Mun täytyy pyytää vielä teidänkin apua. Se on sitten hyvästi viimeisetkin anonyymiyden rippeet, mutta te, jotka olette eksyneet facebookin ihmeelliseen maailmaan, auttaisitte kamalasti, jos kävisitte tykkäämässä tästä kuvasta. Teidän nimiä mä, eikä kukaan muukaan, voi tuolta saada blogeihin yhdistettyä, siitä tykkää nyt jo monet mulle täysin tuntemattomat ihmiset, joten mistä mä tiedän, ketkä on eksynyt sinne tätä kautta ja ketkä muualta.

Jos nyt jostain ihmeen syystä voittaisin tuon kisan, saisin tuolle piskille ilmaiseksi ruokaa ja tavaraa testiin. Helpottaisi paljon, ei tarttis olla jatkuvasti ostamassa tuolle jotain uutta, pikkumies kun on varsin lahjakas tuhoamaan tavaroita ja syökin muutaman kympin edessä kuukaudesta. Kaiken lisäksi se helpottaisi mun työpäiviä, aloitan nimittäin ko. eläinkaupassa työssäoppimisjakson tossa viikon päästä, ja voisin aina välillä napata piskin mukaan töihin ja olla sen kanssa koko päivän, nuo kun toivovat, että voittaja pääsisi välillä käymään paikan päällä :D

Mutta joo, käykää tykkäämässä jos huvittaa, eipä tuo mikään elämän ja kuoleman asia ole kuitenkaan :)

Yritän ensviikon aikana ehtiä kirjoittelemaan kunnolla kuulumisia tänne, porukoilla ollessa kirjoittaminen ei onnistu, mutta onneksi huomenna pääsen taas kotiin.

Ajattelin tulla ilmoittamaan, että hengissä ollaan. Viiltelylakko pitää ja sitä rataa, päivät on yhtä itkemistä ja jännittämistä etenkin nyt, kun oon porukoilla.

Yksi hyväkin asia tässä lähiaikoina on ollut. Porukoilla on uusi auto, ihan mahtava ajettava, ja oon nyt muutamaan otteeseen uskaltanut kuskin penkille. Pysyn jopa tiellä, vaikka en oo tainnut vuoteen ajaa yhtään(?).

Muuten tää elämä sitten onkin yhtä paskaa kuin ennenkin, ellei paskempaakin. Mutta en mä silti ajatellut kuolla vielä.

Hylätty kokeesta, joka on nyt sitten pakko saada tiistaina läpi tai on koulun vaihto edessä. Stressaa, etenkin, kun kokeeseen tulevat materiaalit kerättiin jo pois, eli siihen ei voi edes yrittää lukea. Kämppiksellä sama juttu. Päätettiin sitten tehdä baarireissu, kunnon pohjat kotona ja hyppy junaan. Jos känniseikkailut ei kiinnosta, lukeminen kannattaa lopettaa tähän. Kirjotin tämän lähinnä sitä varten, että en luota mun muistiin, mutta haluan jatkossakin tietää mitä oon tehnyt. Ensin Järvenpää, yksi ylitäysi baari, jossa jutteleminen oli mahdotonta, ja muutama muu paikka, joissa oli ehkä kaksi ihmistä. Ei muuta kun takaisin junaan ja matkaa jatkamaan.

Tossa vaiheessa kuvioon astui kaksi jätkää. Kuus vuotta vanhempia, enkä mä oikeasti tiedä niistä mitään, mutta nyt vahtaan kännykkää jatkuvasti, kun ehdin sujauttaa meidän numerot niille. Junassa juteltiin niitänäitä, mä unohdin kaikki estot ja pelot ja sellasetkin asiat, jotka ois ehkä kannattanut muistaa. Vedin siellä sen toisen jätkän juomia, maistui ihan vitun pahalle ja taisi olla pikkasen liian vahvaa mun päälle. Ei sillä, liian vahvaa se oli jätkälle itselleenkin. Ne naureskeli siinä meille ja kertoivat arvostavansa meidän spontaaniutta, kun ne tajusi, että me tosiaan oltiin keskellä yötä junassa tietämättä mihin oltiin menossa. Kertoivat tietävänsä Helsingistä hyviä baareja, joten lähdettiin niiden mukaan. Siellä sitten juteltiin muutama tunti, pummin toiselta niistä röökiä (hyi mua, en ollu kahteen vuoteen polttanut) ja juotiin siihen asti, että mulla alkoi tasapaino heittää aika reilusti, kämppiks kaatoi yhden kyltin kävellessään sitä päin, ja paremman näköinen jätkistä kävi jatkuvasti halailemassa vessanpönttöä.

Siitä sitten pitkälle kotimatkalle. Jätkät lähti taksilla, eivät jaksaneet odottaa junaa. Me jäätiin köyhinä paskoina sinne, mutta niiden mennessä taksiin ehdin vielä heittää meidän numerot niille. Pallo on nyt niillä, en mä välttämättä edes halua mitään vakavaa nyt, mutta jos nyt edes baariseuraa. En tiedä johtuiko se kännistä vai mistä, mutta siinä baarissa jutellessa tuntui siltä, että me oltais tunnettu aina.

Kämppis alkoi siinä valitella vessahätää, ja meillä oli aikaa, joten palattiin "baarialueelle". Vittu yksikään järkkäri ei voinut päästää sitä käymään kusella, vaikka meille järkkärikurssilla nimenomaan painotettiin sitä, että asioista on pakko osata joustaa. Kukaan ei olis menettänyt siinä mitään, jos kämppis olisi saanut käydä pikasesti vessassa. Loppujen lopuksi se meni siihen, että mä lampsin poliisiauton viereen ja tuijotin niitä kytti niin kauan, että ne tajus avata ikkunan (:D ei sitten tullut mieleen koputtaa siihen tai mitään). Pienen piilovittuilun kera kysyin niiltä, onko koko kaupungissa mahdollista päästä yöllä vessaan, vai pitääkö meidän kusta kadulle. Asiallisia tyyppejä, täytyy myöntää. Löytyihän se vessakin lopulta, ja sen jälkeen päästiinkin jo junaan. Junassa taas mielenkiintoisia keskusteluja tuntemattomien känniläisten kanssa, aloin jo vähän selviimään, mutta ei silti stressannut yhtään.

Oi luoja että oli hauska yö, vaikka oltiinkin vasta kuuen aikaan aamusta kämpillä ja sillon alkoi jo pikkasen väsyttää. Täytynee ottaa pian uusiksi, nyt kun tiedetään helsingin baarit ja osataan liikkua siellä vähän paremmin. +Jos ne jätkät ottais yhteyttä, ois tosi jees päästä niiden kanssa joskus viihteelle. Ja oikeestaan niitä ois ihan kiva nähdä selvänäkin. Vaikka sitten vaan kavereina, kun toi mun kaveripiiri on aika säälittävän pieni...

Huomenna terapia. Pitäisi mennä poliisiasemalle viemään ajokorttipaperit viimeinkin, onhan ne jo vuoden odottaneet. Ainoa vika, että oon hukannut ne. Enkä kehtaa myöntää sitä terpalle. 

Koirakin sairasteli tänään, päätti tuhota kirjaston kirjoja ja vetää siihen päälle monta buranaa, jotka se onnistui taikomaan jostain. Ei muuta kuin kallis lääkehiilipurkki apteekista ja koiran lärviin. Nyt on kaikki paikat täynnä sitä vitun hiiltä ja tili tyhjä. Kaiken lisäksi ollaan tänään kävelty kämppiksen ja koirien kanssa melkein parikymmentä kilsaa ilman ruokaa, kun ei tajuttu ottaa eväitä yhteen tapahtumaan mukaan. Nyt vituttaa, mutta ainakin mulla on hengissä oleva tyytyväinen koira. Mitään muuta mulla ei taida olla. 

Enää en jaksa alkaa tulostamaan edes blogitekstejä mukaan sille, täytyy varmaan vaan taas yrittää puhua. Mun on pakko kertoa sille viiltelystä, koska mä oikeasti haluan lopettaa sen kokonaan, mutten pysty siihen yksin.

Miten olo voikaan muuttua muutamassa sekunnissa hyvästä huonoon, ilman mitään kunnon syytä? Ahdistaa, vaikka vielä hetki sitten hyppelin kämppiksen kanssa kirjastossa ja pihalla onnellisena nauraen.

Pelkään, että äikänope tietää liikaa. Se tietää, että käyn toimintaterapeutilla, kun oon näyttänyt sille poissaololappuja. Tänään kysyin, kelpaako meidän koulutehtävään Torey Haydenin kirja. Pikkasen ehkä stressasi, kun se selasi sitä siinä ja sen aihe liippaa niin läheltä mun omaa elämää.

Joo, ehkä mun on parasta mennä nukkumaan ennen, kuin löydän itseni terän kanssa kylppäristä.

Eilen kahden tunnin lenkki kämppiksen ja koirien kanssa. Tänään pistettiin paremmaksi; kolme tuntia uusissa maisemissa kävelyä, rämpimistä ja mäen laskemista. Muutaman kerran teki mieli katsoa kelloa ja aloittaa kaikesta stressaaminen, mutta en antanut itselleni lupaa siihen, vaan päätin kerrankin elää hetkessä. Naurettiin, juostiin, kiipeiltiin, laskettiin mäkeä persliukua koirien juostessa vieressä, eksyttiin rämpimisreissulla, kompuroitiin ja saatiin rakkoja jalkoihin, mutta meillä oli helkkarin hauskaa! Mä osasin kerrankin unohtaa kaikki huolet ja murheet ja annoin vaan mennä, esittämättä mitään.

Viiltelyn suhteen ollaan kai taas paremmalla mallilla. Laskuri löysi taas paikkansa blogista. Mulla on käsissäni kirja, jonka aihe liippaa niin läheltä, että varmasti vielä sitä lukiessani sorrun. Mutta se ei estä mua olemasta nyt ilman, vaikka tiedänkin sortuvani vielä ainakin kerran.

Viiltoja eilen, viiltoja tänään. Ai että mun on ollut ikävä tätä. Joku pieni epäonnistumisen tunne on aina välillä taustalla, mutta sen enempää sortuminen ei ole harmittanut. Kyllä mä tiedän, että olin pääsemässä siihen, että olisin voinut kesällä käydä jopa uimassa, ennen sortumista uskalsin hypellä kämpällä ilman arpien piilottelua, kun ei ne paista silmään enää yhtään. Ja nyt se kaikki on pilalla. Käsi, nilkat, pohkeet, polvet, kaikki rikki. Kaikkia piiloteltava vähintään seuraava vuosi, mitä luultavammin pidempäänkin.

Näen terapeutin vasta seuraavan viikon perjantaina, sillon tehdään kamalasti ja käydään poliisiasemalla hoitamassa mun ajokorttiasiat lopullisesti kuntoon (sitä oon tässä viimisen vuoden yrittänyt, köh). Jokatapauksessa mietin, että mun on varmaan pakko sillon kertoa sille tästä viiltelystä. Vaikka sitten tulostan sille ton ylläolevan tekstin jos ei muuten onnistu. Muutenkin mietin, että voisin viedä seuraavalla kerralla sille muutaman tekstin luettavaksi, saa sitten lukea ne ennen seuraavaa tapaamista, niin mun ei tarvii istua vieressä sillon kun se lukee niitä. Voisi samalla kertoa siitä matikan hylätystä, en oo tähän mennessä saanut sanottua edes sitä ääneen.

Siellä lääkärillä viimeksi... Oon jäänyt pyörittelemään sitä, kun se kysyi multa, mitä kuuluu. Tuttuun tapaan vastasin ihan hyvää, sain vastaukseksi, että sanoin viimeksikin niin. Uusi kysymys, mitä sulle oikeasti kuuluu? Mä sanoin, etten tiedä. Enkä ihan oikeasti tiedä. Oon välillä ihan onnellinen, mulla menee välillä ihan hyvin. Se onni vaan voi romahtaa sekunneissa, eikä siihen ole aina mitään erityistä syytä. Pohjalla lillutaan puolesta minuutista muutamaan kuukauteen, ja kaikki jatkuu samaa rataa aina vaan.

Välillä musta tuntuu, etten tarvii tuota terapiaa mihinkään. Mutta tarviin mä oikeasti.

484. Siihen se jäi. Eikä mua edes harmita, oon niin monta kuukautta taas halunnut vain ja ainoastaan viiltää. En oo aikasemmin kirjottanut siitä sen enempää tänne, yritin vain saada koko viiltelyn pois mielestä ja keksiä tilalle jotain muuta. Mutta näin tällä kertaa, ehkä mä vielä joskus lopetan, ehkä mä vielä joskus onnistun siinä, mutta tällä hetkellä mä tarviin tätä.

Mieluummin täynnä viiltoja kuin hengetön. Kai..?

Terapeutin luona jäin pitkäksi ajaksi tuijottamaan tekemääni maalausta tunteista, siinä sekaisin olivat ahdistus ja rauhallisuus. En tajunnut ajan kulua, en mitään mitä ympärillä tapahtui. Mietin vain, tätäkö mun elämä on. Paperi melkein täynnä ahdistusta kuvaavaa mustaa, seassa vähän, ihan mitättömän vähän rauhallisuutta kuvaavaa sinistä. Koska tää pääsi näin pitkälle?

Yritettiin keksiä mulle tavoitteita, mihin tähdätään loman alkuun mennessä. Mä keksin vain yhden, haluan uskaltaa käydä yksin kaupassa. Ärsyttää olla näin kiinni kämppiksestä, kun en uskalla mennä ilman sitä mihinkään.

Mä en jaksa enää yrittää olla ilman viiltelyä. Olen jatkuvasti yrittänyt päästä siihen viitensataan, antanut itselleni luvan viiltää heti, kun 500 päivää on täynnä, mutta 484 taitaa kyllä riittää. Mä tiedän, että jos sorrun nyt, seuraavastakin kesästä tulee yhtä piilottelua, mutta hei, mä asun täysin vieraiden ihmisten keskellä, joten mitä väliä. Kukaan ei ole pyytämässä mua uimaan, muutenvaan rannalle hillumaan tai mihinkään muualle, joten voin piilotella rauhassa sisällä arpineni. Helvetti, mutta mä en todellakaan pysty enää olemaan ilman, vaikka yrittäisin mitä.

Toisinaan mun tekisi mieli kertoa täällä vierailevalle kaverille, missä ovi on. Ärsyttää sen kommentit mun huoneen siisteydestä - eihän tää ole oikeasti edes pahassa kunnossa. Lattialla ei ole tasan mitään ylimääräistä, kiitos koiran. Pöydillä joo, mutta mitä järkeä mun on siivota, kun kuitenkin seuraavana päivänä täällä näyttäisi taas samalta?

Huomenna pitäis pitää äidinkielessä joku selitysjuttu luokan edessä. Joo ei kiitos, onneks mulla on terapia just sillon. Toisaalta aika paha, en näe muiden esityksiä ja joudun keskiviikkona pitämään sen oman...

Tää viikonloppu on mennyt kipeää koiraa hoitaessa, eläinlääkärin numero valmiina kännykässä, laukku pakattuna jos olisi tullut lähtö. Kuolemantoiveita, ajatuksia siitä, kuinka tapan itseni, jos koira kuolee. Nyt se on taas paremmassa kunnossa, jaksaa vähän leikkiäkin, toivottavasti tää tästä. Mäkin pystyn taas kestämään itseäni paremmin. Toi koira on tällä hetkellä ainoa asia, joka pitää mut kiinni elämässä.

Jotain hyvääkin. Työharjoittelupaikka eläinkaupasta. Suunnitelmia kämppiksen kanssa, me muutetaan yhdessä Kuopioon jahka tää koulu loppuu. Mulla on pienestä asti ollut hinku muuttaa Itä-Suomeen, ja nyt mulla on vihdoin mahdollisuus toteuttaa se haave. Pitäis vaan jaksaa vuosi tätä koulua vielä, suoraan sanottuna toi ala ei kiinnosta mua enää paskaakaan. Mutta hei, tää loppuvuosi työharjoittelua eri alalla, kuukausi enää koulun penkillä homehtumista. Kolmosvuodesta on melkein pari kk työharjoittelua (jonka saa kait senkin suorittaa eri alan hommissa?), sit siinä on lukuloma, joululomat ja kaikki, joten ehkä siitä selvitään.