Viiltoja eilen, viiltoja tänään. Ai että mun on ollut ikävä tätä. Joku pieni epäonnistumisen tunne on aina välillä taustalla, mutta sen enempää sortuminen ei ole harmittanut. Kyllä mä tiedän, että olin pääsemässä siihen, että olisin voinut kesällä käydä jopa uimassa, ennen sortumista uskalsin hypellä kämpällä ilman arpien piilottelua, kun ei ne paista silmään enää yhtään. Ja nyt se kaikki on pilalla. Käsi, nilkat, pohkeet, polvet, kaikki rikki. Kaikkia piiloteltava vähintään seuraava vuosi, mitä luultavammin pidempäänkin.

Näen terapeutin vasta seuraavan viikon perjantaina, sillon tehdään kamalasti ja käydään poliisiasemalla hoitamassa mun ajokorttiasiat lopullisesti kuntoon (sitä oon tässä viimisen vuoden yrittänyt, köh). Jokatapauksessa mietin, että mun on varmaan pakko sillon kertoa sille tästä viiltelystä. Vaikka sitten tulostan sille ton ylläolevan tekstin jos ei muuten onnistu. Muutenkin mietin, että voisin viedä seuraavalla kerralla sille muutaman tekstin luettavaksi, saa sitten lukea ne ennen seuraavaa tapaamista, niin mun ei tarvii istua vieressä sillon kun se lukee niitä. Voisi samalla kertoa siitä matikan hylätystä, en oo tähän mennessä saanut sanottua edes sitä ääneen.

Siellä lääkärillä viimeksi... Oon jäänyt pyörittelemään sitä, kun se kysyi multa, mitä kuuluu. Tuttuun tapaan vastasin ihan hyvää, sain vastaukseksi, että sanoin viimeksikin niin. Uusi kysymys, mitä sulle oikeasti kuuluu? Mä sanoin, etten tiedä. Enkä ihan oikeasti tiedä. Oon välillä ihan onnellinen, mulla menee välillä ihan hyvin. Se onni vaan voi romahtaa sekunneissa, eikä siihen ole aina mitään erityistä syytä. Pohjalla lillutaan puolesta minuutista muutamaan kuukauteen, ja kaikki jatkuu samaa rataa aina vaan.

Välillä musta tuntuu, etten tarvii tuota terapiaa mihinkään. Mutta tarviin mä oikeasti.