263

Joo mä en kestä. Tekisi mieli skipata huominenkin koe.

Kämppis oli ihana, toi mulle äidiltään laskimen lainaan, ei siinä ole kaavajuttuja mitä tarttisin, mutta on sekin parempi kuin ei mitään, enkä varmaan edes osaisi käyttää niitä kaavoja, kun en ole koko kurssin aikana kertaakaan koskenut laskimeen. En ole jaksanut edes miettiä kokeeseen lukemista, tekisi mieli jättää tuokin väliin, mutta en mä voi. Se yksi skipattu koe stressaa jo ihan tarpeeksi, kun en tiedä koska voin tehdä sen.

Voispa kuolla. Mutta ei. Eikä sais edes viiltää. Mulla on ikävä sitä oloa, minkä sain niistä ylivahvoista lääkkeistä sillon yhtenä viikonloppuna, vittu kun menin käyttämään ne kaikki silloin. Eikä muilla lääkkeillä saa samanlaista oloa, en jaksa edes yrittää. Onneksi(?) oon rahaton, tiedän kyllä mistä niitä saisi...

Oon ehkä alkanut taas hoitamaan koirien ulkoilutukset junien aikataulujen mukaan. Ei kai se haittaa kun tiedän, etten tee mitään typerää kun koirat on mukana.

Kai sitä on taas mentävä kiltisti nukkumaan, raahustettava huomenna siihen pirun kokeeseen ja arvottava paperille jotain vastausten tapaisia. Sen jälkeen saa taas vain olla. Torstaina viikon ainoat tunnit enkä jaksaisi niitäkään, mutta pakko. En voi heti jakson ekalla viikolla aloittaa poissaolojen keräämistä.

262

Tänään olen pitkästä aikaa paininut itsetuhoisten ajatusten kanssa, ollut hetken valmiina lähtemään radalle hyppelemään, tutkinut lääkkeitä mitä varastosta löytyy. On tehnyt mieli tarttua terään ja olisin varmaan niin tehnytkin, jos vanha terä olisi vielä tallessa. Olen pakoillut naapuruston puolituttuja ihmisiä, jotka haluavat aina tulla pallottelemaan lylleröä, kehittänyt talonkulmalta-pensaalle-ja-sieltä-taas-talonkulmalle-suunnitelman, jota noudattamalla pystyn välttämään lähes kaikki puolitutut, kulkemaan heidän ohitseen niin, ettei kukaan huomaa lylleröä. Huomenna sitä saa taas tulla silittämään, tänään en jaksanut yhtään ihmistä.

Mutta mä selvisin. Nyt on taas parempi, paljon helpompi olla. Kehitin itselleni tekemistä, pyörin koirafoorumeilla ja tutkin lyllerön kaaaaukaista sukua ja voi juku että sieltä löytyi hienoja koiria! Olen suunnitellut kysyväni rotufoorumilta, miksi he haluavat "jalostaa" koiria aina vain huonompaan suuntaan, mutten ole vielä uskaltanut lähettää sitä viestiä. Vaikka sama kai se, suurin osa corgi-ihmisistä tulee vihaamaan mua joka tapauksessa, kun en suostu salailemaan terveysasioita. Oho, lipsuttiin taas koira-aiheeseen, pitänee pian siirtyä koirablogin puolelle kirjoittamaan...

Olen käynyt ulkona, kävelemässä ja juoksemassa, metsässä ja illan pimetessä uskaltauduin keskustaankin. Olen leikkinyt meikeillä, kuvannut koiria, katsonut elokuvia, soittanut äidille ja kirjoitellut kämppiksen kanssa skypessä.

Ehkä tämä viikonloppu on ollut hieman aikaisia helpompi, ahdistus on pysynyt hallinnassa ja olen pystynyt pakottamaan itseni ulos. Kohta pääsen käyttämään koirat vielä lenkillä, leikkimään ah niin ihanien raakojen lihojen ja koirien vitamiinitököttien kanssa, sen jälkeen sitä ollaankin jo valmiita nukkumaan. Yritän nukkua pitkään, siihen asti että kämppis tulee kotiin, ettei tarvitsisi ahdistua yksinään enää yhtään lisää.

Äh, tiistaina matikankoe ja laskin on edelleen hukassa. Pakko löytää se siihen mennessä jos haluan päästä läpi, ja jos tuosta tulee hylätty, se on kaiketi pakko uusia. Enkä varmaan uskaltaisi mennä uusintakokeeseen, joten... Siinäpä tekemistä jos en saa nukutuksi, etsiä yksi pieni laskin tästä kämpästä.

261

Mä vihaan sitä, kuinka kämppis vastaa vihaisella äänellä "aha" aina, kun se on pahalla tuulella.
Ja mä vihaan sitä, etten pysty olemaan kirjoittamatta tänne, vaikka haluaisin pitää pienen tauon.

Kämppiksen kanssa menee aika vaihtelevasti. Sen huoneeseen on helppo paeta jos yksinolo alkaa ahdistaa tai jos vaan tulee tylsää, sinne voi vaan lampsia koska tahansa auki olevan telkkarin viereen, se ei kuulemma haittaa kämppistä. Me tehdään asioita yhdessä enemmän kuin pitkään aikaan.
Mutta. Me myös tapellaan enemmän. Okei sillä ei ole aikaa nukkua kunnolla kun sillä on se 10-viikkoinen penne & vanhempi koira & se jaksaa jopa käydä koulussa, tottakai se on väsynyt. Mutta en ymmärrä, pitääkö sen silti suuttua välillä sellaisistakin vitseistä ja asioista, joista se ei ole koskaan ennen suuttunut. Onhan vikaa mussakin, en mä sitä kiellä, mutta jotenkin se on muuttunut siitä "en suutu koskaan mistään ja tappelu on turhaa"-ihmisestä "suutun jos vilkaisetkin päin jos en itse halua sitä"-ihmiseksi. Ärsyttävää. Toivotaan, että se siitä muuttuu taas entisekseen jossain vaiheessa, kun arki pentujen kanssa tasoittuu.

Puhuin luokanvalvojan kanssa puhelimessa, se lupasi soitella maanantaina, puhui siitä että oon nyt oikeutettu erityiseen tukeen ja sanoi kyselevänsä koulutuspäälliköltä lisää siitä, millä kaikilla tavoin mun opiskelua voidaan tukea. Nyt vikana vuonna ei kuulemma ole tulossa amiston puolelta kokeita, tarkoittanee sitä, ettei meillä ole myöskään normaaleja teoriatunteja. Eli tunneilla ei luultavasti tarvitse käydä, kunhan teen tehtävät itsekseni ja käyn ehkä näytöissä mokailemassa, sen pitäisi riittää.

Skippasin yhden kokeen tänään. En vaan jaksanut uskaltanut mennä sinne, muu luokka oli ollut siellä jo ammattipuolen tunneilla ja olisi pitänyt mennä eri luokkaan kuin yleensä. Tein ongelman siitä, mihin aikaan menisin sinne ("mitä jos ne aloittaakin sen kokeen etuajassa tai myöhemmin?"), missä istuisin ("mitä jos siellä ei olekaan yhtään vapaata istumapaikkaa tai jos joudun istumaan jonkun ärsyttävän tyypin vieressä?") ja mitä luokanvalvoja sanoisi, kun en ole nähnyt sitä pitkään aikaan. Nyt ärsyttää että jätin menemättä. Okei en ollut edes jaksanut lukea siihen, mutta on sitä muutkin kokeet käyty tekemässä silti, enkä varmasti jaksa lukea tuohon vaikka sitä nyt lykkäänkin.

Oikea syy siihen, miksi taas kirjoitan ei ole kämppis eikä koulu, eikä tällä kertaa myöskään koirat. Mä oon taas viikonlopun yksin. Kymmenen aikoihin istuin yksin koirapuistossa, samaan aikaan nauroin koirien leikille ja itkin yksinäisyyttäni. Mä en tajua, miksi en kestä nykyään yhtään yksinoloa, kämppiksen koulupäivät nyt menee ongelmitta, mutta kun tietää olevansa pidemmän aikaa yksin...

Tekisi mieli viiltää, napsia vähän lääkkeitä ja viinaa sekaisin tai vetää kunnon kännit. Mitä tahansa ettei tämä yksinäisyys tuntuisi näin pahalta. Koiratkaan ei auta.

Mutta en mä tee mitään. Lähden käyttämään koirat ulkona, nappaan iltalääkkeet ja käperryn nelijalkaisten viereen nukkumaan. Ehkä huomenna on taas parempi, tai viimeistään sunnuntaina kun kämppis tulee taas takaisin.

260

Nyt mä taas muistan, miltä tuntuu aamuisin jäädä sänkyyn makaamaan siksi, koska siinä koirien vieressä on niin hyvä olla. Muistan myös, miltä tuntuu nauttia koirien kanssa ulkoilusta, miltä tuntuu olla läsnä kämppiksen kanssa jutellessa ja miltä tuntuu nauraa niin paljon että vedet valuu silmistä.

Mä olen kehittänyt kielipäätäni jutellessani lyllerön (pennulla on monta nimeä...) kasvattajan sekä veljien omistajien kanssa, olen ottanut yhteyttä lyllerön isän omistajaan ja odottelen innolla vastausta, enää en edes huuda kämppistä tarkastamaan jokaista viestiä ennen lähetystä virheiden varalta.
Olen ulkoillut koirien kanssa, oikeasti paljon, enemmän kuin pitkään aikaan. Aina koulusta tullessa nappaan ensin molemmat ulos, syön jotain, väsytän lyllerön ja lähden Toren kanssa lenkille. Raskasta ehkä, mutta ainakin on tekemistä ja se piristää. Oon myös treenannut molempien kanssa vähän, tosi vähän mutta kuitenkin.
Olen jaksanut kaivaa kamera(t) esiin kaapista, jaksanut jopa käyttää niitä paljon, aina vapaapäivinä. Johan tässä oltiin melkein pari kuukautta lähes kokonaan kuvaamatta, vaikka yleensä rakastan sitä.

On mulla niitä vaikeitakin hetkiä, niitä jolloin haluaisi vain kuolla pois, hetkiä jolloin kaikki tuntuu kaatuvan päälle, mutta ne menee aina ohi. Mä niin toivon, että tämä olo olisi pysyvää, mutta pahoin pelkään ettei. Jonain päivänä sitä pudotaan taas ja lujaa. Mutta siihen asti adios! Mulla ei ole tällä hetkellä aikaa päivitellä tätä tai salaista blogia eikä mulla ole oikeastaan tällä hetkellä edes mitään kirjoitettavaa, päivät pyörii niin vahvasti koirien ympärillä, enkä halua tästä mitään koirablogia, se mulla on jo toisaalla.
Käyn edelleen lukemassa teidän muiden blogeja, mutten ehkä niin usein kuin ennen. Haluan kuitenkin tietää miten teillä menee.

Pötkylä.

259

Pentu on kotona, kaikki meni paremmin kuin hyvin. Ongelmia ei tuottanut kävely Tallinnan keskustassa vieraiden ihmisten kanssa, laivamatka, kävely Helsingin keskustassa, junailu kännisten kanssa eikä oikeastaan mikään muukaan. Neiti uhkasi jo antaa lauman pojille turpaan, luonnetta siis löytyy. Aivan valloittava tapaus, nyt se pötköttää sängyllä mun vieressä, kaunis pieni. Tore on vähän hämillään tilanteesta, mutta eiköhän se tähän totu.

Huomenna meille muuttaa vielä kämppiksen penne, vähän jännittää miten tämä lauma alkaa toimimaan, mutta eiköhän kaikki mene hyvin.

Ei mulla muuta, pitää tästä taas lampsia jatkamaan siivousta, koira on jo kotona ja mun huone on edelleen ihan kesken. Ajattelin vaan käydä ilmoittamassa, että tällä hetkellä mä olen onnellisempi kuin aikoihin, vaikken vieläkään oikeen pysty uskomaan sitä, että oikeasti toin koiran ulkomailta.

Ainiin, pankkireissukin sujui suht hyvin, selvisin ilman diapamia!

258

Nyt voi jo sanoa että huomenna. Huomenna mun nimissä on virallisesti kolme koiraa, joista yksi asuu porukoilla. Huomenna meidän kämpässä asuu kolme koiraa (tai oikeastaan mennään sunnuntain puolelle, kotiudutaan vasta puolenyön jälkeen) ja sunnuntaina tai maanantaina tänne muuttaa neljäs, se kämppiksen penne. Neljä nuorta koiraa kerrostalokämpässä, toiset on sitä mieltä että tää ei voi toimia, mä en jaksa stressata asiasta eikä kämppiskään. Jos me ajatellaan, ettei tää lauma toimi, se ei myöskään toimi. Jos me ei stressata, ei tehdä uusista perheenjäsenistä sen suurempaa numeroa, tarkkaillaan vähän lauman menoa ja puututaan koirien väleihin jos koetaan siihen tarvetta, mutta annetaan niiden aika pitkälle selvitellä välinsä keskenään, tappeluita ei kuitenkaan hyväksytä, en usko että mitään ongelmia tulee. Meillä on jo selvä arvio siitä, että mun pennestä tulee lauman pomo ainoana narttuna + vahvatahtoisena corgina, Tore tulee hyvänä kakkosena myöskin suht vahvatahtoisena, mutta kuitenkin älyttömän kärsivällisenä ja hyväntahtoisena, kämppiksen pentu tulee tähän väliin ja kämppiksen vanhempi koira jäänee laumassa "alimmaksi" jos nyt niin voidaan sanoa.

Oon käynyt mielessäni läpi kaikki asiat, jotka voivat mennä pieleen. En pelkää viroon menemistä, en pelkää kasvattajan tapaamista, pennun näkeminen vähän jännittää mutta yritän luottaa siihen, mitä kasvattaja on siitä kertonut. Sen pitäisi olla täydellinen paketti tähän laumaan. Räväkkä ja itsevarma, mutta kuitenkin seurallinen, pitkäikäisestä ja terveestä suvusta ja corgiksi se on jopa aika pitkäjalkainen ja kevytrakenteinen, mitä ulkonäöllisesti etsinkin. Takaisintulomatka stressaa vähän, mulla ei ole koskaan ennen ollut koiraa mukana laivassa, mutta kai asiat siellä selviää. Tulli stressaa, pennellä pitäisi olla nyt rokotukset & madotukset & muut paperiasiat kunnossa, mutta kuitenkin vähän jännittää, mitä jos en ole huomannut jotain vaatimusta tai kasvattaja on ymmärtänyt mun selitykset väärin...?

Vähän myös pelottaa kertoa kaikille, että olen taas corginomistaja. Maxin kuolemasta on vielä niin vähän aikaa, että tiedän kyllä mitä muut ajattelee. "Se yrittää korvata Maxin uudella pennulla", sitä ne musta kuiskii. Yritän olla välittämättä, mä tiedän ettei niin ole. T tulee olemaan niin paljon Maxia räväkämpi, sporttisempi, omalla tavallaan haastavampi ja tavallaan taas helpompi, se tulee näyttämään erilaiselta ja toivottavasti on myös terveempi. Mä en todellakaan yritä korvata sillä Maxia, yritän olla vertaamatta sitä Maxiin ja toivonkin siltä löytyvän muutamia ominaisuuksia, joita Maxilla ei ollut. Mä otan corgin, koska yksinkertaisesti rakastan sitä rotua ja haen pennun ulkomailta, koska Suomessa on tasan kaksi corgikasvattajaa, jotka oikeasti jalostavat eivätkä vain tuota paskaa niin luonteen, terveyden kuin ulkonäönkin osalta. Mä toivon, että voin tulevaisuudessa tehdä yhteistyötä niiden kahden kasvattajan kanssa, kukaan ei yksin voi parantaa yhdenkään rodun terveyttä kovinkaan paljon, mutta yhteistyöllä se onnistuu. Olen jo saanut muutamia corgiharrastajia projektiin mukaan, ja multahan löytyy jo kaksi jalostusoikeuskoiraa, joita siis tulen luultavasti joskus käyttämään jalostukseen, kunhan saadaan terveystarkastukset sun muut kuntoon. Vielä pitäisi löytää lisää ihmisiä projektiin mukaan, mutta eiköhän niitä löydy :) Rotujärjestöhän on jo lytännyt mun suunnitelmat täysin, mutta eipä tähän niiden apua tarvita, jos rodun terveys ei kiinnosta niin ei sitten, miettikööt sitten keskenään miksi löytyy monia, jotka eivät enää tue sen toimintaa millään tavoin.

Vähän pelottaa myös tuleva pankkireissu, kuukauden päästä olevat kaikkien koirien eläinlääkärikäynnit (=pikkupiskin leikkaus & uusi silmätarkastus, Toren rokotukset & viralliset terveystutkimukset, pennen DNA-testi jotta saan sen (puoli)töpöhäntäisenä Suomen rekisteriin sekä ipanan rokotukset) sekä koirien kasvattajakurssi ja se, saanko haluamani kennelnimen vaikken ole vielä edes varma, haluanko juuri sitä vai vaihdanko toiveeni vielä. Koulutehtävät painaa päälle, mutta ehkä otan jotain mukaan laivamatkalle tehtäväksi ja aamulla teen ainakin yhden tehtävän loppuun.

Kaunis pieni<3

Joo koulupostausta ja koirapostausta, ehkä joskus jotain muutakin. En taaskaan luultavasti ehdi kirjoittamaan mitään ennen sunnuntaita, lupaan kuitenkin pysytellä hengissä tämänkin viikonlopun.

Ehkä tää stressi tästä helpottaa, kun saa taas kaikki asiat hoidettua. Kunhan saan koiran kotiin, kouluhommat valmiiksi, ja koeviikko ja eläinlääkärikäynnit ovat ohi. Kuukauden päästä pitäisi helpottaa näiden asioiden kanssa, ja sen jälkeen pitäisi olla myös opon & luokanvalvojan kanssa juteltu ja kouluhommienkin selkeämpiä. Kai sitä kuukauden jaksaa, jos sen jälkeen taas (hetkeksi) helpottaa.

257

Terveystiedon tunnilla kuuntelin opettajan selitystä siitä, kuinka esimerkiksi meidän ei kuulu ajatella koulun suhteen "mitä helvettiä teen täällä?", vaan meidän pitää hyväksyä se tosiasia, että me ollaan valittu tämä koulu, keskittyä nyt tähän kouluun ja jos tämä kaduttaa, valitaan seuraavalla kerralla paremmin. Ehkä se on oikeessa. Vaikka mua ehkä vähän kaduttaa tämän koulun valinta (en silti tiedä mitä muutakaan tekisin), vaikka tälläkin hetkellä hukun tehtäviin ja läksyihin ja huomaan liian usein ajattelevani juuri niin kuin opettaja sanoi, mä yritän vielä. Jos en jaksa niin kehitetään jotain muuta, mutta ainakaan kukaan ei voi sanoa ettenkö olisi yrittänyt.

Äikänkokeen eka osa meni aika persiilleen, mutta kai se läpi menee. Ensviikolla vielä jatkoa siihen, mä niin tykkään kaksosaisista kokeista. Koeviikko alkaa maanantaina, onneksi kokeita on vaan lukion puolelta. Matikka stressaa, lupasin opolle sen menevän läpi, yksi hylätty saa olla muttei enempää, enkä oikeasti ymmärrä noista laskuista paljoakaan, niihin ei löydy edes kaavoja maolista. Viikon päästä luokan kanssa järkkäriksi yhteen tylsään tapahtumaan, en tiedä miten selviän kun kavereilla on siellä omat hommansa, enkä kehtaa renkkua niiden perässä koko aikaa. Mutta sinne on kuulemma pakko mennä.

Olin muuten joskus älyttömän kateellinen niille, jotka käyvät koulua eri rytmissä tai jotenkin muutoin eri tavalla kuin muut, ajattelin ettei musta ikinä olisi siihen. Tänään yksin myöhässä tunnille hipsiessä tajusin, että mähän käyn tuota koulua juuri niin. Eikä mua oikeastaan enää kiinnosta, mitä muut siitä ajattelee, kun ei se niille edes kuulu.

Lupaan että nää koulupostaukset tästä alkaa vähentymään kunhan saan taas kunnolla rytmistä kiinni ja lisää selvyyttä asioihin.

Toisaalta on ihan kiva juttu, että ollaan taas kämppiksen kanssa molemmat ihan yhtä hukassa koulujen suhteen. Ainakin me ymmärretään toisiamme tässä asiassa kunnolla. Mä olen pyöritellyt mielessäni ammattikorkeaa jo pari vuotta, yhtä linjaa joka takaisi varman työllistymisen ja kohtuuhyvän palkankin, mutta työ olisi tosi ihmisläheistä. Se voisi sopia mulle hyvinkin, saattaisin jopa pitää siitä jos osaisin olla ihmisten kanssa, mutten tiedä onko musta koskaan siihen.

Jos nyt unohdetaan koulu, mulla on ollut ihan hyvä päivä. Käytiin pitkästä aikaa kämppiksen & koirien kanssa pelaamassa futista uudella pallolla, en edes muista koska viimeksi olen nauranut niin paljon kuin tänään.

Huomenna pitää hakea diapamit apteekista ja suunnata sen jälkeen pankkiin. Yritän hoitaa tämän homman yksin, en viitsi aina käskeä kämppistä mukaan kaikkialle. Sitä paitsi jos nyt käy niin, ettei me asuta enää samassa kämpässä kevään jälkeen (miltä ei tosin tällä hetkellä vaikuta, saas nähdä miten käy), niin pakko mun on selvitä ilman sitä.

"Me ollaan varmaan kämppiksiä vielä kuuskymppisinäkin, mutta ei se mua haittaa!"

Salaisessa uutta!

256

Yölenkillä mietin, kuinka rakennusmiehet ovat olleet huolimattomia, mietin kuinka helppoa olisi kiivetä tikkaita ylös ja pudottautua alas. Onnettomuushan se olisi. Vahinko.

Huomaan taas ajoittaneeni lenkit junien aikataulujen mukaan, junien näkeminen tuntuu jotenkin turvalliselta. Tietää, että täältä pääsee pois koska tahansa. Välttelen yksin liikkumista, koiran tai kämppiksen seurassa en tee mitään typerää, sen voin luvata, mutta yksin... En mä tiedä, ehkä en kuitenkaan uskaltaisi.

Syömiset sujuu suht hyvin. Parina päivänä olen antanut itselleni luvan paastota, mutta iltaisin olen kiirehtinyt lähikauppaan hakemaan naposteltavaa. Mä en enää aloita sitä paastoamista, vaikka kieltämättä houkuttaisi. Jotkut on ehkä huomanneetkin, että poistin painopalkin tuosta sivusta, sen tuijottaminen ei tehnyt hyvää. Etenkään kun en ole enää lähelläkään sitä alinta painoa, missä olin joskus.

Heh, huomenna äikänkoe. En pysty lukemaan, en jaksa keskittyä, pitäisi kohta mennä yrittämään nukkumistakin enkä ole edes kuunnellut tunneilla. Kaikki läksytkin on vielä tekemättä. Ja tuhat tehtävää, jotka pitäisi palauttaa tässä viikon sisällä.

255

Nyt oli pakko vilkaista noita mun arvosanoja, kun se opo niitä niin paljon kehui. Jos asteikko on 1-3, ammatillisella puolella 13 kolmosta, 4 kakkosta ja loput suoritettu-merkintöjä, ei siis yhtään ykköstä. Lukion puolen keskiarvo amiston asteikolle muutettuna on 2. Ei se ole mitenkään huono, vaikka ei se tunnu hyvältäkään. Vaikka oikeasti se kai on ihan hyvä. Etenkin kun ottaa huomioon sen, etten välillä jaksa tehdä yhtään mitään koulun eteen.

Viikonloppu porukoilla oli tosi jees, käytiin lapsuudenkaverin ja koirien kanssa kolmen tunnin lenkillä ja tallilla pyörimässä, naurettiin vanhoille jutuille ja sille, kuinka tappelin veljen kanssa melkein joka kerta, kun kaveri oli meillä käymässä. Yritettiin laskea kuinka monta vuotta me ollaan tunnettu, muttei kumpikaan muistettu, koska nähtiin ekan kerran. Se oli silloin joskus kun H tuli meille hoitoon, on siitä jotain 13-14 vuotta varmaankin.

Kämpän, tai siis isännöitsijän, kanssa on taas vaihteeksi pienoisia ongelmia. Siis oikeasti, jotenkin hassua, että opiskelijoiden etua ajava asuntosäätiö yrittää kohdella opiskelijoita kuin paskaa. Tunkevat kämppään milloin minkäkin "syyn" takia ilman ennakkoilmoitusta, valittavat siitä että meillä on parin päivän postit lattialla, nyt uhkaavat häädöllä koska hamsterin häkistä tulee "epämiellyttävä haju" ja me ei kuulemma osata hoitaa sitä. Juupajuu, jotain hyötyä siitäkin että ollaan kämppiksen kanssa turvallisuusalalla, vaikka ollaankin molemmat tekemässä alanvaihto heti kun tää koulu loppuu, osataan ainakin pitää puolemme. Isännöitsijä varmaan rakastaa meitä, kun ollaan jatkuvasti toimistolla valittamassa huoltomiesten toiminnasta ja seuraavaksi suunnataan tekemään rikosilmoitusta. Kivoja nää opiskelijakämpät :) Viimeksi oli pelottavat koirat, nyt haiseva hamsteri, ei tässä oikeasti voi kuin nauraa. Mitäköhän seuraavaksi...

Hmm, oon taas alkanut tahallani lykkäämään nukkumaanmenoa. Tein tätä samaa joskus pienenä, koska aika tuntui kuluvan hitaammin kun valvoi, enkä ikinä halunnut mennä kouluun. Kai teen tätä samasta syystä edelleen, en ole ihan varma, mutta ei mulla ole mitään vaikeuksia menna aikaisin nukkumaan silloin, kun seuraava päivä on vapaa.

Lauantaina laivaille ja hakemaan se penne. Vähän ehkä jännittää, mutta ei ainakaan vielä mitenkään mahdottomasti. On sitä kasvattajia ennenkin nähty ja tuon kanssa puhutaan molemmat huonoa englantia, joten tuskinpa se alkaa kauheasti mitään tenttaamaan, kuitenkin ollaan sähköposteja kirjoiteltu ahkerasti. Tai jos tenttaakin, niin ainakaan mä en voi sille yhtään mitään eikä siitä stressaaminen auta asiaa. Nyt vaan toivotaan että kaikki menee hyvin, me löydetään kämppiksen kanssa oikeaan laivaan, löydetään se kasvattaja Tallinnasta ja päästään sieltä jotenkin takaisin kotiin.

Sekavat postaukset osa miljoona, sen siitä saa kun yrittää väsyneenä kirjoittaa.

254

Opon huoneessa oli uudet tuolit. Onneksi mukavat sellaiset, koska tulen istumaan siellä vielä monta kertaa. Saan unohtaa sen kirotun matikan ihan luvan kanssa, se yksi hylätty ei kuulemma vaikuta mihinkään enkä saa stressata siitä.

"Oliko sulla vielä jotain muuta?"

Hetkeksi hukkasin kaikki ajatukset, meinasin jo kiitää ulos opon huoneesta, mutta lopulta sain asiani sanotuksi. Puhuttiin pitkään ja tultiin siihen tulokseen, että tämän viikon aikana musta tulee erityisopiskelija, eli tehdään opon ja luokanvalvojan kanssa mulle HOJKS tässä parin viikon sisällä. Opo vähän lupaili, että itsenäinen opiskelu amiksen puolelta onnistuu, ja lukion tunneilla pystyn käymään ainakin tällä hetkellä, joten vielä on mahdollisuudet valmistua ajoissa. Tosin opon mielestä mun pitäisi hajauttaa kirjoituksia, valmistuisin silti ammattipuolelta samaan aikaan kuin muut ja tekisin lukion loppuun myöhemmin, mutta katsotaan nyt, en mä kuitenkaan jaksa kirjotuksiin kunnolla lukea vaikka kirjoittaisin koska...
Lopuksi se katsoi mun arvosanarivistöä ja ilmoitti, että kakkosetkin riittää, ei joka aineesta tarvitse repiä kolmosia. Eikä kai oikeastikaan tarvitse. Pitäisi kuulemma höllätä.

Olin melkein viikon kirjoittamatta tänne. Tai olen kyllä kirjoittanut, mutta päätynyt pyyhkimään tekstit aina pois. Mulla menee kuitenkin ihan siedettävästi, joskus paremmin ja joskus huonommin, mutta kyllä tässä nyt hengissä pysytään.

En taas jaksa vastata kommentteihin, mutta tätä kautta kiitokset kaikille :)

Salaisessa uutta!

253

"Voit soittaa minulle missä tahansa asiassa ja koska tahansa."

Luin luokanvalvojan lähettämää pitkää viestiä matikantunnilla ja yritin olla itkemättä. Mulla on nyt lupa tehdä tämän jakson amiston puolen työt itsenäisesti ilman, että valmistuminen lykkääntyy yhtään. Ensviikolla varmaan nähdään, ainakin lv tulee silloin pitkästä aikaa töihin.

Sain varattua opollekin ajan, ihan vahingossa. Kävin toimistolla palauttamassa yhden vartissa tehdyn työn (laatu 10+, muut teki sitä ryhmissä pari päivää...) ja satuin törmäämään opoon siinä samalla. Ei mun pitänyt sitä asiaa vielä tänään hoitaa, en ollut vielä suunnitellut mitä sanon sille ja se tilanne tuli vähän yllättäen. Uskalsin jopa itse ehdottaa aikaa, en vain käskenyt sen päättää kuten yleensä. Matikanopettajankin kanssa juttelin siitä kirotusta hylätystä, täytyy vielä opolta kysellä, kun toiset sanoo että se on pakko uusia ja toiset taas on sitä mieltä ettei se haittaa mitään, ja opettaja oli ihan pihalla kaikesta.

Hetken musta jopa tuntui siltä, että kaikki voi vielä järjestyä. Sain lisäaikaa tehtävien palautukseen, pääsen juttelemaan opon kanssa maanantaina jne, jaksoin jopa käyttää koiran pitkällä lenkillä, mutta illalla kaikki alkoi taas tuntua vaikeammalta. En mä tiedä, onko musta käymään tuota koulua loppuun, mutta ainakin mä yritän vielä kerran. Mä aina vaan pakenen vaikeilta tuntuvia asioita. Tän yhden kerran yritän kohdata ne asiat, selvittää ne ja ainakin yritän ottaa vastaan kaiken tuen mitä koulun kautta saan.

Noh, torstaina suuntaan porukoille, jos vaan ehdin bussiin, saa taas vähän muuta tekemistä. Veljenkin pitäisi olla siellä, se saa luvan matikkanerona vähän selventää niitä sen hylätyn kurssin asioita, ihan siltä varalta jos joudun uusimaan sen kokeen. Ja 11 päivän päästä kotiutuupi hän:

Ainiin, uskalsin syödä tänään pizzaa. Vitut kaloreista, se oli hyvää!

252

Eikö kodin kuuluisi olla paikka, jonne on mukava palata reissun jälkeen? Oon mä tässä kämpässä joskus oikeastikin viihtynyt, nyt tökkii ja pahasti. Täytyy yrittää tehdä tästä viihtyisämpi jotenkin, kunhan joskus jaksais siivota, sais sen jälkeen järjestää kaikki huonekalut uudelleen ja muutenkin kehittää tänne jotain uutta, jos se auttaisi edes vähän. Vielä kun keksis kämppiksen kanssa jotain uutta yhteistä tekemistä niin kai tässä pärjäillään jotenkin.

Asuntoautoreissu meni ihan ok, mitä nyt valvoin yöt miettimässä mitä teen koulun kanssa. Piti kysyä äidin mielipidettä asiaan, mutta en sitten uskaltanut. Mä olin hetkittäin ihan tyytyväinen kaikkeen, porukoiden kanssa oli kivaa vaikka ne taas ihmetteli, miksi olin niin hiljainen. Ei kai aina tarvii jaksaa jutella, mulla oli kuitenkin ihan hyvä olo niiden seurassa. Pystyin jopa keskittymään lukemiseen, se on aika harvinaista...

Teen mä koulun kanssa mitä tahansa, yritän nyt asua tässä vielä ainakin tän talven, vaikka houkuttaiskin taas muuttaa. Kohta tulee vuosi täyteen siitä kun muutin tähän kämppään, ei ihme että tympii, oon tottunut muuttamaan pari kertaa vuodessa, enhän mä ole koskaan viihtynyt missään sen kauempaa.

En jaksa ees ettiä mitään kuvaa tänään, pitäis olla jo nukkumassa, mutten jaksa sammuttaa konetta vaikkei silmät pysy auki.

251

Mä oon melkein aina yksin, mutta ei musta silti yleensä ikinä tunnu yksinäiseltä. Tai tuntui joskus, mutta unohdin mitä kavereiden kanssa oleminen on, miltä se tuntuu ja mitä kaikkea muiden kanssa voi tehdä.

Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen yksinäisyys painaa päälle. Ehkä tää johtuu koulusta, siitä kuinka siellä kaikki on kavereita keskenään - paitsi meidän porukka tietysti, me tullaan muiden kanssa toimeen jos on pakko, mutta ei oikeastaan edes puhuta niiden kanssa koskaan. Tai sitten tää johtuu siitä, kun tiedän kämppiksen muuttavan toiseen kaupunkiin keväällä/kesällä, eikä mulle jää tänne lähelle ketään, tiedän että muut koulussa olevat "kaverit" katkaisee välit heti kun koulu loppuu. Joo voidaanhan me nähdä kämppiksen kanssa satunnaisesti viikonloppuisin, mutta mitä se muka on verrattuna siihen, että nyt me tuijotetaan toisiamme 24/7.

Mäkin haluaisin muuttaa, mutta toisaalta taas en. Haluaisin taas aloittaa alusta uudessa koulussa, uusien ihmisten keskellä. Haluaisin tutustua ihmisiin, vaikka sitä pelkäänkin, jollain tavalla myös nautin siitä. Mutta ei musta ole siihen. Ennen seuraavien koulujen harkitsemista pitäisi kai päättää, mitä teen tämän nykyisen koulun kanssa. Kun mä en oikeasti tiedä.

Enkä mä kestä edes ajatusta siitä, että jäisin taas yksin, vaikken oikeastaan edes jaksaisi ihmisiä.


Jaaha, tää on niitä päiviä kun ei kirjoittaminenkaan auta. 12 tuntia äidin, isän ja pikkupiskin näkemiseen. Mulla on toisinaan ihan hirveä ikävä niitä ja kotia, vaikka oon asunut omillani melkein neljä vuotta. Tehdään luultavasti vuoden viimeinen asuntoautoreissu, joten en varmaankaan tule päivittelemään blogia ennen sunnuntaita. Ei tarvitse huolestua, vaikka nyt paskalta tuntuukin, en mä voi tehdä itelleni mitään niiden lähellä. En varmaan pääse lukemaan teidänkään blogeja viikonlopun aikana, yrittäkäähän kaikki jaksella, ootte tärkeitä♥

250

No olipa taas mielenkiintoinen päivä.

Kouluunmeno ahdisti ja pelotti, mutta ei siellä ihan niin kamalaa ollut kuin luulin. Välillä tuntui siltä, että ei tässä mitään, jatkan koulua siitä mihin jäin ja kaikki järjestyy. Loppupäivästä jouduin kuitenkin jo pidättämään itkua, meinasi voimat loppua kesken. Päätä nyt tuon perusteella sitten haluaako siellä käydä vai ei...

Mietin tuossa yhtä vaihtoehtoa, mutta keksin sen vasta äskön, joten en tiedä mitään sen järkevyydestä. Jospa tää kirjottaminen selventäis omia ajatuksiakin vähän...

Voisin käydä nyt muiden mukana lukion tunnit, kun ne on kuitenkin mulle paljon helpompia kuin ammattipuolen tunnit, hajauttaa vähän kirjoituksia (=jättäisin matikan myöhemmälle, jolloin voisin unohtaa sen yhden kirotun hylätyn sieltä hetkeksi, sen ehtii uusia myöhemminkin) ja päättää viimeistään seuraavan kesäloman aikana, käynkö ammattipuolen vuodessa loppuun(+sen matikan) vai haenko aikuislukiosta päättötodistuksen käteen vuodessa, laskin tossa että mun kurssimäärillä senkin pitäis onnistua ilman, että tulisi vikalle vuodelle liikaa kursseja. Oikeestaan lukkari olisi silloinkin paljon kevyempi kuin nyt, tietty riippuen vähän siitä miten niitä multa puuttuvia kursseja on. Sillon vois kirjottaa vielä jonkun reaalin sen matikan kanssa...

+ Helmikuussa alkais huomattavasti halvempi koirahierojakoulu, yhtä kaukana sekin eikä se koulutus ihan sama ole, mutta siitä sais tekemistä muiden työssaoppimisjakson ja kesäloman ajalle, siis jos en käy toppiakaan samaan aikaan muiden kanssa. Toisaalta toi hierojakoulu on aika rento, että se menis vaikka ois työssäoppimassa samaan aikaan. Plus siellä ei oo pakko asua asuntolalla niitä koulutusviikonloppuja, eli voisin käydä aina nappaamassa porukoiden pihasta asuntoauton ja pakata koiralauman mukaan, tarttis miettiä sitäkään mihin piskit tunkee. Ties vaikka porukat haluais lähteä mukaan reissaamaan, sit ehtis näkemään niitäkin enemmän.

Tässä on oikeestaan vaan yksi mutta. Mä haluan valmistua samaan aikaan kuin muut. Mä en vaan tiedä, onko se edes mahdollista, nyt vähän tuntuu siltä etten jaksaisi käydä tuota koko koulua muiden tahdissa vaikka haluaisinkin. Kolme jaksoa, ei se ajallisesti tunnu mitenkään mahdottomalta, mutta kun miettii että kaks viikkoa koulua oli mulle liikaa nykyisellä tahdilla... Enkä mä tiedä, ei mua itseä (kai) haittaa, vaikka koulu venyisikin, sorruin vaan taas vaihteeksi miettimään, mitä muut ajattelisivat siitä, vaikkei sillä ole oikeasti yhtään mitään väliä. Sukulaiset tietää etten oo koskaan viihtynyt yhdessäkään koulussa, joten ne ei edes ihmettelisi jos venyttäisin tänkin koulun neljään vuoteen.

Sit tietysti se, että opettajat ei varmaan ammattipuolla kilju riemusta jos ilmoitan, että käyn amistolla vaan istumassa lukion tunneilla ja syömässä ilmaista ruokaa :D Mutta mitäpä mä niiden mielipiteillä, jos niille vaan sopisi tuo järjestely...

Argh, kun ei tiedä itsekään mitä haluaa. Lukion tunteja on seuraavan kerran tiistaina, amiston poissaolot ehtii järjestämään myöhemminkin jos vielä jatkan sitä, eli ehkä mä meen päikkäreille ja teen yöllä sen hauskan jutun, mistä sain ainakin kesällä iloa irti. Koiran kanssa keskustaan keskellä yötä, se saa painella siellä vapaana omaa tahtiaan, ei varmasti tule ketään vastaan ja saa pyöriä siellä ihan rauhassa tietämättä mihin on menossa. Kämppis lupasi vielä lähteä mukaan, meidän yölliset keskustelut on aina aika mielenkiintoisia, joten pitkästä aikaa jotain hauskaakin luvassa.

Vähän ehkä stressaa koulun lisäksi se, että kämppis lähtee huomenna koiransa kanssa vaeltamaan ja mä en vieläkään tiedä, oonko viikonlopun kämpillä, tuleeko porukat tänne vai meenkö mä sinne. Marsut nyt pärjää keskenäänkin yhden viikonlopun, Tore on tottunut reissaamaan ja vaihtelu voisi tehdä meille molemmille ihan hyvää, mutta vihaan sitä bussilla kulkemista. Toisaalta jos porukat ajelee tänne asti, niin sama kai se on vaikka lähtis koko porukalla johonkin muualle reissuun, katotaan nyt. Oon kuitenkin aika varma siitä, etten tuu viikonloppuna olemaan yksin, joten ei tarvii huolestua jos en kirjoittele mitään ennen sunnuntaita.

Mun syömiset menee muuten oikeasti aika hyvin nykyään. Joo paino on noussut kun oon mässäillyt, mutta ei se (tällä hetkellä) tunnu edes kovin pahalta. On mulla ennenkin ollut syömisten kanssa parempia kausia, tiedän että sorrun siihen laihduttamiseen taas jossain vaiheessa, mutta jos nyt yrittäisi syödä kunnolla edes hetken, ei siitä mitään haittaakaan voi olla. Oikeestaan haluisin tälläkin hetkellä olla syömättä mitään, mutta pystyin silti hakemaan jäätelöä ja syömään sen. Jos näen porukat viikonloppuna, tulee silloinkin varmaan mässättyä, kun ei tarvii itse maksaa kaikkea.

249

Eilen kirjoitettua:

Mulla on kaksi vaihtoehtoa miten tekisin sen, molemmat varmoja tapoja enkä osaa päättää kumpaa käyttäisin. Mun ei ikinä pitänyt täyttää kahdeksaatoista saati sitten kahtakymmentä, nyt voisin vannoa etten ikinä tule täyttämään kahtakymmentäyhtä. Eli kuolen ennen huhtikuuta. Ihan varmasti kuolen.

"Päätä sinä." No en päätä. Jos mä saisin päättää mitä tekisin, olisin kuollut jo ajat sitten. Okei, ei mulla ole enää vaikeuksia tehdä isojakaan päätöksiä. Tarkkailen muita, kuuntelen niitä ja päätän kaiken sen mukaan, mitä muut haluavat. Ei mulla ole mitään väliä.

Rakastuin kuolemaan jotain neljä vuotta sitten. Mä en enää usko ketään, joka hokee tän muuttuvan joskus paremmaksi. Mä oon yrittänyt muuttaa asioita, muttei mikään silti koskaan muutu. Oon joskus tosissani tahtonut päästä tästä eroon, nyt en tahdo enää sitäkään.

Ja tähän päivään:

"Tee niin kuin parhaalta tuntuu." Mitä jos mikään vaihtoehdoista ei tunnu hyvältä?
"Ei mitään paineita." Joo ei. Muutenvaan pitäis opiskella, saada hyviä numeroita, valmistua, mennä töihin, tehdä ties mitä kaikkea ja mä oon jo nyt ikäisiäni jäljessä jos lähdetään katsomaan sitä, missä vaiheessa suurin osa mun ikäisistä on.

Enkä mä tänään halua kuolla, mutten tahdo elääkkään. Oikeastaan ahdistaa tuo eilinen kirjoitus, mutten varmasti poista sitä tästä.

Aamulla mä pakkaan kiltisti kamat laukkuun ja suuntaan koululle. Kyllä mä taas tiedän, mitä muut tahtovat mun tekevän. Mä en ehkä jaksa sitä, mutta mitä vitun väliä.

Salaisessa uutta!

248

Eipä oo viiltely hetkeen houkuttanut niin paljon kuin nyt.

En jaksa enää välittää mistään. En jaksa piilottaa vanhoja jälkiä kunnolla kämppikseltä, eiköhän se ole ne jo nähnyt. Enkä jaksais yrittää olla ilman, mutten jaksa myöskään lähteä etsimään uutta terää. Oon viimiset päivät korvannut viiltelyä syömisellä, niin tyhmää kuin se onkin. Mä ansaitsen sen paskan olon mikä tulee syömisen jälkeen.

Piti mennä tänään koiran kanssa sinne kisoihin, mutten jaksanut. En ehkä olisi halunnut pentueen lupaavinta pentua, kun en jaksa tehdä sen kanssa mitään. Ei kai niillä tuloksilla ole mikään kiire, ei tuo koira niiden puutteesta kärsi, mutta siitä se ei ainakaan nauti, etten edes muista, koska olen viimeksi käynyt sen kanssa kunnon lenkillä tai treenannut jotain. Pakko kai se on tänään lenkille viedä vaikken jaksaisikaan, ei tää oo sitä kohtaan oikein.

En uskalla taas lähteä mihinkään ilman kämppistä. Aamulla en voinut käyttää koiria ulkona, kun joku raahasi muuttokuormaa yläkertaan. Odottelin ovella siihen asti, että olin varma siitä, ettei rapussa ole ketään. Tehtiin pikainen syöksy pihalle ja takaisin, eikä muuten nähty yhtään ihmistä. Onneksi.

247

Joopajoo. Ehkä mä lopetan tän lääkkeillä pelleilyn ennen kuin oon niissäkin koukussa. Tosin tiedän, etten olisi pystynyt olemaan eilen viiltämättä jos en olisi leikkinyt lääkkeillä, nyt pystyin jopa heittämään terän pois. Oli muuten vaikeeta, en tajua miten siihen teräänkin voi kiintyä niin paljon vaikka tiedän, että saan koska tahansa uuden jos tarvitsen.

Oon syönyt koko viikonlopun ihan liikaa, mutta en anna sen häiritä. Sipsiä ja jäätelöä, vähän karkkiakin. En uskalla käydä vaa'alla, mutta tekee kai ihan hyvää olla ilman välillä. Ehkä mä vielä yritän lopettaa tämänkin pelleilyn.

Kun en kerran pysty käymään edes koulussa, täytyy kehittää päiviin jotain muuta sisältöä. Mulla on vähän suunnitelmia, nyt vaan toivotaan että onnistaa. Toivotaan, että saan jo huomenna tietää asiasta lisää, vaikka luultavasti siihen menee paljon kauemman aikaa. Ehkä viikon sisällä ollaan vähän viisaampia asiasta, katsellaan ja ootellaan nyt vaan...