En mä ole sille psykologillekaan vihainen. Sen näkeminen auttoi. Nyt mä muistan, missä kaikissa asioissa se kannusti mua. Mä muistan, kuinka se sanoi, että mun pitäis olla ylpeä siitä, että oon onnistunut saamaan kaksi hyvää ystävää uudelta paikkakunnalta, vaikka mulla ei aikaisemmin oo kunnon ystäviä ollutkaan. Tänään kotimatkalla tuota miettiessä tajusin, että mä osaan nykyään luottaa. Vielä vuosi sitten en osannut, ja aikaa luottamuksen syntyminen edelleen vaatii, mutta se ei ole enää mahdotonta.

Nyt tiedän myös, miksi halusin niin kovasti nähdä sen psykon. Vaikka en koskaan kertonutkaan sille paljon mitään, se ymmärsi ja sitä kiinnosti, se jaksoi kannustaa ja mikä tärkeintä, se tuntui jotenkin turvalliselta. Mulle olisi varmaan apua jopa siitä, jos kävisin sen huoneessa vaan istumassa. Puhumatta mitään, katsomatta sitä päin, koska sen pienen hetken sen huoneessa musta tuntui aina siltä, että olen turvassa itseltäni ja muilta, vaikka puhuminen ahdistikin.

Mä vaan toivon, että se toimintaterapeutti olis samanlainen. Sellainen, että sen seurassa musta tuntuis siltä, että oon turvassa. Muuta mä en tarvitse.