345

Salaisessa uutta!

Aamulla heräsin porukoiden riitelyyn. Se palautti mieleen niin paljon muistoja.

Muistin, kuinka pienenä aina porukoiden riidellessä pelkäsin, että pian ne eroaa. Mietin tosi usein, varmaan melkein päivittäin, kumman luona haluaisin asua. En koskaan osannut päättää sitä. Tiesin, että veli asuisi äidin luona, se oli selvää kysymättäkin joten mietin, että kai mun sitten kuuluu muuttaa isälle. En tiedä kumpaa oikeasti halusin, en vain halunnut kummankaan jäävän yksin.

Muistan sen päivän kuin elisen, kun äiti ilmoitti muuttavansa pois. Mun pelko oli toteutumassa. Se lähti samana päivänä. Kaikki itki, paitsi minä. Mä vaan kovetin kuoreni kuten aina, ajattelin että jonkun on pakko jaksaa. Veli asui silloin jo muualla, mutta oli kesätöissä isän kanssa samassa paikassa ja asui väliaikaisesti porukoilla. Se vahti isää töissä, piti sen ajatuksia muualla ja taisi jutella jotain isän kavereiden kanssa. Mulle jäi tää talo. Mä hoidin koirat, siivoukset, pihatyöt ja ruoat, lisäksi vahdin ettei isä koskaan lähtenyt yksin minnekään ja tarkkailin sitä kotona. Seurasin sen keskusteluja netissä, se ei tiennyt että tunnistan sen kirjoitustyylin helposti eikä se edes muunnellut mitään tapahtumia, joten sitä oli helppo seurailla. Sama nimimerkkikin aina joka paikassa. Se huoli siitä oli silloin liikaa, en enää muista miten se oli sen kirjoittanut, mutta muutamastakin keskustelusta löysin selviä vihjeitä siitä, että itsari oli käynyt sen mielessä. Pakotin sen lääkäriin, hoin siitä niin monta päivää, että se suostui. Keräsin sille ison listan paikoista, joista se olisi voinut saada apua.

Jossain vaiheessa se onneksi piristyi, mutta ei se yhtään helpottanut mua. Eihän se osannut/halunnut tehdä mitään yksin. Mä kehitin sille tekemistä, laahasin kirjastosta ison pinon tarkkaan valittuja leffoja, joita katsottiin yhdessä. Etsin ruokaohjeita, pakotin sen kauppaan ja tein sen kanssa mitä ihmeellisempiä pöperöitä. Käskin sen aina mukaan lenkille koirien kanssa. Onneksi sen kaverit hakivat sen luokseen parina päivänä viikossa, sain hetken omaa rauhaa, mutta silloinkin huoli painoi päälle. Muistan kuinka pelkäsin, että se vetää kavereidensa kanssa kännit ja menee kännipäissään tekemään jotain typerää.

Selvittiin me kuitenkin, eikä äitikään kovin montaa viikkoa tainnut kaverillaan viihtyä. Äiti tuli takaisin kotiin.

Tänään pelästyin, mitä jos kaikki tuo tapahtuu uudestaan? Veli ei ole täällä ainakaan ennen kesää, mulla on kämppä yli kahden tunnin ajomatkan päässä...

Oon taas lähipäivinä muistanut, miltä tuntuu herätä ajatukseen, että olisi parempi kuolla. Paljon parempi. Mutta ihan vielä ei saa kuolla. Pian, onneksi. Ei tätä oloa kestä.

Kulutan nykyään yöt lukien itsemurhasta, kun en nukuttuakaan saa. Selvitän, mistä kaikkialta porukat tulee saamaan tukea ja listaan ne niille, ettei niiden tarvitse itse etsiä. Luen muiden kokemuksia, kokemuksia siitä, miten oman lapsen itsemurhasta voi selviytyä. Tai selviytyä on ehkä väärä sana, mutta miten sen oppii hyväksymään ja sen asian kanssa oppii elämään. Vaikeaa se tulee olemaan, enkä vieläkään haluaisi tehdä sitä porukoille. Ei ne ansaitse tätä pahaa oloa.

Mutta en mä keksi enää mitään muutakaan. Ei tästä voi parantua. Ainakaan jos ei jaksa edes yrittää ja mä en jaksa enää.