Mulla on enää kolme terapiakertaa jäljellä ennen hoitoneuvottelua. Neuvottelua, jossa päätetään, tarvitsenko mä polikäyntejä. Pelkään, etten siihen mennessä saa kerrottua mun ongelmien laajuudesta, ja jään taas ilman apua.

Yksi edistysaskel kuitenkin: Mä sanoin tänään terpalle ääneen, että toisinaan ahdistaa, eikä sen ääneen sanominen pahentanut oloa kuten ennen. Edistyn vaan liian hitaasti, musta tuntuu siltä, että tämä tahti ei riitä. Jään taas ilman apua.

Onhan mulla toki moniin muihin verrattuna asiat hyvin: mulla on kavereita (joille tosin esitän nykyään aika usein iloisempaa kuin oikeasti olen), kiva kämppis (jonka seuraa en jaksaisi joka päivä), tilava kämppä kivalla paikalla (joka tosin on paskasessa kunnossa, kun en jaksa siivota), maailman ihanin koira (joka on liian vähällä liikunnalla ja aktivoinnilla, koska oon laiska paska), hyvät välit vanhempiin (paitsi etten voi kertoa niille melkein mitään tai syntyy riita), sekä saan suoritettua opintoja samaan tahtiin muiden kanssa (pakko vaan jaksaa, jos en halua, että kaikki saavat tietää tästä masennuspaskasta, vaikka en jaksaisikaan nousta aamuisin ja poissaolotilastot näyttää kivalta). Suluissa olevat on ne, mitä muut ei tiedä. Niin, ehkä mun elämä on päällisin puolin ihan jees. Ehkä mä näytän siltä, että mä pärjään, ettei mulla ole mitään hätää. Mutta oikeasti, en mä pärjää yksin. Mun on vikalla kerralla pakko kirjoittaa sille terapeutille, jos en saa sitä muuten kerrottua. Mulla ei oo enää yhtään toivoa jäljellä, jos polilta päätetään, etten tarvitse apua.

Yksi asia on paremmin. Mä en laihduta enää. Nyt yritän olla aloittamatta sitä enää uudelleen.

Edelleen: kertokaa jos tunnistatte, kiitos :)