318

Myöhään illalla kasasin kaikki lääkkeet samaan paikkaan, istuin laskemaan niitä, googlettelin hieman ja tajusin, että nuo saattaisi jopa riittää.

Mutta ei tänään, ei tällä viikolla eikä edes tänä vuonna. Ei näin lähellä joulua enää voi, en voisi tehdä sitä porukoille. Joulun jälkeen lomalla ei voi, oon silloin porukoilla. Ja kaiken lisäksi haluan pitää sen lupauksen, että oon loppiaiseen asti hengissä.

Mutta tammikuussa... Ehkä?

Uusi suunnitelma, ihan toimiva sellainen. Ja siinä tammi-helmikuussa olisi parhaat olosuhteet sen toteuttamiselle.

Nyt on kuitenkin parempi olo. Keksin tekemistä bussimatkaksi ja sain sovittua, että meen perjantaina äidin työpaikalle apuriksi. Nyt ei saa olla liikaa aikaa ajatella, muuten mulla on pian taas kaikki valmiina. Enkä mä halua kuolla vielä.

317

Eilen oli hyvä päivä.

Opettajan tapaaminen iltapäivällä, se on kuulemma nyt mun vastuuopettaja. Ihan mukava tyyppi. Olisin saanut luvan pysyä poissa koulusta koko loppuvuoden, mutta lupasin yrittää palata tunneille maanantaina, kun uusi jakso alkaa. Teen itsenäisesti niin paljon kuin mahdollista, nyt jännittää pystyykö seuraavassa jaksossa tekemään mitään itsekseen.

"Se ei kuulu muille luokkalaisille, miksi oot ollut pois, jos et halua kertoa niin sitten et vaan kerro."
"Tuut vaan tunneille, me pidetään huoli siitä että saat kaikki tehtävät tehdyksi."

Yksi vaihtoehto puuttuvan kurssin suorittamiseen olisi käydä jollain samantyylisellä kurssilla vapaa-ajalla, sain aika paljon ehdotuksia. Katsotaan, en luvannut mitään, mutta jos joku sopiva laji hyppää silmille niin käydään ainakin kokeilemassa, yritän saada kämppiksen mukaan.

Illalla nauroin kaikelle, käytiin kämppiksen kanssa pitkä lenkki koirien kanssa, pelleiltiin ja naurettiin koko ilta.

Tänään... Käytiin kämppiksen kanssa kirppiksellä ja muissa kaupoissa kiertelemässä, siinä vaiheessa jo huomasin, että alaspäin ollaan menossa. Jaksoin kyllä nauraa ja pelleillä, mutta se ei tuntunut hyvältä. Myöhemmin oli pakko livahtaa hetkeksi koirien kanssa ulos, en kehdannut itkeä kämppiksen nähden.

Huomenna lähden taas porukoille, eli uutta postausta ei välttämättä tule ennen sunnuntaita.

Nyt haluaisin vaan nukkua. Ei jaksaisi tehdä yhtään mitään. Pakko repiä jostain voimia, en kehtaa mennä porukoille vaan nukkumaan.

316

Salaisessa uutta!

Viikonloppu oli kaiketi ihan hyvä, välillä ahdistus tuli päälle (mietin taas ihan liikaa koulua...), mutta senkin pystyi sietämään. Käytiin kämppiksen kanssa lenkittämässä koirat yhdessä, katsottiin leffoja ja mässättiin karkkia. Kämppiksen ollessa salilla (jonne haluaisin itsekin, mutta pelkään, että syömiset, tai siis syömättömyys, lähtisi taas käsistä) huudatin radiota samalla kun leivoin. Ja itkin. Radio on paha, liikaa kappaleita joihin liittyy aivan liikaa muistoja.

Jaahaas, tänään ei taas kirjoiteta tämän enempää. Jumittaa vaan.

Mä vihaan tätä.

315

Aamu oli vaikea, kai se on ihan normaalia parin tunnin yöunien jälkeen. Stressasin sitten kuitenkin koko yön siitä koulusta, vaikka eilenkin meni hyvin. Meinasin jo perua koko koulun, jäädä vain sänkyyn nukkumaan. Olisin kai tehnytkin niin, mutta ajatus tuntien suorittamisesta täysin vieraiden ihmisen kanssa ei houkuttanut.

Ja menihän se koulu tänäänkin ihan hyvin. Uskalsin jopa käydä syömässä. Naurettiin kavereiden kanssa, selvisin taas muutamista ryhmätöistä ja jopa yhdestä näyttellystä tilanteesta koko luokan edessä (vaikka se menikin aika nauramiseksi, mutta sitä se oli kaikilla muillakin).

Nyt itkettää taas. Mua häiritsee muutama asia, joista en voi (uskalla?) kirjoittaa tänne enkä salaiseen blogiin. Tai ehkä en vain jaksa yrittää selittää niitä asioita, kun en tiedä itsekään mitä niistä ajattelen.

Nyt ärsyttää, kun ollaan molemmat kämppiksen kanssa koko viikonloppu samassa paikassa. Oon tottunut siihen, että ollaan aina eri viikonloput poissa kämpiltä. Täällä ollessani saan yleensä vapaasti nukkua koko päivät, mutta nyt en kehtaa. Täytyy piilotella noita viiltojälkiäkin koko viikonloppu.

314

Tänään mennään plussilla.

+Koulussa meni ihan ookoosti, onnistuin jopa nauramaan moneen kertaan. Ja mikä parasta, sain vanhan kaverin takaisin! Me ollaan edelleen se tiivis porukka siellä.
+Huominen koulupäivä ei ahdista niin paljon, kun tänäänkin meni hyvin. Edes tulevat ryhmissä tehtävät jutut ei kamalasti pelota, selvisin niistä tänäänkin, vaikka ryhmät ja parit arvottiin moneen kertaan.
+Sain seuraavan jakson lukkarin. Ma-to joka päivä koulua 2h, syy nousta ylös sängystä, näkee vähän ihmisiä mutta ehkä tuo ei ole kuitenkaan liikaa? Perjantait vaan on paha, kahdeksasta neljään käytäntöä, jotain ihme sähköjuttuja mitä en osaa eikä oikeastaan edes kiinnosta osata. Mutta niitäkin tunteja on vaan kerran viikossa ja osan voi aina skipata, ehkä niistäkin siis selviää.
+Tiistaina saadaan vihdoin sovittua, miten suoritan ne tässä jaksossa jääneet voimankäytöt, pian ei tarvitse (toivottavasti) enää stressata niistäkään. Se opettaja on aika tiukkis poissaolojen suhteen, mutta vaikutti mun kohdalla ihan ymmärtäväiseltä ja taisi se olla vähän iloinenkin siitä, että yritän valmistua ajoissa.
+Koirat on käytetty piiitkällä lenkillä, ei haitannut vesisade eikä edes litimärät kengät. Ne vaan oli molemmat niin hupsulla tuulella sateen takia, ei niille voinut kuin nauraa.
+Jaksoin käydä suihkussa ilman tunnin miettimistä siitä, jaksanko varmasti käydä siellä.
+Mikä olisi parempaa kuin uunituore sämpylä iiisolla kasalla sulanutta juustoa?

Huominen vielä, sitten reilu viikko vapaata koulusta ja uusi jakso. Vähän jännittää jaksanko sitä, mutta aion ainakin yrittää.

Oon mä tänään itkenytkin, paljon, eikä tää nyt mikään superihana päivä ollut, mutta parempi kuin pitkään aikaan. Paljon parempi.

313

Mitä jos mä en selviä huomisesta? 

Yöllä seisoin sillalla katsomassa junia. Siitä olisi ollut niin helppoa hypätä. Onneksi(?) koirat oli mukana. 

Vitun koulu. Olispa jo lauantai. Jos tää vaikka tästä helpottais taas kun on vapaapäiviä edessä. 

312

Fiilikset tällä hetkellä. Päivällä oli hetkittäin ihan hyväkin olla, mutta nyt taas...

Torstaina ja perjantaina koulua 8.00-15.30. Huominen on vielä vapaata, mutta silti koulu ahdistaa jo nyt. Vaikka mä en yleensä stressaa asioita kamalasti etukäteen, joskus joo mutten edes muista koska viimeksi näin pahasti. Tulevat asiat saattaa käydä mielessä ja huonontaa oloa hetkeksi, mutta tänään on toisin. Oon miettinyt torstaista koulupäivää tässä viimiset kolme tuntia. Yritin katsoa leffaa, lukea, tehdä ruokaa, lenkittää koiria, huudattaa musiikkia ja jutella kämppiksen kanssa, mutta mikään ei auta. Eli suomeksi tuun valvomaan kaksi (tai kolme, riippuen siitä miten torstaina menee) seuraavaa yötä koulua miettien.

Mulla on ikävä kotiin. Siis ihan kotiinkotiin, porukoille. Jos torstaina ei olisi koulua, olisin jo menossa. Mutta ei, ei ainakaan viikkoon.
Ja Maxia... Lyllerö on joissain asioissa liian samanlainen. Tänään se pelasi palloa, luulin sitä hetken Maxiksi. Lyllerö osaa myös halata samalla tavalla, se juoksee syliin, nostaa tassut olkapäälle ja painaa poskensa mun poskea vasten. Tulee aina aamuisinkin halaamaan, höpsö. Onhan siihen mukavampi herätä kuin herätyskelloon, mutta jos joka aamu alkaa ajatuksella Maxista... Ei hyvä. Mulla on vaan niin ikävä sitä.

Piti käydä tänään prismassa ja eläinkaupassa, koirilta loppuu pian ruoka. Enpä uskaltanut. Pienessä lähikaupassa pystyin sentään käymään, mutta se olikin ihan tarpeeksi kamalaa.

En taas jaksaisi yhtään mitään. Mielessä pyörii ajatukset siitä, kuinka voisin taas antaa olon romahtaa kunnolla, ihan vaan koska oon ehkä tällä hetkellä kuitenkin liian hyvässä kunnossa tappaakseni itseni. Lääkkeet houkuttaa, jos nuo kaikki vetäisi naamaan... Ei siitä henki lähtisi, mutta jos vielä hakisi jääkaapista viinapullon kaveriksi, kai sillä hetkeksi paremman olon saisi. Tai ei, en mä tarvitse edes parempaa oloa. Kunhan saisin ton helvetin koulun pois mielestä.

311

Ahdistaa tämä epätietoisuus kaikesta.

Vuokranantaja ei itsekään tiedä, saadaanko me asua tässä kämpässä vai ei. Ne pitää kuulemma jonkun palaverin ja ilmoittaa meille sitten. Kivakiva. Jotain positiivistakin, torstaina se ei huutanut mulle kertaakaan ja se taisi tykästyä Toreen. Ehkä sitä ei kiinnosta jäädäänkö me kämppiksen kanssa ilman asuntoa vaiko ei, mutta koirista se näytti tykkäävän, ehkä se ei halua heittää Torea pihalle. Toivotaan, toivotaan...

Koulujututkin stressaa taas vaihteeksi. Kun en mä haluaisi käydä tuota nykyistä koulua loppuun. Tai tavallaan haluaisin, mutten tiedä pystynkö. Mutta ei ole mitään järkeä jättää sitä keskenkään. Muutama(?) viikko ja siellä vaihtuu jakso, en voi olla toistakin jaksoa pois jos haluan valmistua ajoissa. Onhan se kevyempää kun jätin lukion pois, mutta ne käytännöntunnit... Ja se työssaoppimisjakso keväällä. Alakohtainen. Just.

Muutenkin taas... En mä tiedä. Olis vaan niin helppoa kuolla, ei tarvitsis stressata enää ikinä yhtään mistään.

Mä yritän kuitenkin vielä. Tää ei vaan toimi näin, mun on pakko muuttaa jotain asioita. Yritän aloittaa jutusta, joka oikeasti vaikuttaa mun oloon aika paljon. Oon ihan liikaa koneella. Ja oikeastaan se on aika tylsää, samat keskustelupalstat, blogit, uutissivut, facebook... Avaan samat sivut pelottavan monta kertaa päivässä. Piti aloittaa tämä jo eilen, mutten jaksanutkaan. Joten aloitin tänään.

Oon tehnyt ruokaa, kunnon ruokaa, sämpylöitä ja lättyjä. Katsonut telkkaria, ei kovin hehkeetä mutta voittanee tietokoneen. Kunhan tästä pääsen ylös, raahaan koirat lenkille, käperryn hetkeksi hyvän kirjan ääreen peiton alle tai mitä ikinä keksinkin. Huomiseksi pitäisi keksiä taas jotain muuta. Ehkä kaivan piirrustustarvikkeet esille, kun en muutakaan keksi. Jos teillä on mielessä jotain ideoita, mitä voisi tehdä koneella istumisen sijasta, niin laittakaahan kommenttia!

Vähän tätä rajaa nyt se, että oon taas ottanut takapakkia. Lenkitän koirat aina öisin, jottei vastaan tule ihmisiä. Päivisin käytän ne vaan takapihalla ja silloinkin jokainen vastaantulija jännittää. Uskallan käydä pienessä lähikaupassa, ei sekään kivaa ole mutta pystyn käymään siellä kuitenkin, tänään parin tunnin yrittämisen jälkeen uskalsin prismaan ja hyi että siellä oli kamalaa. Eli turha odottaa, että pystyisin hakemaan mitään tarvikkeita, mulla olisi kyllä ideoita mitä voisin väsäillä vaikka porukoille joululahjoiksi, mutta kun en uskalla käydä ostamassa tarvikkeita.

Täytyis vaan yrittää taas. Kohdata ne ihmiset, käydä siellä prismassa, lenkittää koiria päivisin jne, mutta se on niin pirun hankalaa.

310

Koska saa luovuttaa?

309

Salasessa uutta!

Kirjoittaminen näemmä onnistuu taas kunnolla, kun oon innostunut kirjoittamaan salaiseenkin monena päivänä peräkkäin.

Tällä hetkellä ei ole mitään pelkoa putoamisesta. En mä nyt mitään riemusta kilju tän olon kanssa, mutta tätä voi sietää. Pitäisi siivota, vuokrantaja kun tulee aamulla käymään ja kertomaan, saadaanko me vielä asua tässä vaiko ei. Se ei houkuta, mutta ehkä sen jaksaa. Ei tässä nyt paljoa siivottavaa ole, roskat vaan pihalle ja vähän tavaroita paikoilleen.

Koulussa meni ihan siedettävästi. Mulle puhutaan taas, ei paljoa mutta kuitenkin. Ei tarvii olla ihan yksin. Yö meni valvoen, tulevasta päivästä stressaten, mutta ei se yksi huonommin nukuttu yö nyt niin kamalalta tuntunut, kun oon kuitenkin muina öinä saanut nukuttua aika hyvin.

Mutta nyt ei ole aikaa jämähtää enää pidemmäksi ajaksi koneelle, jos haluan päästä joskus nukkumaan.

308

Salaisessa taas uutta!

Huomenna kouluun. Ahdistaa, pelottaa, tuntuu siltä etten selviä siitä. Mutta pakko mun on. Muutama tunti, ei se voi olla niin kamalaa. Tulee vaan ihan yläasteajat mieleen, kun istun siellä yksinäni. Mutta oikeasti, jos kestin sitä yksinäisyyttä ja kiusaamista kymmenen vuotta, ei kolme tuntia voi olla mikään mahdottomuus. Nyt tosin tuntuu siltä, että se kiusaaminenkin olisi helpompi kestää kuin tuo yksinäisyys. Kun on ehtinyt näiden parin vuoden aikana tottumaan siihen, ettei koulussa sittenkään tarvitse olla yksin, nyt se on jotenkin vaikeampi kestää kuin aikaisemmin. Hävettääkin, mietin mitä muut mahtavat ajatella musta - ennen niin nauravainen, joskus turhan äänekäskin tyyppi katoaa koulusta moneksi viikoksi, ilmestyy korttikoulutukseen ja onkin yhtäkkiä täysin erillään ennen niin tiiviistä porukasta.

Yritän vaan selvitä. Yritän löytää sen saman rohkeuden, jonka avulla selvisin peruskoulusta ja jonka avulla jaksoin aikaisemmassa amiksessa sen melkein 7 kuukautta.

Kolme tuntia. Kaksi yksinäistä taukoa, vain kaksi. Kyllä mä siitä selviän. Sen jälkeen on taas viikko taukoa ennen seuraavaa koulupäivää, joka onkin sitten pidempi. Reilun viikon päästä pitäisi jaksaa koulussa kaksi peräkkäistä kahdeksan tunnin päivää. Mutta niiden pitäisi olla helpompia, ainakin toivottavasti.

307

Salaisessa uutta!

Pää täynnä ajatuksia joista haluaisin kirjoittaa, mutta ei tästä taas tule yhtään mitään.

Voisipa kuolla.

306

Torstaina päästiin porukoille, löhöiltiin ja lenkkeiltiin koko ilta. Perjantaina käytiin siellä eläinlääkärissä, lylleröllä ei ole mitään vakavaa, ja ilta vierähti Maxin kasvattajan luona. Yrittivät juottaa mut känniin, "no nyt alkaa viina vaikuttaa, katsokaa se hymyilee jo!" Lauantaina olin ihan romahduspisteessä, piti käydä mummulassa syömässä mutten päässyt sängystä ylös. Jäin yksin kotiin, itkin koko päivän, katsoin tylsiä ohjelmia ja söin ja söin ja söin.

Tänään oli ne kasvattajapäivät. Kai siellä meni ihan hyvin, paljoa en puhunut mutta eipä tuo ole mikään ihme. Sain kuitenkin pari uutta tuttavaa kasvattajapiireistä, opin paljon uutta ihan vain kuuntelemalla kokeneempia ja lällyttelin paria pentua, jotka olivat siellä käymässä.

Nyt oon taas lähellä romahdusta. Pelottaa jo keskiviikko, silloin on taas pakko raahautua kouluun vaikken jaksaisi.

Ja mä pelkään että putoan taas. Takaisin siihen oloon, kun en pystynyt edes kirjoittamaan tänne mitään, en osannut ajatella mitään muuta kuin kuolemaa. Olin jossain toisessa maailmassa, ja ehkä tavallaan haluankin sinne takaisin. Silloin mä pystyisin siihen, mihin en tällä hetkellä varmaan pystyisi, onnistuisin varmasti tappamaan itseni. Nyt en uskalla edes yrittää, jänistäisin kuitenkin.

305

Mä haluan kuolla mutta haluan elää. Haluaisin vielä yrittää, haluaisin selvitä tästä kaikesta, opiskella samaa tahtia muiden kanssa, hankkia työpaikan, matkustella ja joskus ihan vain olla. Mutta samaan aikaan haluan kuolla ihan järjettömän paljon. Luovuttaa, antaa kaiken olla. Lopettaa yrittämästä, kun ei siitä ole tähänkään mennessä mitään hyötyä ollut. Aion vielä yrittää, mutta en tiedä, ehkä tästä ei tule koskaan mitään. Elämästä.

Haluaisin salata kaiken ja kaikilta, mutta toisaalta haluaisin kertoa kaikille kaiken. Pelkään vain ettei kukaan ymmärrä, pelkään että kaikki muutkin jättävät kuten tämä yksi "kaveri", joka on kämppiksen mukaan kateellinen siitä, että pääsen niin helpolla. Voi, tulisi päiväksi mun pääni sisälle. Kyllä mä tiedän mitä jotkut mt-ongelmista ajattelee. Mutten jaksaisi salailla ja esittää jatkuvasti. Ehkä kokeilen, istutan kämppiksen alas ja puhun sen kanssa kunnolla. En tiedä vielä.

Haluaisin viiltää, syvemmälle kuin koskaan ennen, mutta haluan päästä koko tavasta eroon. En jaksa katsella noita arpia mutten tiedä, paranevatko ne enää koskaan kokonaan. Jos eivät, niin mitä uudet viillot muka haittaisivat? Piilotella niitä jälkiä täytyy kuitenkin. Yritän vielä lopettaa, vaikken tiedäkään miksi.

Haluaisin muuttaa, mutta vuokranantajasta huolimatta jotenkin pidän tästä kämpästä. Enkä edes tiedä, haluaisinko asua yksin vai kämppiksen kanssa. Tää on kuitenkin aika kivalla paikalla ja vuokrakin on ihan siedettävä enkä pidä tavaroiden pakkaamisesta, vaikka muuttaminen muutoin ihan kivaa onkin. Siivotaan maanantaiksi, yritetään pitää tämä kämppä vielä hetki.

Haluaisin käydä koulua samalla tavalla kuin muutkin, mutta pelkään etten jaksaisi sitä.
Haluaisin pienen loman noista koirista, mutta tuskin pystyisin olemaan niistä erossa päivääkään.
Haluaisin olla laiha, laihtua kuihtua pois, mutta haluaisin suhtautua ruokaan ja liikuntaan normaalisti.
Haluaisin uusia kavereita, mutta kuitenkin haluan vaan erakoitua, tuskin edes jaksaisin koskaan nähdä ketään.

Haluaisin, haluaisin ja haluaisin. Mutta saanko mä ikinä mitään, onnistunko mä ikinä missään, kannattaako mun edes yrittää mitään..?

Mä vihaan elämää. Vihaan olla tälläinen epäonnistunut paska.

Huomenna porukoille. Perjantaina eläinlääkäriin kuulemaan mikä lylleröä vaivaa, se yskii edelleen yhtä pahasti. Pelkään sydänvikaa. Lauantaina löhöillään ja sunnuntaina on ne kasvattajapäivät, vähän stressaa. Yritän pysyä poissa bloggerista sunnuntai-iltaan asti, selvitellä ajatuksia itsekseni, kokeilla miltä tuntuu olla lukematta muiden blogeja. Lupaan pysyä hengissä, vaikka en kirjoittaisikaan. Vaikka tuskin pystyn olemaan koko viikonloppua ilman blogia, mutta yritetään.

304

Jahaaas. Mulla ei ole täällä sitten enää muita kuin kämppis. Koulussa mulle ei puhuta, "kaverin" mielestä vaan lusmuilen ja se on siitä mulle vihainen. Kämppiksen exä sentään uskalsi puhua mulle sen verran, että pyysi väistymään (oon aika yllättynyt siitä että se pyysi eikä käskenyt, teki aikanaan aika paskasesti kämppikselle joten se tuntee musta sen vihaisenkin puolen eikä olla kovin hyvissä väleissä).

Jotenki paska fiilis. Siis tyyppi, joka on joskus asunut mun ahtaassa kämpässä mun kanssa viikon putkeen, jonka kanssa ollaan tehty kaikkea kivaa ja valitettu koulujutuista yhdessä, jonka kanssa ollaan yritetty tehdä koulupäivistä siedettävämpiä ja jonka eniten luulin ymmärtävän, kun hänellä on itselläänkin ollut mt-puolen ongelmia. Ja nyt se on mieluummin kahden vihaamansa tytön seurassa kuin ees katsoo mua päin. Lusmuillaan sitte saatana. Kämppiskään ei enää usko että mulla on mitään masennusta, puhuttiin tosta "kaverista" kun kysyin, miksi se ei voi olla meidän kanssa. Kerroin kämppikselle taas miksi en käy nyt koulussa muuta kuin nuo pakolliset. "Et sä itsekään usko tuohon." Just. No, ainakin osaan näytellä yhtä hyvin kuin ennenkin.

Joo, ehkä mä vitsailen masennuksesta, puhuin niistä mun syömisistäkin naureskellen, mutta ihan oikeesti. Kämppis tietää, että mut on haluttu osastolle, luulin sen arvanneen jotain edes siitä. Mutta ei.

Luokanvalvoja sentään kävi juttelemassa kun näki mun olevan yksinäni, koulun suunnalta asiat on nyt aika järjestyksessä, vielä pitäisi sen yhden opettajan kanssa jutella ja miettiä mitä tehdään.

Tunnit istuin itsekseni, vähän erillään kaikista muista, ei kiinnostanut niiden seura eikä nekään vaikuttaneet kovin innokkailta juttelemaan. Meinasin nukahtaa tuolille, havahduin kun olin kaatumassa, kukaan ei onneksi tajunnut mitään. Ja jouduin taas pidättelemään itkua koko sen ajan kun istuin koulussa.
Enkä tiedä onko ihan normaalia kuunnella innolla sähkön vaaroista, kaikista tavoista joilla sähkö on tappanut ihmisiä, miettien samalla olisiko niistä joku toimiva keino itsellekin.

Tasan viikko ja uudestaan kouluun. Kiljun riemusta.

303

Salaisessa taas uutta!

Yön tunteina on aikaa tutkia kouluja. Niin siis, jos ikinä selviän tästä nykyisestä. Luokanvalvoja ehkä vaihtuu taas, seuraavan työssäoppimisen on kuulemma pakko olla omalta alalta eikä musta todellakaan ole siihen nyt, aamulla koulussa pitäisi näyttää selväjärkiseltä (:D) vaikken nuku tänä yönä yhtään ja korttikoulutuksista pitäisi selvitä. Jonain päivänä pitäisi myös käydä juttelemassa voimankäytön opettajan kanssa siitä, miten mun kanssa tehdään. Kaikkea paskaa suoraan sanotusti. Ei kiinnosta ei, etenkään jos luokanvalvoja vaihtuu taas, juuri kun me saatiin sellainen, joka oikeasti hoitaa työnsä. Kohta siellä on taas joku uusi joka ei tiedä itsekään mistään mitään, kiva sellaisen kanssa sitten hoitaa asioita.

Eikö muuten kuulosta hyvältä tällä sosiaalisuudella: oon jo vähän aikaa miettinyt (siis useamman kuukauden), että haluisin sittenkin opiskella sosionomiksi. Ihmisiä töissä 24/7, koulu täynnä ryhmätöitä ja esitelmiä, kuulostaa hei ihan mun jutulta! Mutta jos mä haluan sitä..? Varhaiskasvatus ja lastensuojelu, etenkin tuo viimeinen, ne vois olla ihan jees. Joku päihdetyökin, mikä jottei. Raskasta ehkä eikä palkkakaan päätä huimaa, mutta toisaalta, mä en ikinä murehdi toisten asioita sen enempää kuin on tarpeen ja tykkään auttaa, vaikkei se aina helppoa ole. Voisin nähdä ihmisiä töissä ja erakoitua koirineni vapaa-ajalla. Kouluunkaan olis nykyisestä kaupungista kuin n. 10min junamatka, jos nyt siis edes sattuisin pääsemään sinne.

Vaikka mä aina sanonkin vihaavani ihmisiä, ei se ihan niin mene. Mä vihaan vain tietyn tyyppisiä ihmisiä, ja pystyn kyllä olemaan niidenkin seurassa tiettyyn pisteeseen asti. Ja siinä tietyssä mielentilassa vihaan kaikkia, mutta se ei ikinä kestä kauaa. En mä olis turvallisuusalalla nyt, jos oikeasti vihaisin kaikkia. Oon vaan yrittänyt kieltää itseltäni sen tosiasian, että oon aina, siis ihan lapsesta asti, halunnut tehdä töitä ihmisen kanssa. Vaikka pelkäisin mitä.

Asiasta kolmanteen. Käyn taas mielessäni taistoa siitä, haluanko olla laiha vai terve. Tilanne on aika 50-50, haluaisin olla molempia. Äskön olisin halunnut yrittää syödä, tein jo ruoan melkein valmiiksi mutta kappas, meidän maitojauhe on kävellyt jonnekin. Kiitos kämppis, nyt musta vasta tuntuukin siltä, että mun kuuluu laihduttaa, kun aina ruokaa tehdessä jotain puuttuu. Vitun kimppakämpät, mutta omaankaan ole varaa. Ja on tää kaverin kanssa asuminen pääsääntöisesti ihan okei ja tekee varmaan ihan hyvää, kun en muuten ihmisiä näe.

Eläinpuolellekaan ei kuulu kovin hyvää. Lyllerö yskii, ei ole kennelyskää joka olisi vaaraton tuolle, tunnistan sen kyllä. Joko jokin mystinen, ohimenevä tauti tai sitten sillä on sydämessä tai keuhkoissa vikaa. Että jee, eläinlääkärille perjantaina. Toinen marsupoika kuoli jostakin mystisestä syystä, löytyi vain häkistään kuolleena. Tore on ärsyttävä teini josta kaipaisin ehkä pientä lomaa. Kämppiksen vanhempi koira toipuu leikkauksestaan, käy jatkuvasti tökkimässä mua selkään kaulurillaan ja nuorempi nyt on oma rasittava itsensä, hupsunnäköinen kalju rotta.

No mutta jotain hyvääkin. Itsariajatukset ei ole enää niin voimakkaita. Aika hassua, kun kaikki muu tuntuu tällä hetkellä menevän päin en-sano-mitä.

302

Salaisessa uutta!

Tajusin tänään, että en enää ole ihan niin puhelinkammoinen kuin ennen. Mähän soitin eilen vuokranantajalle suunnittelematta puhelua yhtään etukäteen, vasta puhelimen hälyttäessä tajusin, että unohdin tehdä suunnitelman, en ollut edes päättänyt miten kerron miksi soitan. Vähän jännitti, muttei se ollut mitenkään sietämätöntä. Selvisin siitä kuitenkin ja vaikka VA aika vittumainen tyyppi onkin, ei edes kädet tärisseet puhelun jälkeen. Ainakaan pahasti.

Huomenna pitäisi mennä kouluun, istua muiden luokkalaisten seurassa muutama tunti. Ahdistaa, en edes halua tietää mitä luokkalaiset ajattelee musta, kun oon ollut niin pitkään poissa ja yhtäkkiä ilmestyn johonkin korttikoulutukseen.

Söin tänään liikaa. Karkkia, hyi. Pakko lähteä vielä lenkille, ja aamulla on aikainen herätys.

301

Kunpa voisinkin kirjoittaa, että koko asumisjupakka on ohi. Mutta ei. Tässä kuitenkin tähänastinen kokonaisuudessaan:

- n. kuukausi sitten tänne kämppään oli tulossa huoltomiehet ilmoittamatta asiasta etukäteen. Tore oli kuitenkin reippaana vastassa, joten ne ei sitten päässeetkään sisälle. Samana päivänä tuli sähköposti, jossa oli valokuva meidän eteisestä ja siinä valitettiin likaisuudesta. Joo, meillä oli parin päivän postit lattialla ja Toren hihnat & kengät vähän hujanhajan, muttei mitään aihetta valitukseen. Käytiin asuntotoimistolla valittamassa, huoltomiehillä ei ollut kuulemma ollut tarkoitustakaan tulla sisälle, huvin vuoksi vaan olivat meidän oven avanneet :))
- meni viikko ja huoltomiehet tulivat uudelleen, tällä kertaa osasivat sentään ilmoittaa tulostaan etukäteen. Nyt häiritsi hamsterinhäkki, koska valitettavasti niistä lähtee sellainen tietty haju jos häkkiä ei ole kuurattu juuri. Saatiin taas sähköpostia, kuukausi aikaa hävittää jyrsijät kämpästä.
- perjantaina huoltomiehet kävi taas. Ne näki kaksi tyhjää(!!) jyrsijänhäkkiä, vittuilivat mulle kaikesta ja häipyivät. Nyt tuli vuokranantajalta vihainen soitto siitä, kuinka jyrsijät on edelleen asunnossa. Ilmoitin ettei ole, okei, lupasivat tulla maanantaina katsomaan.
- tänään sitten ovelle ilmestyi vuokranantaja itse jonkun naikkosen kanssa. Äänitin koko meidän keskustelun, joten muistan sen aikas tarkkaan. Mä olin ihan asiallinen koko ajan, lopussa ehkä vähän korotin ääntä kun alkoi vituttaa pikkasen liikaa. Vuokranantaja huusi mulle siitä, kuinka meidän keittiön pöydällä oli tavaraa ja olihan se kämppiksen huoneessa ollut tyhjä kasattu marsunhäkkikin varsin hirvittävä asia. VA ilmoitti, että vuokrasopimus puretaan. Kysyin vielä irtisanomisajoista; "mun puolesta voitte häipyä vaikka heti." Ok, olisin halunnut tietää kauanko me saadaan asua tässä, mutta tuo oli oikeastaan parempi vastaus, koska se antoi meille luvan häipyä täältä ilman irtisanomisaikaa. Pitänee selvittää, meneekö tuo nyt lain mukaan niin, että saadaan oikeasti skipata koko irtisanomisaika ja muuttaa vaikka huomenna jos siltä tuntuu.
- tarvittiin pari välikättä polin kautta, että sain VA:n puhelimen päähän, tällä kerralla se osasi jopa käyttäytyä suht asiallisesti ja kertoi asiat, jotka sitä häiritsi (tosin kuulin toista kautta ihan eri valituksen aiheet), kyseessä ei ollutkaan keittiön pöytä eikä tyhjä häkki, vaikka ne olivat ainoat asiat, joista mulle huudettiin. VA valitti siitä, kuinka parvekkeella on kuivumassa & tuulettumassa kaksi mattoa (ja koska hevostalli.net, ei, ne eivät roikkuneet kaiteen yli vaan olivat omalla telineellään) sekä marsujen kamat oli siellä tuulettumassa, etteivät haisisi sisällä. Saatiin viikko lisäaikaa, nyt mietitään kämppiksen kanssa jäädäänkö vai lähdetäänkö.

Toisaalta on ihan pirun epämukavaa asua kämpässä, jonne voi pamahtaa huoltomiehet sisälle koska tahansa mitään ilmoittamatta. Jos niille ei mene avaamaan ovea, ne tulee omilla avaimillaan sisään. Mä en myöskään jaksa jatkuvaa valitusta milloin mistäkin, jos me korjataan joku asia, keksitään heti uutta valittamisen aihetta. Tällästä tää on ollut koko sen pari vuotta kun oon ko. säätiön kämpässä asunut, vaikeuksia vaikeuksien perään, mutta nyt ne on ilmeisesti päättäneet tosissaan savustaa meidät ulos.

Ja siis tää VA josta nyt puhuin, on ilmeisesti koko säätiön pääjehu. Yrittää kusettaa opiskelijoita niin paljon kuin ehtii. Surukseen törmäsi tällä kertaa turvallisuusalan ihmisiin jotka tuntee lait. Riippuu ihan VA:n maanantaisesta käytöksestä, tehdäänkö tästä isompi juttu vai ei.

Jotenkin musta tuntuu, että VA:lla viiraa päässä pahemmin kuin mulla, on nimittäin aika heikkohermoinen tyyppi hän. Luulis nyt osaavan edes töissään käyttäytyä aikuisen ihmisen, kun minäkin jaksoin käyttäytyä kiltisti. Onneksi mun ei tarvii nähdä sitä maanantaina, jätän sen kämppiksen huoleksi tällä kertaa. Minen jaksa enää kuunnella sitä vittuilua.

300

Tajusin eilen, että mun jalat on viiltelyn takia ihan kamalan näköiset. Seuraavaksi katsoin kättä, vielä kamalampi. Kaiken lisäksi lenkillä on erittäin ärsyttävää, kun housut jäävät johonkin rupeen kiinni ja nyppivät inhottavasti. Nyt on oltu jo vuorokausi viiltämättä, mutten jaksa lisätä laskuria takaisin. Ehkä päivällä.

Oltiin kämppiksen ja koirien kanssa parin tunnin lenkillä. Puhuttiin siitä, kuinka itsensä satuttaminen (tahattomasti...) voi tuntua hyvältä, puhuttiin mun syömisistä ja kerroin kämppikselle, kuinka hyvältä tuntui kun oli kolme päivää putkeen syömättä. Melkein kerroin viiltelystäkin, mutten sitten uskaltanut. Puhuttiin meidän molempien ongelmista, enemmän kämppiksen kun mulle näiden asioiden kertominen on edelleen hirveen vaikeeta, mutta vähän munkin asioista. Se piristi hetkeksi, mutta nyt on taas aika sietämätön olo.

En vaan jotenkin jaksa uskoa, että tää koskaan muuttuisi yhtään tämän paremmaksi. Joo, välillä on ihan hyväkin olla, mutta suurimman osan ajasta ei. Sitä vaan väkisinkin miettii, että onko tämä elämisen arvoista elämää, kun joka päivä joutuu tekemään töitä pitääkseen itsensä hengissä.

Rehellisesti, mä en jaksaisi tätä enää päivääkään. Silti mun on pakko pysyä hengissä vielä hetki.

299

Mä oon aina painanut 61 kiloa, siitä asti kun pituuskasvu loppui. Paitsi syömissekoiluajat. Oon taas ollut samassa painossa pidemmän aikaa, pystynyt olemaan siihen ihan tyytyväinen ja oppinut hyväksymään sen. Oon pystynyt syömään normaalisti, miettimättä kaloreita, herkuttelemaan vaikka kuinka monena peräkkäisenä päivänä jos siltä on tuntunut.

Mutta mun on pakko myöntää, että teen sitä taas. Ajattelin ensin etten kerro teille, en kenellekään, mutta en jaksa aloittaa sitä salailua enää.

Joo tiedän, oon normipainoinen ja plaaplaaplaa, mutta normipaino on jatkossa kirosana. Alipaino kuulostaa paremmalta. Tällä kerralla en luovuta.

298

Voi vuoristorataa...

En ees muista koska viimeksi on tuntunut näin hyvältä. Uskalsin kirjoittaa suoraan ja omalla nimelläni corgien tilanteesta, siitä kuinka mua ketuttaa nykyinen näyttelyjalostus, ja tiedättekö mitä? Kukaan, siis ei kukaan, ole vielä sanonut sanaakaan mua vastaan. Päinvastoin, monet on sanoneet, että tätä on kaivattu ja odotettu. Että joku olisi valmis tekemään asioille jotain. Ja ne auttaa, neuvoo. Viikon päästä meen johonkin kasvattajapäiville, mulle tuli "pakkokutsu" sinne, en tunne sieltä ketään, mutta ei kai siinä mitään. En tiedä kuinka moni haluaa kuulla mun mielipiteitä, en tiedä kuinka monen vieraan ihmisen kanssa joudun puhumaan, kuinka monelle joudun sanomaan, etten pidä heidän koiristaan/kasvatustavoitteistaan/tms, sillä valehtelemaan en enää ala. Mutta mä päätin selvitä siitä. Mä selviän siitä. Se voi olla ihan hauskaakin, ainakin kuulen muiden kasvattajien mielipiteitä mun projektille ja voi sieltä tulla hyviä vinkkejäkin, ne on kuitenkin kasvatusasioissa mua kokeneempia.

Lyllerön pennuista on "myyty" jo 12, ainakin mulla on varaa valita minne sen pennut lähtee parin vuoden päästä.

Ja huomenna kotiutuu mahdollisesti hiirulit<3 Täytyy vaan kehittää niillekin jokin piilopaikka maanantaiksi, mutta pari pientä hiirilapsosta nyt menee vaikka mihin pieneen ilmareiälliseen purkkiin ja vaatekaappiin siksi aikaa kun huoltomiehet hipsii täällä.

Noi koirat piristää ihan älyttömästi. Vaikkei ne ymmärräkään, ettei ne mahdu syliin samaan aikaan.

Romahdusta odotellessa. Jos tää olo nyt pysyisi vaikka tunnin, eihän se ole liikaa vaadittu...? Sen jälkeen ahdistusta olisi taas helpompi kestää.

297

Pakko kirjoittaa vaikkei mulla oikeastaan ole mitään kirjoitettavaa.

A-H-D-I-S-T-A-A

Elämä. Tekemisen puute. Aikaansaamattomuus. Koirat (ihan tosi, en ole vielä jaksanut käyttää niitä tänään ulkona vaikka pitäisi, en vaan pysty vaikka haluaisin, onneksi käytiin aamuyöstä pihalla niin ei niillä mikään kiire kai ole). Tulevaisuus (tai sen puute). Kouluasiat. Yksinäisyys. Koti-ikävä ("hei olen asunut neljä vuotta omillani ja haluan muuttaa takaisin porukoille!"). Viiltely ja sen lopettaminen. Maanantai, kun joudun taas juttelemaan typerille huoltomiehille. Muiden iloiset facebook-päivitykset.

Huoltomiesjuttu... Niih, siitä en ole tainnut tänne kirjoittaakkaan. Täällä siis kävi perjantaina pari huoltomiestä tarkistamassa, ettei täällä ole enää jyrsijöitä (me ei kuulemma saada pitää niitä enää täällä, vaikka aluksi ne oli vuokranantajalle ok). Noh, ne oli kaikki kätkettynä mikä mihinkin, eikä ne niitä nähneet, kuulleet eivätkä varmasti myöskään haistaneet. Näkivät kaksi tyhjää häkkiä, sokeat idiootit. Häkeissä ei ollut purua, toisessa häkissä oli mm. kämppiksen laukku sekä muovinen heinäpussi, toisen häkin kaikki luukut olivat auki ja tavarat siellä sisällä levällään. "Olis kannattanut siivota", ilmoitti toinen huoltomies ennen lähtöä varsin vittuilevaan sävyyn. En viitsinyt kertoa siivonneeni yöllä monta tuntia, totesin vain etten ehtinyt, kun en tiennyt heidän olevan tulossa. "Joo huomaan ettei teille oltu ilmoitettu ajoissa, mutta täällä pitäis aina olla siistiä."

Siis mitä kettua? Kun täällä ei todellakaan ole yhtään likaista, tiskialtaassa oli pari hassua astiaa ja pöydillä vähän tavaraa. Tää on kuitenkin meidän koti, kai se nyt herranjumala sentään saa näkyä että täällä asutaan?

Ei siinä vielä kaikki. Meni tunti ja vuokranantajan pomo soitti mulle. "Teille on ilmoitettu, että jyrsijät on poistettava asunnosta tähän päivään mennessä, ja ne on edelleen siellä." Tässä vaiheessa myönnettäköön, että mulla meni hieman hermot ja taisin pikkaisen myös korottaa ääntä ja ilmoitin, että täällä on tasan kaksi tyhjää häkkiä. "No, he tulee maanantaina uudelleen, katsotaan onko se kämppä asumiskunnossa." Siis täh? Parin tyhjän häkin ja oikeasti tyyliin kahden likaisen astian takia täällä ei voisi asua?

Joo. Maanantaina istutan huoltomiehet kivan "palapelin" ääreen häkin vierelle, avataan se yhdessä ja tutkitaan jokainen tönö, ettei niissä vain ole yhtään jyrsijää. Ja ne saa luvan sanoa sen ääneen mun videokameralle, jossa on varsin mukava äänitystoiminto, jota aion tällä kerralla myös käyttää. Ne saa myös luvan kertoa mulle, miksi tämä kämppä ei muka ole niiden mielestä asumiskunnossa.

Ärsyttää tuollainen, kun pitää tunkea mun ja kämppiksen kotiin ja vielä vittuilla jokaisella käynnillä. Toisaalta maanantaista voi tulla ihan kivaakin, osaan minäkin vittuilla kun tarpeeksi ketuttaa ja nyt muuten ketuttaa, tiedän myös missä kunnianloukkausten sun muiden rajat menee (kiitos koulu), tiedän että mulla on oikeus äänittää omat keskusteluni ja muutenkin tunnen lait aika hyvin, tosta turva-alasta on sentään jotain hyötyä. Mähän muuten saan vittuilla niille, siinä täytyy vaan osata pitää rajat.

Jostain kumman syystä oon lähipäivinä etsinyt uutta kämppää.

296

3 päivää ja 3 tuntia. Oon ehkä vähän pettynyt, vaikka arvasin kyllä ettei yksinäinen viikonloppu onnistu ilman terän seuraa. Kaiken lisäksi viilsin käteen, ylemmäs kuin ennen että hei vaan lyhythihaiset, enää ei rannetuki riitä. Poistan laskurin viikonlopuksi, muuten saan nollata sitä jatkuvasti. Maanantaina alkaa seuraava yritys.

Mitä jos mun vaan kuuluu kuolla nuorena? Suunnittelin jo hetken päivystystä, aloin koirien leikkimistä katsellessa ajatella, että näen viimeistä kertaa niiden painivan yhdessä. Sain kuitenkin jotenkin itseni kasattua ja selvisin kotiin asti, ei mulla enää mitään hätää ole. Koirat nukkuu vieressä ja on tässä lähipäivinä tapahtumassa yksi kivakin juttu, mutta ei siitä vielä sen enempää.

Nyt en pysty edes itkemään. Taidan leikkiä terällä vielä hetken ennen nukkumaanmenoa.

295

Kaksi päivää ilman terää. Pystyin siihenkin, vaikka koko päivä oli aika syvältä. Kämppiksen vanhempi koira oli leikkauksessa, sen sydän pysähtyi jostain tuntemattomasta syystä, se oli hengityskoneessa ja nyt tiukan valvonnan alla. Mun piti ajaa autolla kämppiksen toisen hamsterin päältä, ei keksitty muutakaan tapaa sen lopettamiselle, raukka kun ei pystynyt syömään mitään ja eläinlääkäriin se olisi saatu vasta tiistaina. Kämppiksen piti tehdä se itse, muttei se sitten pystynytkään ja homma jäi mulle. Ja se marsukin lähti sinne uuteen kotiin. Aamulla seitsemän aikaan tänne tunkee pari huoltomiestä tekemään jotain tarkastusta, eli koko yö menee siivotessa. Kämppis lähti äitinsä luo koiriensa kanssa, käskin sen mennä sinne, siellä sen koiralla on varmemmin jatkuvasti joku seurana, joten siivoaminen jäi kokonaan mulle. Kyllähän se onkin mun vuoro siivota, en edes muista koska oon siivonnut yhteisiä tiloja viimeksi.

Kai mä voin silti vähän paremmin taas. Jaksoin käydä Toren kanssa melkein kahden tunnin lenkillä, jaksoin nauraa sen juoksuhepulille ja käyttää molemmat koirat vielä puistossakin nyt, kun siellä ei ole yön pimeydessä ikinä muita. Nauroin niiden leikeille, juoksin niiden kanssa (ohikulkijat piti mua varmaan fiksuna) ja olin ehkä hetkittäin jopa ihan onnellinen(?). Silti heti kun suljin kotioven perässäni aloin taas itkeä pahan olon takia, en tiedä mistä tämä tuli, muttei tämä ainakaan kovin nopeasti tunnu menevän ohi. Taisinpa puistossa nauraessanikin miettiä kuolemaa, kuinka mukavaa olisi ollut kuolla sillä hetkellä kun tuntui hyvältä.

Viikonloppu yksin kotona. Ei taas, vaikka kaipaankin omaa rauhaa, en halua olla koko viikonloppua yksin. Se on niin vaikeaa.