Viimeviikolla olin kaks päivää koulussa, ja sitä edelliselläkin viikolla taisin jonkun päivän nukkua kotona... Nyt on sellanen olo, että voisin jopa jaksaa koulua viis päivää putkeen. Saas nähdä onnistuuko se tammikuussa.

-6kg.

Escitalopram Actavis 5mg aamuisin seuraavat 2vko, siitä eteenpäin 10mg. Mirtazapin 15mg 1-2 tablettia iltaisin. +Melatoniini ja vitamiinit. Jee. Nyt vasta koomassa oonkin, en jaksa edes miettiä liikkumista, vaikka vielä eilein jaksoin vetää parit lihaskuntotreenit. Ehkä tää tästä, kai mä nyt pari viikkoa näiden kanssa yritän... Varsin mielenkiintoisia unia kyllä, että sen puoleen nää pilsut taitaa olla ihan kivoja :D

Sit vaan odotellaan, koska tulee polilta postia. Ärsyttää, kun en tiedä, kumpaan kaupunkiin lähete nyt sitten lähti, omaan vai muutaman kymmenen kilsan päähän, kun täällä ei kuulemma välttämättä onnistu sellainen hoito mitä mä tarttisin. Lääkäri ei toki voinut kuunnella kun sanoin, että en pysty kulkemaan sinne kauemmas mitenkään... Jätetään menemättä sit vaan, jos sinne kauemmas käsketään.

Enkä muuten olis mennyt lääkärille, jos terkkarilta ei olis tullut tekstaria, jossa se kertoi varanneensa mulle ajan.

Ei ollut kovin pitkä bloggaustauko... Mutta nyt ei tarvii odottaa enää yhtään mun kirjotuksia tän vuoden puolella, vaikka hengissä aattelinkin pysyä. Käyn kyllä lueskelemassa muiden blogeja kerran-pari päivässä, mutta ennen joululoman loppumista tuskin kirjotan tänne itse mitään.

Joten nyt näin etukäteen, hyvät joulut ja uudetvuodet kaikille! :)

Mä en enää tiedä yhtään mitä mun pitäisi tehdä.

Mitä jos mulla ei ole mitään masennusta? Jos vain olenkin keksinyt tämän jotenkin omasta päästäni ja aiheuttanut kaiken pahan olon itse? Tai jos tää onkin normaalia, mutta mä koen tän vaan jotenkin eri tavalla, rankempana kuin muut?

Äh, ei kirjoittamisesta tule nyt yhtään mitään. Mulla ei ole aikaa kirjoittaa, mulla ei ole muutenkaan tarpeeksi aikaa selvittää omia ajatuksia. 8 tuntia päivässä koulussa, sen jälkeen kotona odottaa hyperaktiivinen koiranpentu joka on tajunnut omistavansa hampaat ja jolle pitäisi keksiä jatkuvasti tekemistä, läksyt pitäisi hoitaa, ruuanlaitot, laskut, kaikki. Ruoka tosin on nyt aika helppo kun en syö melkein mitään, mutta kämppis tykkää mun kokkailuista niin kai sitä joskus täytyy jotain tehdä. Siivotakin pitäisi taas, mutta ei sillekään löydy mistään aikaa eikä jaksamista. Siihen päälle vielä unettomat yöt, joten päikkäreillekin olis kiva yrittää repästä jostain aikaa.

En varmaan kirjoita vähään aikaan. Pakko yrittää selvittää ajatuksia jotenkin muuten, kirjoittaminen ei enää toimi. Tai ei ainakaan tällä hetkellä, liittynee kai siihen kun en koskaan voi keskittyä tähän, kun tuo pentu tekee tuhojaan 24/7 ja sitä pitää vahtia jatkuvasti.


Jos musta ei kuulu mitään ennen vuodenvaihdetta, oon kuollut.

Mä en saa niitä psykon sanoja pois mun päästä. Tuntuu ihan siltä, kuin se olis luullut, että mä en edes halunnut puhua sille. Illalla päädyin vetämään kännit ja join sammumispisteeseen asti. Yleensä se auttaa nukkumaan koko yön yli, mutta tällä kertaa heräsin muutaman tunnin päästä ja taas psykon sanat alkoivat pyöriä päässä. Siitä lähtien onkin sitten oltu hereillä.

Oon syönyt sen psykolla käynnin jälkeen vain lautasellisen puuroa ja liikkunut aika reilusti... Jos en kerran pysty mihinkään muuhun, laihtumaan ainakin pystyn. Pikkasen reilu viikko ja lähtenyt jo 5 kiloa. Ja nyt en enää edes yritä lopettaa tätä syömisvammailua, vaikka tiedänkin tän olevan ihan perseestä. Mun on pakko repiä ees joku onnistumisen tunne jotain kautta tai en oo kohta enää hengissä. Vaikka se kuolema taitaiskin olla vaan hyvä asia.

Maanantaihin mennessä pitäis päättää haluanko sinne polille vai en. Aattelin sillon aamulla raahautua terkkarille, kun mun on kuitenkin pakko käydä varaamassa lääkäriaikaa sen kautta, että saan jotain vahvempia unilääkkeitä. Ja noi lääkkeet tulee kokeiluun ihan psykologin käskystä ja voisin ehkä jopa yrittää olla leikkimättä niillä.

Oikeesti ei oo todellista, että menin mokaamaan kaiken.

Mietin vaan, että löytäisköhän kasvattaja tolle pennulle vielä uuden kodin. Jos mä en vaikka olekaan hengissä enää huomenna.

Psykologi sanoi, ettei se voi auttaa, kun en mä kerran pysty kertomaan sille mitään. Pitäis kuulemma mennä terkkarille, varata aika lääkärille ja hakea sieltä kautta lähete johonkin, mutta mitä järkeä? En mä kuitenkaan pysty puhumaan kenellekään, kun en tuolle psykollekaan pystynyt ja se sentään oikeasti yritti auttaa mua puhumaan. Ehkä mun vaan pitää hyväksyä se tosiasia, ettei kukaan pysty auttamaan mua ja mä oon näiden asioiden kanssa yksin loppuikäni. Eli en kovin pitkään. 

Menin vielä valehtelemaan masennustestissäkin, en vaan pystynyt ympyröimään kohtaa haluan kuolla. Se ois voinut olla just se kohta mikä olis auttanut sitä tajuamaan sen, että mä en todellakaan pärjää yksin.

Oon monta kertaa kirjoittanut, kuinka kovasti haluaisin puhua jollekin. Jotenkin niin turhauttavaa, että nyt, kun mulla on vihdoin mahdollisuus puhua, en pystykään siihen. Kävin loppuviikolla taas terkkarilla, eikä mulla oo enää sille uutta aikaa. "Emmä tarvii, pärjään ihan hyvin nyt." Tai sitten en pärjää. Sille terkalle on vaan jotenkin helpompi puhua kuin psykolle, kai siksi kun se on tutumpi.

Vammaan ihan liikaa syömistenkin kanssa taas. Eilen en syönyt mitään, tänään taas söin ihan liikaa ja olin jo menossa oksentamaan. Onneksi oksennuskammo on niin suuri, etten kovin helposti sitä tee ja siksi se jäi tälläkin kertaa tekemättä. Kyllä mä tiedän miten pitäisi syödä, mikä on ok ja mikä ei, mitkä ne oikeat rajat ovat, mutta mun pää vetää aina jotain omia rajojaan. Ja alkaa ahdistaa, jos en noudata niitä mun pään vetämiä rajoja, vaikka tiedänkin niiden olevan turhia. Mun ei tarvitse laihtua enkä mä oikeasti edes halua sitä, mutta silti tuntuu jotenkin hyvältä kun viikossa painon muutos -3kg. Ja tahdon tuon muutoksen isommaksi, vaikka tavallaan taas en.

Perjantaina olin koko päivän kotona, en jaksanut raahautua kouluun vaikka kuinka yritin. Huominen pitäisi vielä jaksaa, keskiviikkona en aatellut raahautua kouluun kun en kuitenkaan ehtis olemaan siellä kuin pari tuntia ennen psykon aikaa. Ja jos ehtis vähän selvitellä taas ajatuksia siinä ennen sitä, että ois ees jotain hajua siitä missä olotilassa mennään ja mistä ehkä haluaisin puhua. Vaikka sama kai se sinänsä, kun en varmaan taaskaan pysty kertomaan sille mitään.

Tiettekö muuten kuinka kivalta tuntuu kuulla oman kaverin suusta, että on saamaton paska?
Ei se ainakaan helpottanut oloa yhtään.