405

Löysin vanhan päiväkirjan. Mun piti kuolla 30.10.2011. Siirsin sen tammikuuhun 2012, en tiedä miksi, olin typerä. Sillon en sitten jostain syystä halunnut kuolla.

Kuinkakohan monta suunnitelmaa mulla on ollut tuon jälkeen..? Ja miksi vitussa en ole toteuttanut jotain niistä, ois vaan pitänyt.

Menihän tässä taas hetki paremmin. Viiminen viikko on ollut yhtä putoamista enkä tiedä miksi.

on sitä joskus isommatkin pisteet tosta revitty.

Asiat, jotka haluan tehdä ennen kuolemaa:

- viiltäminen, kunnolla ja syvälle. Ei jaksais elää arpien kanssa, mutta voihan niitä lisää tehdä jos ei aio enää elää ollenkaan.

Huikeen pitkä lista. Pakko kai toteuttaa toi pian, ei pysty enää olemaan ilman. Joo saan ajatukset muualle aina välillä, mutta en tiedä miksi pitäisi yrittää, kun ei tää mene ohi. Voin vaikka lenkittää koirat välissä miettimättä viiltämistä, mutta heti kun se tekeminen loppuu, oon taas miettimässä millä ois paras viiltää just nyt.

Taidan kömpiä nukkumaan, vaikka tuskin sekään onnistuu. Aamulla pitäis taas jaksaa töihin. Se paikka on ihan okei, työntekijät on mukavia ja siellä on pari puoltuttua + yksi luokkalainen käy aina välillä siinä auttelemassa ja vahtimassa, että oikeesti saan jotain tehtyä siellä.

404

Okei, toi torstainen postaus taisi olla aika paha, en vaan keksi miksi. Mulla ois salaseen ideaa samasta aiheesta, mutta en uskalla kirjoittaa sitä ainakaan vielä. Toisaalta se on aika tärkeä asia mulle, vaikka se luultavasti kuulostaakin kirjoitettuna tyhmältä. Haluan kuitenkin jossain vaiheessa kirjoittaa siitä, mutta nyt en uskalla ottaa sitä riskiä, että sekin huonontais vointia.

Perjantaina mietin koko päivän sitä, kuinka renkaanvaihdon jälkeen voisin lähteä normaalisti ajelemaan porukoille, mutta siinä matkalla voisikin tapahtua joku "onnettomuus". Leikin sillä ajatuksella monta tuntia, mutta lopulta päätin, että ois aika syvältä vaikka halvaantua sen takia. Jäi sitten ajatuksen tasolle se.

Viikonloppu oli muuten ihan jees, ahdisti aika paljon mutta kyllä sen kesti. Tänään käytiin lyllerön kanssa epävirallisessa näyttelyssä, pärjättiin yllättävän hyvin kun ottaa huomioon sen, etten ollut harjoitellut sen kanssa yhtään eikä se ole koskaan ennen ollut missään, missä olisi niin paljon koiria samaan aikaan. Siellä se nukkui vuoroa odotellessa mun sylissä jalat kohti taivasta, ei tainnut paljon stressata. Lauantaina virallisiin molempien kanssa, nyt ei ainakaan tarvitse miettiä miten piskit käyttäytyy, molemmat osaa ottaa rennosti. Enköhän minäkin, noissa kuitenkin pyöritty jotain 10 vuotta...

Yksi idioottikuski oli tänään liikenteessä, kaahasi kolmion takaa mun eteen ja vielä jarrutti siinä(??). No, olen kyllä miettinyt, painaisinko vaikka hirven hypätessä tielle vahingossa kaasua, mutta löytyy se jarru sieltä näköjään aika nopsasti. Tuli siinä hetki mietittyä, pitäiskö pysähtyä rauhoittumaan, mutta en sitten pysähtynyt. Voipi olla, etten olisi uskaltanut jatkaa siitä enää matkaa. Harvinaista onnea se, että perässä tuli tällä kertaa tyyppi, joka tiesi mitä turvaväli tarkoittaa. Muuten ois saattanut käydä hassusti.

Kämppis ottaa taas vaihteeksi päähän, mutta nyt ei jaksa kirjoittaa siitä. Pitäisi kai kömpiä nukkumaan, aamulla on pakko mennä sinne harjoitteluun. Hirrveesti uusia ihmisiä, yhh.

Viiltämisajatus pitäis kai taas saada pois mun päästä, se on ollut siellä koko viikonlopun. Tuntuu vaan siltä että viiltäminen auttas, mutta yritän olla ilman. Ei tää ole pitkään aikaan ollut näin vaikeeta.

Eksyin lukemaan jotain keskustelua itsemurhista. Siellä jotkut puhuivat siitä, kuinka eivät ole päässeet lastensa itsareista yli edes kymmenessä vuodessa. Miksi sen pitää olla muille niin vaikeaa jos mä en vaan enää jaksa.

Tässäkään postauksessa ole mitään järkeä.

403

Hmm, aloittelin tätä tekstiä heti tiistaina. Pari ekaa kappaletta ja siihen se loppui, jumitin vaan enkä saanut mistään ajatuksista kiinni. Teki mieli viiltää, päätin etten syö ainakaan viikkoon (joo syön silti, "päätän" vaan tollasia typeriä asioita välillä) ja olin taas nokka lääkekaapissa, mutta ei sieltä löytynyt mitään vahvaa. Lopulta jääkaappi voitti, sieltä löytyi vielä viinaa joten... Joo, typerää, mutta en tiedä mitä muutakaan oisin tehnyt.

Yritetään uudelleen, ei tää voi olla mahdoton asia kirjoittaa.

Kuten kirjoitin, etsin edelleen turvaa aikuisista (pitääkö mun nykyään sanoa itseäni vanhemmista, ääh). Käyn edelleen niitä keskusteluja pääni sisällä, mun tekee edelleen mieli käyttäytyä kuin idiootti joidenkin turvallisten aikuisten lähellä, haluaisin edes kerran jättää ns. vastuun jollekin muulle ja luottaa siihen, ettei mulle (sillä hetkellä) voi tapahtua mitään pahaa.

En tiedä, voin olla ihan hukassa, mutta tavallaan kai olen hakenut/haen sitä turvaa kaikilla itsetuhoisuusjutuillakin. Salaa toivon, että joku huomaisi. Että joku auttas. Toisi sitä turvaa, pitäis huolta, mutta en näköjään pysty kirjoittamaan siitä sen enempää.
Sit kuitenkin saan sitä apua, moneltakin ihmiseltä, mutta en oikeen osaa ottaa sitä vastaan (oisitte nähnyt mut tänään koulutuspäällikön ja nuorisotyöntekijän + luokanvalvojan juttusilla, jumitin taas "pikkasen").

En ole koskaan tykännyt nukkua yksin, silti tajusin vasta nyt senkin liittyvän turvattomuuteen. Jos kämppis ei ole kotona, nukun sohvalla ja radio huutaa vieressä. Telkkari on auki siihen asti, että olen varma siitä, ettei nukahtamiseen mene enää kauaa. Onhan mulla koirat joo, ja ne nukkuukin mun vieressä aika usein, mutta ne ei tuo samanlaista turvaa. Halityyny on pakko olla, kai sekin sit tähän vois liittyä?

Liian vaikea aihe, joten hypätään siihen toiseen, vaikka ei se taida olla yhtään helpompi.

Koko tunne-sana on mulle niin vaikea, että välttelen sitä aina. Kirjoittaessakin. Vielä vaikeampaa on elää sen asian kanssa, että muut tietää sen, että mullakin on tunteita. Kuulostaapas tyhmältä. Siis jotenkin häpeän sitä, että musta tuntuu joskus pahalta (välillä häpeän hyvääkin oloa, hmm..), vaikka tiedän, että ei kukaan ole onnellinen 24/7.

Pelkään, ettei mun tunteita "hyväksytä". Että mut jotenkin hylättäisiin niiden takia. Etenkin, kun oon esittänyt niin monta vuotta jotain mitä en ole, ala tässä nyt vaikka vanhemmille korjailemaan että hei, ette te oikeastaan ole tuntenut mua yhtään moneen vuoteen ((: Ei ne ehkä tykkäis...

Se hylkäämisen vastakohta ois ehkä vielä pahempi. Vaikka siis kaipaankin sitä turvaa ja huolenpitoa, ei mikään jatkuva vahtiminen ja kyseleminen sekään toimisi, tiiän kokeilemattakin kuinka paljon se ahdistais.

Ja mulle on tehty ihan tarpeeksi monta kertaa niin, ettei ole kuunneltu. Kyllä mä joskus yritin kertoa. Valkkasin vaan aina väärät hetket, tai sitten ketään ei oikeasti kiinnostanut. Tuli sellainen olo (kirjoitanpas sen: tunne), ettei musta välitetä, ettei mun asiat kiinnosta. Tässä nykyisessä olossa on ihan tarpeeksi kestämistä, joten parempi etten edes yritä sanoa tästä mitään. Ettei tää menisi enää yhtään pahemmaksi.

Ei siitä sen enempää, kirjoitettavaa olisi vielä paljon, mutta ehkä nyt ei kannata kaivella liikaa kun tiistaina kävi miten kävi.

Koulutuspäällikkökin on sitä mieltä, että musta tulis hyvä näyttelijä. Niin kai sitten. Tehtiin vähän muutoksia tohon työharjoitteluun, maanantaina meen tekemään jotain pelastussuunnitelmaa en tiedä mihin, mutta KP lupasi heittää mut sinne, saan jonkun kakkosluokkalaisista mukaan jos haluan ja se nuorisotyöntekijä on siellä, että kokeillaan josko se onnistuis tuota nykyistä paremmin. Mietittiin, että oisin siellä jotain 2-3 päivää viikossa ja tekisin osan kotoa käsin, se vois ehkä onnistua. Ne puhui siitä valmistumisesta, että kannattaisko toi harjottelu tai osa siitä jättää syksyyn, haittaisko jos valmistuisin vasta sillon. Jostain syystä sain suuni avattua, kai pelkäsin että ne tekee muuten päätökset oman mielensä mukaan. "Ei se varmaan muuten haittais, mutta tiedän että se vaan pahentais oloa ainakin hetkellisesti kun ajattelisin, etten pystynyt ees valmistumaan samaan aikaan kuin muut."
Eiköhän siinä ollut tarpeeksi puhumista tälle viikolle.

Huomenna hakemaan autoon uudet renkaat alle, en ees tiedä missä se paikka on. Ei se vielä stressaa, mutta huomenna varmaan ihan kivasti. Viittis diapamiakaan vetää naamaan kun täytyy kai ottaa se autokin mukaan... Kai siitä selviää silti, ei se kovin iso juttu ole. Sen jälkeen lähden varmaan huristelemaan porukoille, meen jotain pikkuteitä tällä kertaa, joten toivotaan etten eksy kovin pahasti..

Mutta hei, jos tiistaita ei lasketa, oon päässyt itsariajatuksista aika hyvin eroon! Kaikki muu toki pyörii päässä vähän liikaakin, mutta näiden ajatusten kanssa pärjää aika hyvin. Yleensä.

Tuleepa taas sekavaa aiheesta toiseen pomppimista, mutta...
"Oon vähän vahtinut sua treeneissä (=siellä keskiviikkosin olevassa liikuntajutussa), tulit sinne eilen paljon rennomman näköisenä kuin aikaisemmin ja huomasin, että sulla tais olla välillä aika hauskaakin ****:n kanssa"
Tosi häiritsevää hei! Tiesin kyllä, että se nuorisotyöntekijä huomaa tollaset jutut, mutta en ois ehkä kuitenkaan halunnut kuulla sitä siltä. Onneksi seuraavaan kertaan on melkein pari viikkoa, ehkä ehdin unohtaa ton ennen sitä, muuten mietin koko ajan mitä se milloinkin näkee musta :D

402

Arvoin pitkään, kummasta kirjoitan ensin. Tunteiden piilottamisesta vai turvanhausta. Ne liittyy toisiinsa tosi vahvasti, enkä tiedä osaisinko kirjoittaa kummastakaan pelkästään, vaikka molemmista roikkuikin luonnoksissa erilliset tekstit. Toivottavasti tästä saa jotain selvää, keskellä yötä kirjoitettujen pätkien yhdistäminen järkeväksi kokonaisuudeksi on aika haastavaa...

Joskus vuonna nakki ja kirves taisin kirjoittaa entiseen blogiin siitä, että tuntui kuin mulla olisi monta persoonaa. Enää en ole kokenut tarpeelliseksi kirjoittaa niistä, mutta muistan niitä olleen muutama vuosi sitten kolme - hyvä (rohkea, iloinen, jaksavainen), paha (pelkuri, surullinen, itsetuhoinen) ja mysteeri. En tiedä mikä se kolmas oli, en koskaan tuntenut sitä kovin vahvasti, mutta tiedän että niitä oli kolme. Kolmas katosi omia aikojaan ja toiset kaksi ovat kai jotenkin yhdistyneet (onkohan ne sitten yhdessä = minä?), ei ne ainakaan mitenkään erillisiltä tunnu, ei ole tuntunut enää pariin vuoteen.

Musta tuntui jo tosi pienenä siltä, että mulla on monta persoonaa. Tai siis kaksi, en muista oliko tuo mysteeri silloin olemassa, tuskin. Silloin toinen niistä oli selkeästi oikea minä: puhelias, utelias, menevä, luottavainen jne. Ei sitä silloin voinut sanoa mitenkään hyväksi, siihen kuului kaikki huonotkin puolet. Ujous, joskus pienistäkin asioista suuttuminen, kärsimättömyys..
Toinen persoona taas oli se turvaa tarvitseva puoli, se joka salasi kaiken muilta.

En tainnut olla vielä edes ala-asteella (olin varmaan jotain 5-6), kun kaipasin todella paljon läheisyyttä. Joka ikinen ilta äidin lukiessa mulle ja veljelle olin kuolla kateudesta, jos veli sai olla lähempänä äitiä kuin minä. Olisin halunnut kiivetä syliin asti, mutten jostain syystä koskaan uskaltanut. Iltasadun jälkeen odotin veljen nukahtavan, meillä oli silloin yhteinen huone. Kuulin sen hengityksestä koska se nukahti. Ei muuta kuin ylös sängystä, hyppäsin lattialla siten, että tömähdys varmasti kuului viereisiin huoneisiin, ja menin sängyn viereen lattialle makaamaan. Joka ilta äiti kävi nostamassa mut takaisin sänkyyn. En pystynyt nukkumaan ilman sitä. Se oli mulle tapa saada läheisyyttä ja huolenpitoa ilman, että olisi pitänyt sanoa jotain ääneen.

Siinä se tunteiden piilottaminen sitten tavallaan tulikin. Aina jos veljen kanssa tuli riitaa, veli oli se, joka meni äidin luo itkemään. Minä livistin mahdollisimman huomaamattomasti piiloon, ettei kukaan vaan huomaisi mun pahaa oloa. Vaikka en olisi halunnut mitään niin paljon kuin päästä turvallisen aikuisen syliin. Olin jotain 8v, kun meidän kissa lopetettiin. Veli ja pari hoidossa ollutta lasta itkivät siinä ihan avoimesti, mä näyttelin ettei tunnu missään ja itkin monta yötä putkeen. Pappa kuoli melkein heti kissan jälkeen. Taaskaan en itkenyt muiden nähden, en kotona enkä hautajaisissa. Öisin mietin äidin sanoja siitä, kuinka joku mun piirtämä kuva oli ollut sillä pöydällä, jonka vieressä pappa aina istui. Ja itkin.

Jos joku näki mun olevan surullinen, pakenin paikalta viimeistään siinä vaiheessa, kun se joku halusi tietää syyn siihen. Kerran veli tuli yöllä kysymään miksi itkin, suutuin sille siitä, kun en päässyt pakenemaan tilanteesta.

Joo, ei mun pitänyt kirjoittaa kuin yksi lyhyt kappale lapsuudesta, muttamutta... Noita juttuja oli jopa ihan kiva kaivella. Hypätään vielä hetkeksi peruskouluaikoihin (tosin teen tätä edelleen, onneksi sentään vähemmän kuin ennen).

Etsin koulussa jatkuvasti turvaa. Tää oli voimakkaimmillaan siinä yläasteella, mutta muistelisin tehneeni samaa ala-asteellakin, en nyt oo ihan varma. Mietin tunneilla, voisiko tuntia pitävään opettajaan luottaa, mietin miltä tuntuisi kertoa juuri sille opettajalle kaikki ja mitä se vastaisi (kävin aika pitkiä keskusteluja pääni sisällä)... Olin yleensä se ylikiltti ja hiljainen tyttö jossain nurkassa, mutta turvallisilta tuntuneiden opettajien tunneilla osasin kyllä häiriköidä ja kokeilla vähän rajoja. En uskaltanut tehdä sitä kovin usein eikä mun tekemiset/sanomiset olleet mitään muiden luokkalaisten juttuihin verrattuna, mutta aina välillä oli pakko kokeilla.

Kilometripostaus asioista, jotka on tiettyyn pisteeseen asti kai ihan normaalia.
Oon vaan miettinyt, miksi mä en uskaltanut näyttää tunteitani (siis lähinnä niitä negatiivisia) edes äidille. Meillä oli kuitenkin silloin lauma lapsia hoidossa + se veli, tasan näin niistä varmaan jokaisen itkevän jossain vaiheessa, tiesin miten äiti reagoi siihen, tiesin ettei mitään pahaa tapahtuisi.

Ja toi turvanhaku... Sainko mä huomiota/huolenpitoa (=sitä turvantunnetta sitä kautta) vähemmän kuin esim. veli, koska en osannut pyytää sitä, vai olisinko tarvinnut sitä jotenkin enemmän kuin monet muut?

Hmm, olisinkohan mä masentunut ilman sitä kiusaamistakin..? Toi kysymys on tosi vittumainen, kun siihen ei voi saada vastausta. Silti mietin sitä. Taitaa olla aika lopettaa ajattelu tältä päivältä ja kehittää jotain järkevämpää(?) tekemistä.

Pisteet siitä, jos joku jaksoi lukea tänne asti. Piti kirjoittaa nykyhetkestä eikä lapsuudesta, mutta tää nyt meni näin. Jos vaikka pääsisin nykyhetkeen asti seuraavassa postauksessa...

Nyt hakemaan jätskiä♥

401

Neljä päivää kirjoittamatta. Suurimman osan ajasta olen koomaillut kotona, mutta onhan tässä jotain saatu aikaiseksikin, nimittäin olen..

- ajellut kämppiksen kanssa ympäriinsä etsimässä uusia lenkkireittejä
- repinyt koiria ylös suosta, kurkottelivat reunalla ja tönäisivät toisensa sinne...
- käynyt rannalla koirien kanssa pari kertaa
- ahdistunut syömisten kanssa, mutta tänäänkin söin jätskiä ja sipsiä!
- pitänyt muutaman kerran puukkoa ihoa vasten, mutta todennut ettei se kannata (en tiedä miten pystyn siinä vaiheessa vielä päättämään etten sittenkään viillä, näemmä sekin on mahdollista)
- siivonnut, koko kämpän ja vielä ihan yksin! Vaatehuone vielä, se odottakoon huomiseen.
- ulkoiluttanut kameraa yli 3000 kuvan verran
- laittanut autoon vaaleanpunaiset penkinpäälliset ja kukallisen ratinsuojuksen, ei todellakaan mun tyyliä, mutta ainakin veli pitää näppinsä erossa mun autosta :D
- käynyt siellä liikuntajutussa ja jopa jutellut siellä muiden kanssa
- koulussakin oon ollut
- kävellyt ulkona viiltelyarvet näkyvillä, ei edes ahdistanut!
- luvannut auttaa Toren kanssa yhtä porukoiden lähellä asuvaa koiraa sen arkuuden kanssa
- aloittanut pyöräily-/vetokauden Toren kanssa + Lyllerön totuttamisen pyörän vieressä kulkemiseen
- jutellut lapsuudenystävän (joo just sen jolla on "kaikki") kanssa vanhoista jutuista ja tajunnut, että on sekin joutunut sietämään aika paljon paskaa niskassaan, en vaan ikinä muista, että se on ollut monissa jutuissa mun mukana ja menettänyt samoja juttuja kuin minäkin. Eikä sekään ollut sen mun pahimman kiusaajan kanssa mitenkään hyvissä väleissä, päinvastoin...

Ainiin, ja pääsin Toren kanssa siihen agilityryhmään! Sinne kisatykkien joukkoon, o-ou. No ei, kivaa siitä tulee :)

+ Tajusin, että vaikka mulla ei olisi mitään muuta, mulla on aina nämä hölmöt, jotka saavat joka päivä nauramaan:

Hirrrveesti koiriin liittyviä juttuja taas, ei voi mitään, noi piskit nyt on parasta mitä mulla on.

Jos tää jaksaminen pysyy vielä ensi viikolla samana, niin lupaan, että joku niistä luonnoksissa odottavista teksteistä ilmestyy tänne viikon sisällä. Siellä odottaa mm. yksi itsetuhoisuusjuttu, tunteiden näyttämisestä jotain (tosin tää aihe laajenee tosta vielä, tuli yks tohon liittyvä juttu tässä vastaan) ja turvanhausta on pieni alku kirjoitettuna. Katsotaan mitä saan aikaiseksi, vois olla ihan hyvä miettiä noita juttuja nyt kun jaksaa. Huominen on varattu kouluhommille, pitää kai ne itsenäisetkin kurssit saada joskus tehtyä...

400

Salaisessa uutta!

Ehkä tämä kirjoittaminen nyt onnistuu, kännissä on kiva olla jne. Ainakin tulee suoraa tekstiä. Yritän korjata kirjoitusvirheet, toivottavasti tästä saa jotain selvää.

Oon taas kysellyt lapsuudenkaverin kuulumisia ja todennut, että elämä on ihan vitun epäreilua. Se on mua pari vuotta nuorempi. Sillä on iso oma kämppä, koiria, hevonen, aika uusi auto, työpaikka, se valmistuu varmasti koulusta nyt keväällä, kavereista ei ole pulaa, se tekee mitä milloinkin haluaa ja jotenkin saa aina kaikki pitämään itsestään. Taitaa se taas seurustellakkin.

Ja minä taas... En varmaan pysty valmistumaan edes amiksesta ajoissa, en pääse aina halutessani edes kauppaan koska apua ihmiset jotka varmaan syö mut, yksi amis jätetty aikoinaan kesken kun pää lahosi enkä päässyt sängystä ylös melkein puoleen vuoteen, joudun esittämään melkein kaikille jotain mitä en ole, en todellakaan jaksaisi mitään töitä nyt ja 5h koulupäivätkin tuntuu liian raskailta. Koirat lenkitän mieluiten öisin pimeässä metsässä, etten vahingossakaan törmää ihmisiin. Mun suurin huvi on miettiä tapoja kuolla.

Meinaan itkeä aina, jos näen onnellisia ihmisiä, perheitä, mitä vaan. Vaikka ne olisi mainoksissa. Koska tiedän, etten mä koskaan voi olla onnellinen, mä en voi koskaan saada sitä, mikä niin monilla ihmisillä on.

Maanantaikännit vedetty, nyt menossa tiistaikännit. Voi kai sitä näinkin ittensä tappaa jos ei muuta keksi. Taitaa olla aika huono tapa, mutta samapa tuo. Ehkä mä voisin olla ennen kuolemaa edes hetken onnellinen, onnellinen siitä, ettei tätä tarvitse enää jaksaa.

399

"Jos seisoisin tossa, nyt juna osuisi ja nyt olisin sen alla, ei se kauaa sattuisi vaikkei heti kuolisikaan"

Lenkit suuntautuvat taas radanvarteen. Joka ilta, vaikka sinne onkin nyt pidempi matka kuin vanhalta kämpältä. Apteekissa painan mieleeni ilman reseptiä saatavien lääkkeiden nimiä vain googlettaakseni kotona, mitä niiden yliannostuksella voisi saada aikaan. Tällä hetkellä litkin viinaa, vaikka huomenna olisi kai pakko raahautua koululle. Vähän on jäänyt koko harjoittelu, mutta en jaksaisi välittää.

Äiti kysyi, saako järjestää valmistujaiset. "En mä sellasia halua." Haluaisin ehkä kuitenkin, mutta milläs järjestää kun ei tiedä koska valmistuu. Sitäpaitsi siellä todistuksessa on se yksi ykkönen, en kehtaa näyttää sitä kenellekään. Sukulaisten ei tarvitse tietää jos en valmistu ajoissa, en jaksa sitä utelua. Mietin, kerronko edes porukoille jos valmistuminen lykkääntyy. Varmaan pakko, mutta ei vielä.

Jossain on kai päästy taas eteenpäin. Neljän ruuhka, vieras paikka, kaatosade, rakeita ja vettä. Huristelin tuolla autolla ihan rennosti. Aika iso ero, jos miettii, että vielä vuosi sitten sain paniikkikohtauksen jo sen ajattelemisesta, että pitäisi ajaa joku lyhyt matka tiellä, jossa ei koskaan tule ketään vastaan.

En pysty vieläkään kirjoittamaan. En löydä oikeita sanoja, eksyn ajatuksiini ja toisinaan jään tuijottamaan näyttöä ajattelematta mitään. Blogi saattaa hiljentyä taas hetkeksi, ei tässä ole mitään järkeä, kun ei tämäkään paranna oloa, enkä jaksa kirjoittaa tänne mistään niistä asioista, joiden käsittely saattaisi olla järkevää.

Välillä on ihan siedettävä olo, yleensä ei. Kai tätä hetken jaksaa.

398

Ei jaksa välittää mistään. Pitäis olla koululla, mutta ei jaksa. Ihan sama. Ois enää tää kuukausi aikaa saada kaikki kurssit kasaan, joo ei onnistu. Jaksa edes yrittää enää. Enkä tiedä, pystyykö sitä tekniikkajuttua käymään mitenkään muuten kuin ryhmässä. Jos ei, saattaapi olla että lukio kutsuu.

Luonnoksiin tallennettuna kolme melkein valmista kirjoitusta, mutta en jaksa kirjoittaa niistä yhtäkään loppuun. Ehkä ne joskus valmistuu. Tää on enemmän kuin ärsyttävää, välillä jaksaa hetken tehdä asioita yhtä paljon kuin muutkin ja on ihan tyytyväinen, sit vaan joku aamu herää siihen että kaikki on samaa paskaa kuin ennenkin. Elämä selkeesti vittuilee mulle. "Kato tää kaikki voi olla ihan kivaakin, mutta ei sulle."

Mitä järkeä mun on edes yrittää yhtään mitään?

Eilen jaksoin sentään käydä Toren kanssa agilitykurssin jossain testissä, jonka perusteella päätetään, ketkä sinne otetaan mukaan. T teki kaiken ihan täydellisesti ja kotimatkalla mietinkin, miten mulla voi olla noin huippu koira. Voi olla ettei silti päästä sinne, siellä oli jotain kisatykkikoiria ja mä kuitenkin sähläsin siellä jotain omaa. Tuskin ne mua sinne haluaa, T:n ehkä.

Raivopää 2012, joku oli oikea hirviöpentu... 

Piti kirjoittaa enemmän ja ihan asiaakin, mutta ei jaksa eikä ehdi.

397

Huomasin, että salaisessa on ollut hiljaista jo pari viikkoa. No, nyt sieltä löytyy pitkästä aikaa uutta.

Ärsyttää. Huomenna alkaa se työharjoittelu ja sen lisäksi pitäisi raahata perseensä sinne liikuntajuttuun, missä oon ollut vaan sen yhden kerran. En haluaisi mennä, en tiedä pystynkö edes, mutta en kuulemma valmistu jos en käy siellä tässä kuussa joka viikko. Neljä kertaa. Tuntuu ihan mahottomalta. Joo siellä oli sillon ekalla kerralla ihan ok olla, mutta se on jotenkin... en tiedä. Mun päässä vaan pyörii, että siellä on ihan kamalaa, enkä saa sitä loppumaan.

Ja sit on se joku tekniikan kursseista, mitä en sillon pystynyt suorittamaan toisen luokan mukana. Ne ei nyt koululla olekaan varmoja siitä, voinko tehdä sitä työharjoittelun yhteydessä.

Kelan tyyppien muroihin on selkeesti kustu. Täytyy käydä sielläkin tappelemassa joku päivä, ihan vaan koska kämppis ei osaa olla tarpeeksi suorasanainen ja mä oon vittuuntuessani aika... vittumainen. Idiootit ottivat kämppiksen tuista asumislisän pois ilmoittamatta siitä mitään etukäteen, ihan vaan koska meillä on yhteinen makkari. Aikovat periä solukämpänkin ajoilta tukia takaisin. Mitähän kettua... Ei kämppis nyt täysin rahaton ole ja pärjätään hetki näin, mutta kerrotaanpa seuraavaksi kelan tyypeille, että me ei edelleenkään seurustella. Seurustelin sit varmaan asuntola-aikoinakin kämppisteni kanssa, mulla on ollut yhteinen makkari nykysen kämppiksen lisäksi muistaakseni kolmen likan kanssa. 

--------------------------------------------------------------------

Piti kirjoittaa vähän muustakin. Mitään ihmeellistä en jaksa enkä ehdi, mutta syömiset nyt ylläripylläri kusee edelleen. Oon ehkä idiootti, mutten halua lopettaa tätä. Enkä enää tiedä pystyisinkö edes lopettamaan vaikka haluaisinkin. Mietin vaan tossa suihkuun raahautuessa vaihteeksi vähän plussia ja miinuksia. Kaikkia en jaksa kirjoittaa, mutta osan ainakin.

+ voi hallita ees jotain
+ laihtuu
+ rankaisukeinonakin tää on ihan toimiva
+ kiva fiilis kun pystyy oleen ilman ruokaa

- kauankohan fyysinen puoli pelittää...
- yksi kaikilta salattava asia lisää, ihan kuin en valehtelisi muille jo tarpeeksi
- pelkään että rikon välit pariin ihmiseen jos jatkan tätä

Miinuksia kuuluis kai keksiä enemmän... ihan sama.

Jatkossa kirjoitan syömisjutut muualle, en halua huolestuttaa ketään tällä pelleilyllä. Yritän olla mainitsematta syömisiä tässä blogissa, tietty jos ne nyt vahvasti johonkin kuulumisiin tms liittyy niin en sitä välttelekään, mutta mitään syömisvammailublogia tästä ei tule.

Nyt en jaksa välittää yhtään mistään. Oon ollut viimiset pari päivää ihan ylivittuuntunut kaikkeen, kämppiskin on huomannut asian. En oo tappamassa itteäni, mutta ei mua haittais jos jostain syystä kuolisin. Ehkä vähän jopa toivon sitä.

396

Ei kai koskaan pitäisi sanoa kirjoittavansa jatkossa blogiin eri tavalla kuin ennen, ei se kuitenkaan koskaan onnistu.

Kämppis lähti äskön keskustaan. Heti sen häivyttyä ryntäsin etsimään terää, mutta mulla ei ole hajuakaan missä ne on. Lääkekaappi oli seuraava. Kämppis oli tarvinnut omiaan, nyt niillä saisi vaan maksan paskaksi, tolla määrällä ei luultavasti lähtisi henki, vaikka ei sitä koskaan tiedä. En kokeile, liian iso riski siihen ettei kuolisikaan. Toki samaa vaikuttavaa ainetta sais ilman reseptiä haettua lisää, mutta se vaatisi liikaa toimintaa, nyt ei pysty.

Apteekissa ois abilify. Mutta sen yliannostuksesta tulee niin hirveä olo, että taidan jättää väliin. Ja onhan se aika kallis lääke tollaseen pelleilyyn. En tiedä, ei sillä varmaan kovin helposti saisi edes henkeä pois..?
Laskin tossa, turha yrittää niillä.

Jos ei voi viiltää enkä vetää lääkeövereitä, viinaakaan meillä ei ole ja alkoon on liikaa matkaa, niin mitä sitten tekisi... Puukkoja löytyis, mutta ääh.

Oon sitten syömättä. Ei pitänyt kirjoittaa tätä tänne, mutta mietin, että pystyisinköhän olemaan kaksi viikkoa ilman kunnollista ruokaa. Mehukeitot on sallittu, juotavat jugurtit on ok 2-3 päivänä viikossa, mutta aika pitkälti voisi mennä vedellä.. Ikävä kyllä siihen ei kuole, vaikka ois tavallaan aika siistiä kuolla nälkään.
Tää on paastopäivä numero 1, ja tänään mennään pelkällä vedellä.

Kämppis tulee kohta jo kotiin, oon tuijottanut näyttöä viimisen tunnin :D Ehkä se helpottaa, lähdetään koirien kanssa pitkälle lenkille varmaan tunnin sisällä. Tai ehkei helpota, mutta ainakaan en harrasta mitään itsetuhoilua sen seurassa.

395

Torstaina en uskaltanut nousta sängystä. Muistin liian hyvin laskeneeni joskus kämppiksen lääkemääriä, tiesin, että niillä saisi hengen pois. Sängyssä olin turvassa, makkarissa ei taida olla mitään, millä voisi aiheuttaa pahempaa jälkeä itselleen. Pyörittelin kännykkää, mutten uskaltanut soittaa enkä laittaa viestiä kenellekään.
Luokanvalvoja yritti soittaa, oli sen jälkeen mennyt kysymään kämppikseltä, olenko tehnyt itselleni jotain, kun en vastaa puhelimeen. Naurettiin sille kämppiksen kanssa, mutta samalla mietin, miltä kämppiksestä olisi tuntunut, jos olisinkin vetänyt ne lääkkeet...

Perjantaina oli parempi olla ja suuntasin porukoille. Sieltä lähdettiinkin heti vähän ostoksille...

Kierreltiin muutaman yksityisen myyjän luona ja käytiin muutamissa kaupoissa. Viimeinen paikka, siihen asti kaikki testatut olivat olleet ihan OK, eivät mitenkään erityisen kivoja. Se osui heti silmään sieltä kaikkien keskeltä. En tiennyt sen hintaa, en oikeastaan mitään siitä, mutta se tuntui heti omalta. Se ei ole uusi, ei ehkä kovin hienokaan, mutta se se on, ja pienellä laittamisella siitä tulee ei ehkä täydellinen, mutta riittävä kuitenkin. Ja tarpeellinen.

Helpottaa elämää kummasti. Isä hakee sen huomenna, testailee ja kunnostaa sitä vähän. Perjantaina käyn tekemässä viimeiset paperihommat ja saan sen mukaani.

Nyt on paljon helpompi lähteä koirien kanssa treeneihin. Ei tarvitse miettiä, että 30-60min treenien takia matkoihin menee reilut pari tuntia. Nyt voin vihdoin lähteä pelastuskoirapuolelle treenaamaan, ei niihin treenimetsiin julkisilla pääse. Ja mikäli auto toimii riittävän hyvin ja jaksaminen riittää, vähän mietin, että voisin ehkä taas yrittää metsästää jostain hevosystävän. Voin käydä porukoilla koska huvittaa, ei tarvitse kulkea bussiaikataulujen mukaisesti. Koirienkin mukavampi matkustaa tilavassa farmarissa kuin bussin ahtaassa jalkatilassa. Ja koiraporukoiden miitit! Ei tarvitse aina olla foorumeilla selittämässä, että paikalle pitää päästä julkisilla...

Ja hei, takana on sen verran tilaa, että siellä voi vaikka nukkua, jos ei jaksa katsoa kämppistä! :D

Hyvästi vaan viimeisetkin rahat, mutta jos tuon avulla pääsen entistäkin paremmin mukaan koirapiireihin ja sitä kautta saan lisää sisältöä elämään, niin eiköhän se ole sen arvoinen.

----------------------------------------

Mulla on seuraavan postauksen aihe valmiina, oon jo aloitellut sen kirjoittamistakin, mutta pyörii vähän muut asiat mielessä. Kahden bloggaajan kuolemista tulee kohta vuosi täyteen, tuntuu jotenkin vaikeelta. Koulujututkin stressaa, kerroin luokanvalvojalle ettei nyt mene kovin hyvin ja se pyysi käymään huomenna, näen kai opoakin siinä samalla. Ehdottivat, että jättäisin osan koulusta syksylle, mutta taidan vaan yrittää saada kaiken kasaan nyt, onhan tässä vielä melkein pari kuukautta aikaa. Ja tarviin tekemistä, en halua jäädä näiden ajatusten kanssa sänkyyn pyörimään, siitä ei tulisi yhtään mitään.

Kirjoitan seuraavan postauksen loppuun heti kun jaksan, eiköhän se viikon sisällä valmistu :)

394

Niinjoo se koulu. Huppista. En tiedä voiko ne näytöt väsyttää vieläkin? Ainakin me ollaan kämppiksen kanssa ihan kuolleita. Herättiin kyllä aamulla, käytettiin koiratkin ulkona, mutta paineltiin sen jälkeen takaisin nukkumaan. Ois pitänyt esittää se opinnäytetyö, jonka vois toki joskus tehdä loppuun... Luokanvalvojalle on lähetetty versio, jota ei saa millään ohjelmalla auki, kun muokattiin vähän sitä koodia tai mitälie. Ehtii sen vielä.

Huomenna koko päivä voimankäyttöä. No jippii, mutta sinne on ilmeisesti ihan pakko mennä. Ja perjantaina porukoille koska polkupyörä. Oltiin ahkeria, haettiin kämppiksen kanssa molemmille uusia osia ja tapeltiin varmaan pari tuntia niiden kirottujen pyörien kanssa. Ei saatu kumpaakaan kuntoon, mun pyörä on sentään yhtenä kappaleena, mutta eteenpäin sillä ei pääse. Täytyy hakea porukoilta toinen tänne ja heittää tuo vanha pois, jaksa tapella sen kanssa enää.

Tänään hajottaa. En tiedä miksi, ehkä se on vaan tämä (fyysinen?) väsymys. Ois kiva kuolla, olla syömättä, tehdä sitä ja tätä ja tuota typerää tai vaikka hypätä junan alle. Illalla alkaa onneksi kevään treenit Toren kanssa, toivotaan että se piristää, vaikken oikeastaan jaksaisi mennä sinnekään.

Lähetin sitten eilen paperit Tampereelle ammattikorkeeseen minuutin mielenhäiriössä. En varmaan ole sinne menossa, tuskin edes pääsisin (asenne 10), mutta aattelin käydä kurkistamassa ne pääsykokeet. Ois sitten vuoden päästä helpompaa yrittää päästä kouluun oikeasti, kun tietäis edes vähän paremmin mitä pääsykokeissa odottaa. Tai ehkä en mene edes pääsykokeisiin. Hainpahan kuitenkin, ei siitä mitään haittaakaan ole niin kauan, kun en mene vastaanottamaan mitään opiskelupaikkaa. Sen typerän uudistuksen takia. Ja Tampere koska.. en tiedä. Se oli kämppiksen idea, syytän sitä.

Hyvä hakea amkkiin, kun ei tiedä varmaksi valmistuuko edes amiksesta. Sainpahan ainakin syyn laskea niitä pistejuttuja ja mietin, että ehkä sittenkin se ois se aikuislukio seuraavaksi...

Tulipa sekavaa tekstiä, mutta nyt en jaksa miettiä. Oon ollut jo kolme tuntia hereillä, eiköhän se ois päikkärit tähän kohtaan.

Blogiin alkaa olla aika pitkä aihelista suunniteltuna. Vielä kun repisi jostain jaksamista kirjoittamiseen. Sunnuntaina vois yrittää, sitä ennen ei taida aika eikä voimat riittää.