421

Kai se jo alkaa sen verran varmaa olla, että uskallan täällä kertoa. Piti kirjoittaa ihan jostain muusta, mutta sain nyt pienen varmistuksen, joten tällä mennään, katotaan jaksanko kirjottaa tänään sen toisenkin jutun vai jääkö se myöhempään, eipä sillä kiire ole.

Vanhimmista lukijoista osa ehkä muistaa Yyponin, kävin pari vuotta sitten sitä kouluttelemassa. Siis tämä:

Ja arvatkaa kuka kaviollinen otus on palaamassa mun elämään..? Muutaman muun kaviollisen kanssa!

Sanon vaan että tää on parasta mitä on tapahtunut pitkään aikaan! Yyhän piti mut sillon sen kesän (oliko se sit 2012?) tavallaan hengissä, oli joku syy nousta aamuisin, oli joku paikka missä oli hyvä olla. Eikä mulla oo ollut yhtä hyvää suhdetta yhdenkään hevosen kanssa, jos ei mun ihan ekaa hoitohevosta vuonna nakki ja muusi lasketa. Enhän mä oo Yyn hoitamisen lopettamisen jälkeen käynyt vakituisesti missään hevostelemassa, kun ei mikään ole tuntunut yhtä hyvältä. Ja nyt mulla on mahdollisuus palata sinne takaisin! Tällä kerralla se luultavasti jopa onnistuu pidemmänkin aikaa, kun mulla on tuo auto, ei tarvii miettiä miten kulkea talvella reilut 10km/suunta...

Nyt sais kuume kadota aika vikkelään, tänäänkin lampsin tuolla kohti kauppaa miettien pyörrynkö matkalla. En pyörtynyt, enkä jaksanut ees jännittää juttelemaan tunkenutta ihmistä kun keskityin vaan pysymään pystyssä :D

Kai tähän täytyy läntätä kuva, joka oli mun blogissa lähes päivälleen kaksi vuotta sitten, kun olin nähnyt Yyponin pari kertaa:

Tosin en tiedä voisinko löytää hevospuolelta mitään tätä parempaa..?
En ainakaan yritä muuta, Yyponi riittää♥

On muuten ärrsyttävää jutella ulkomaalaisten koiratyyppien kanssa fb:ssä nyt, kun kämppis ei oo täällä. En voi tarkistuttaa noita mun huono englanti-tekstejä kenelläkään, mutta on noi tyypit ainakin tähän asti tainneet kaiken ymmärtää. (joo mun seuraava corgi saattaa tulla kanadasta... mutta ei vielä pariin vuoteen.)

420

Ei pitänyt päättää, mutta päätin kuitenkin. Olla olemassa ainakin syksyyn asti. Vaikka en jaksaiskaan, yritän silti. En tiedä miten, en tiedä onnistuuko tämä, mutta mä yritän vielä kerran (ihan kuin olisin sanonut noin ennenkin). Haluan edelleen kuolla, tuun varmaan haluamaan sitä aika kauan, mutta mitä sitten..? Ehkä vaan opettelen elämään sen halun kanssa ja toivon, että se häviäisi joskus kokonaan.

Tänään en enää jaksanut mennä ja tehdä 24/7. Kipeenä ei onnistu, pakko vaan olla (tosin oon hyppinyt pesemässä pyykkiä ja lenkittämässä koiria, vaikka voisin pyörtyä nyt heti tähän paikkaan), koko ajan ei jaksa olla menossa. Ei tää nyt niin paha olekaan, tämä olo mitä tekemisen lopettamisesta seurasi. Saa taas ajatuksista kiinni, vaikkei ne aina kovin mukavia olekaan. Ei kai niiltä silti voi loputtomiin karkuun juosta.

Ehkä tää on ihan hyvä päivä kuumeesta huolimatta. Sossulaputkin on täytetty ja liitteet metsästetty, ei ollut edes niin iso työ kuin muistin.

Vaikka nyt onkin normaalia parempi päivä, pelkään silti. Jos tämä kaikki yrittäminen onkin turhaa.

Toisaalta... Ei mulla ole mitään menetettävää.

419

Salaisessa uutta!

Pitäisi vastata lyllerön kasvattajan viestiin facebookissa, mutta vähän vaikeeta kun kaikkien valmistumishehkutukset hyppii silmille. Lylleröhän täyttää tällä viikolla vuoden, vaikea uskoa että sen hakureissustakin on jo 8kk.

Ei kasva viisaus iän mukana...
(joo kuva otettu ennen kuin innostuin siivoomaan) 

Kämppis lähtee kohta, lupasi tulla sunnuntaina takaisin. Siihen asti pitäis pärjätä yksinään. Onhan tossa tekemistä, noi aina niin ihanat toimeentulotukihakemuksen liitteet pitää metsästää ja kai toi hakemuslappukin pitää täyttää. Tarttisin siihen vissiin koulultakin jonkun lapun, ei huvittais jutella luokanvalvojalle kun se on rasittava, mutta kai se on pakko. Toisaalta maanantaina nään opon, ehkä ootan kiltisti siihen asti. Koirilla on ruokaa ja auton tankki on täynnä (=pääsee porukoille ruokapöydän ääreen), joten ei kai tässä mitään hätää ole. Ja oli ne ainakin vuos sitten sossussa aika nopeita, toivotaan että nytkin.

Jaahas. Ei tule kirjoittamisesta mitään nyt, täytynee mennä kehittämään jotain tekemistä. Ehkä alotan ton tt-tukihakemuksen täyttämistä, vaikka se onkin tosi vittumaista. Eipähän tarvii ajatella mitään koulujuttuja.

418

Mun kuuluisi valmistua huomenna. Vituttaa. Kämppis selittää valmistumisestaan, ei huvittaisi kuunnella, mutta se on sille iso asia, joten selittäkööt.

Ja mun kuului kuolla sunnuntaina. Oisin halunnut tehdä sen, haluaisin edelleen, eikä mun suunnitelmat oo kadonneet mihinkään, siirsin vaan niitä. En tajua miksen vaan tehnyt sitä.
Hukutan tän pahan olon tekemiseen, oon siivonnut, pessyt koirat, ollut ulkona, käynyt kaupoilla yms. ihan vaan siksi, ettei tarttis ajatella. Alkaa jo tuntua siltä, etten jaksa tätäkään, tää on viides päivä kun en oo pysähtynyt hetkeksikään. Nukkumaan saa mennä vasta kun silmät ei pysy auki, muuten siitäkään ei tulisi mitään.

Löysin yhden teränkin tossa siivotessa. En heittänyt sitä pois, en pystynyt, tuun ehkä tarviimaan sitä vielä. En keksi yhtäkään syytä miksi en viiltäisi, yritän silti olla ilman.

Vähän ehkä pelottaa jäädä huomenna yksin kämpälle.

417

Saatanan koulu. Tai luokanvalvoja.

Tyyppi on ihan samanlainen kuin äiti välillä. Pitäisi lukea sen ajatukset ja tehdä just päinvastoin mitä se sanoo. Käski mun reilu kuukausi sitten keskittyä pelkkään työharjoitteluun ja jättää itsenäisistä kursseista loput syksyyn. Ja mitäs wilmassa odottikaan kun menin viestejä katsomaan... "Työn viimeinen palautusajankohtamahdollisuus on ensi tiistaihin 27.5.14 mennessä.  Muussa tapauksessa joutunet tekemään koko kokonaisuuden uudelleen, eikä siitä toteutuksesta tässä vaiheessa voi ajankohtaa ajatellen olla varmuutta. Pahimmassa tapauksessa ko. kurssi on mahdollista suorittaa vasta esim. joulun jälkeen elikkä 2015 puolella."

Ah<3

Toisen kurssin koe olisi kuulemma tiistaina. Kiva kun multa on kysytty :)))) Siihenkin ois miljoona tehtävää joita tehdessä pitäis ajatella, mutta se nyt vaan ei tällä päällä onnistu. Eli tää ainakin jää, oli sit kuinka kiireellinen tahansa LV:n mielestä.

Sit se vielä sillon joskus lupasi, että saan sittenkin tutkintotodistuksen nyt ja päättötodistuksen sit joskus. Hehe, en saa kumpaakaan nyt. Onneksi en luota ihmisiin, ei tunnu niin pahalta kun olin jo varautunut siihen, ettei sen sanomiset kuitenkaan pidä paikkaansa.

Soitan sille kohta ja sanon vaan kaksi sanaa: haista paska.

Kohta pitäis soittaa koulutuspäällikölle noista harjoittelujutuista, jotka jää muuten nyt sit kesken. Jos mun täytyy muutamassa päivässä tehdä yksi (LV:n mielestä kaksi..) kurssi, ni en todellakaan tee työjuttuja samalla. Plaah, pitää siis soittaa pomollekin, jätän sen yhden jutun kanssa vähän pulaan mutta syyttäkööt luokanvalvojaa.

---------------------------

Soitin KP:lle, enkä oo yhtään sen viisaampi. Kai teen tärkeimmän työjutun pois alta, lähetän sen pomolle ja laitan siihen samaan viestiin pienen infon siitä, että mua on enää turha odottaa sinne.

Just kun aloin hyväksymään sen, etten ehkä kuolekaan vielä. Ehkä tää elämä vaan ei oo mua varten.
Jos tää on nyt jo näin vaikeeta, niin en varmaan ees uskalla yrittää selvitä ensviikosta. Ois vaan helpompi kuolla.

Piti käydä apteekissakin tänään. Arvatkaa vaan uskalsinko...

416

En taaskaan pysty vastaamaan kommentteihin, ajatukset on ties missä, mutta pakko saada kirjoittaa tää. Jos vaikka sais vähän selvyyttä tähän, vaikken tiedä auttaako tää kirjoittaminenkaan tällä hetkellä yhtään mitään.

Eilen illalla ahdistus alkoi kasvaa. Se ei tuntunut mitenkään mahdottoman pahalta, joten lähin ihan normaalisti koirien kanssa ulos. Huono valinta, yleensä se auttaa, mutta nyt kiidin 10min pikalenkin ja sekin oli liikaa. En oo hetkeen vältellyt ihmisiä, mutta nyt joka ikinen vastaantulija pahensi ahdistusta, aattelin että ne jotenkin näkee että oon epäonnistunut tmv(?).

Ei siinä, salkkarit alkoi joten päätin kokeilla auttaisko niiden kattominen, jos sais ajatukset siirrettyä siihen. Ei. Seuraavaksi koneelle, mutta en pystynyt olemaan paikallaan, joten en pystynyt edes kirjoittamaan.

Ravasin sit itkien ympäri kämppää, yritin ettiä ees jotain millä voisin satuttaa itteäni, viiltämään en suostunut enkä sit keksinyt muutakaan, pari kertaa löin seinää mut se on jotain ihme pehmeetä höttöä ni pelkäsin että siihen tulis reikä ja kelasin, että mulla ei oo varaa maksaa sen korjausta :D Päädyin jotenkin lattialle makaamaan ja halimaan koiria, mutta ei sekään tuntunut auttavan. Tuntu jatkuvasti siltä, ettei pysty edes hengittämään.

Lattiallakaan pystynyt kauaa olemaan, joten jatkoin ympäriinsä haahuilua ja etin siinä samalla jotain, mikä vois auttaa ees vähän. Lääkkeitä ja viinaa ois ollut ja viinaa vähän otinki, mutta tajusin että sekin varmaan vaan pahentais ja annoin olla. Pakastimesta löyty vanha kylmäkalle ja keskityin sit hakkaamaan sen sisältä jäitä rikki. Jotenkin se auttoi ja sain vähän ajatuksia kasaan --> diapam ja mirtazapin naamaan, vaikka en mirtaa oo pitkään aikaan syönytkään (tai ehkä just siks, koska tiesin että nyt se väsyttää kun oon ottanut sitä viimeksi ties koska). Sit uskalsin lähteä koirien kanssa pihalle odottamaan niiden vaikutusta ja lenkiltä suoraan nukkumaan. Tässä vaiheessa siitä ahistuksen alkamisesta oli jo päälle viis tuntia...

Aamulla sama meininki jatkui, mutta mirta väsytti vielä joten päädyin vaan nukkumaan lisää. Enää ei väsytä, johan tossa tuli nukuttua jotain 16h. Nytkään ei oikeen pysty olemaan mitenkään, en tiedä miten selviin tän kanssa jos tää pahenee taas. Kämppiskin häipy eilen johonkin ja tulee kai vasta sunnuntaina takasin.

Mistä toi sit johtui, tai tää tänhetkinen olo... No, menin eilen päättämään etten ehkä sittenkään tee sitä vielä. Jotenkin siinä sit mietin, että joudun sittenkin kestämään tätä paskaa ties kuinka kauan vaikken jaksais. Loppujenlopuks en tiedä kumpi tuntui pahemmalta vaihtoehdolta, se etten sais kuolla vai se, että mun on ehkä sittenkin pakko kuolla kun en kestä tätä.

Nyt se on taas sitä etten tiedä teenkö sen vai en. Pelkään etten pysty olemaan tekemättä. Ehkä on jo liian myöhästä perua.

415

Ette tiedäkään kuinka paljon vihaan itseäni ihan vaan sen takia, että oon joskus uskonut siihen, että tästä olosta vois joskus päästä eroon. Mulla on ollut niin monta hyvää mahdollisuutta, toimivaa itsarisuunnitelmaa, kaikki monesti valmiina ja silti oon vielä hengissä.

On mulla ollut välillä ihan kivaa, mutta se ei riitä. Oon nauranut kämppiksen kanssa, polttanut itteni auringossa kun oltiin molempina päivinä siellä näyttelyssä sellanen 5-6 tuntia, ottanut tän viikonlopun aikana vaihteeksi yli tuhat kuvaa, antanut aivan typeriä ajo-ohjeita kun en jaksanut ite ajaa vaan laitoin kämppiksen kuskiksi, nähnyt näyttelyssä pari nettituttua ja Toren kasvattajan, kuunnellut romanialaisen tuomaritädin kehuja lylleröstä ja jutellut sen tuomarin miehen kanssa (lyllerö yritti varastaa siltä tupakan...) ja tietysti ripustanut Toren uusia ruusukkeita vanhojen joukkoon. Niin, ja saanut läjän kuolapusuja yli-innokkaalta tanskandogilta.

Mutta ei pari siedettävää päivää auta mitään, kun tää on taas sitä samaa kuin ennenkin. Etenkään, kun tän viikonlopun takia oon valmis nukkumaan seuraavan viikon putkeen.

Mä oon yrittänyt parantua, yrittänyt opetella elämään tämän kanssa, kokeillut kaikkea millä on ollut edes pienenpieni mahdollisuus parantaa oloa, vaikka sitten vaan hetkeksi. En mä jaksa tätä yrittämistä enää, kun ei tästä elämästä näytä mitään tulevan vaikka tekisin mitä.

Joo-o, voitte ehkä arvata minkä oon taas kirjoittanut valmiiksi...

Salaseen kommentoineet, en nyt jaksa ajatella enkä siis myöskään vastata mitään niihin kommentteihin, huomenna ehkä.

414

Salaisessa taas uutta!

En pysty ees kirjottamaan. Pidän varmaan taas muutaman päivän taukoa. Viikonloppuna onneksi paaljon koiria, aattelin renkkua molemmat päivät aamusta iltaan siellä näyttelyssä. Ei tarvii vaan ahdistella kotona, vaikka tuskin siellä on yhtään sen parempi.

Huomenna pitäis mennä töihin, mutta en taida jaksaa. Luokanvalvojakin yritti soittaa taas tänään, mutta siinäs yrittää. Se varmaan haluaa että raahautuisin koululle jossain vaiheessa, mutta en todellakaan jaksa.

413

Salaisessa uutta!

Vituttaa.

Eilen mietin aamusta asti lähdenkö illalla Toren kanssa treeneihin. Haaskasin siihen neljä tuntia, olin välillä ihan varma että menen sinne, parissa sekunnissa päätin etten sittenkään. Lopulta kyllästyin ja näpyttelin kouluttajalle viestin, antakoot sen ryhmäpaikan jollekin muulle, mä en jaksa jos se ois tollasta joka kerta ennen treenejä. Olisin halunnut mennä sinne, tiedän, että siellä ois ollut kivaa ja se ois voinut jopa piristää, mutta se lähteminen...

Viimisen viikon oon tehnyt samaa itsariajatusten kanssa. Välillä oon ihan varma siitä että teen sen pian, välillä taas päätän etten tee sitä koskaan. Nyt yritän vaan lykätä sitä pois mielestä, ei toi jatkuva juupas-eipäs ainakaan oloa paranna. Ärsyttää vaan, kun se mun miettimä päivä lähenee enkä vieläkään tiedä teenkö sen vai en.

En vaan jaksa. Elämää, itseäni enkä mitään muutakaan.

412

Oli taas pari parempaa päivää. Nyt tuntuu taas siltä, että voisin kuolla vaikka heti tähän paikkaan. Piti mennä aikaisin nukkumaan, huomiselle ois paljon tekemistä, mutta en taida edes yrittää enää. Yritin jo kerran ja melkein viilsin, kun alkoi ahdistaa ihan älyttömästi.

En tajua miksi. Oon tässä muutaman päivän sisällä nauranut paljon kämppiksen kanssa, siivoillut, käyttänyt kämppiksen nuoremman koiran epävirallisessa näyttelyssä treenin takia ja tyyppi yliherkkis oli siellä paremmin kuin odotin, ulkollut noiden omien otusten kanssa, käynyt perjantaina siellä palaverissa joka meni hyvin vaikka stressasinkin liikaa, jutellut porukoiden kanssa ja ulkoiluttanut kameraa. Ei ole tapahtunut mitään, minkä takia olo ois voinut huonontua. Oon syönytkin paremmin kuin pitkään aikaan, karkkia ja sipsiäkin ahdistumatta siitä.

Oon ehkä vähän ilkeä, mutta viikon paras tapahtuma oli kuulla, ettei yksi entinen kaveri valmistu sekään luultavasti ajoissa. Sama tyyppi, jonka mielestä vaan lusmuilin syksyllä/talvella. Ja sillä on siihen sellainen syy, mistä se ei voi syyttää muita kuin itseään.

Mitä jos tästä ei pääse koskaan eroon? Jos tuun aina romahtelemaan näin..? En mä tänään mitään typerää tee, mutta pelkään silti, että joskus meen oikeesti tappamaan itteni jonkun sekunnin päähänpiston takia. Ei sillä mitään väliä jos mä kuolen, en mä siinä mitään menetä, mietin vaan taas porukoita, eikä se varmaan kämppiksellekään helppoa ois. Välillä kun on sellaisia hetkiä, etten jaksa välittää edes muista. Eikä mulla ois sellasten hetkien aikana mitään vaikeuksia itteni tappamisessa, ei vaikka ei olisi mitään suunnitelmaakaan.

Plaah. Taidan lähteä vetämään lääkeöverit että saisin nukuttua, mutta ei tarvitse huolestua. Kyllä mä tiedän millä lähtee henki ja millä ei, enkä aatellut kuolla tänään.

411

Setvittiin työjuttuja pomon kanssa. Saan tehdä kotoa käsin hommia, se ei kuulemma haittaa yhtään. Sain kuitenkin ne avaimet sinne, täytyy käydä vähän nuuskimassa paikkoja että osaan tehdä seuraavan tehtävän. Huomenna johonkin palaveriin, hyi, mutta ei mun kuulemma tarvitse sittenkään puhua siellä mitään. Se lupasi että riittää kun toimin kirjurina, se hoitaa muiden mielipiteiden kyselyn.

"Miten sä muuten voit? Tosi harmi toi sun valmistumisen venyminen, sitä kurssia ei ilmeisesti pysty suorittamaan täällä meilläkään työpainotteisesti..?"

Mä en jotenkin tajua. Siis miksi niin monet kysyy vointia, miksi ne haluaa auttaa? Tuskin ne oikeasti välittää, mutta joskus tuntuu siltä.

Ja mietin taas... Siis tiedän että porukat välittää, mutta miksi ne ei näytä sitä? Tai ehkä pitäisi kysyä, että miksi mä en huomaa sitä..?

Ja miksi ne ei koskaan kysy miten mulla menee... Helpompi kai niille olisi edes jotain pientä kertoa, jos ei tarttis mennä repimään niitä hihasta kun ei ne muuten jaksa/ehdi/halua/tmv jutella mun kanssa kahestaan. Ois muuten kivat ruokapöytäkeskustelut, jos vaan heittäsin siinä että hei tota, oon muuten viimiset viikot miettinyt miten tappaisin itteni :)) Siis tottakai sitä on varmaan rasittava kysyä, kun kaikki on muka aina ihan hyvin, mutta eipä olisi silti kovin suuri vaiva.

Kuitenkin veljeltä jakselevat kysellä kaikkea jatkuvasti. Voinnista, koulusta, kavereista, baareista (:D), milloin mistäkin. Mun seurassa vaan möllötetään turvat kiinni jos en itse selitä jotain. Jos ollaan veljen kanssa samaan aikaan porukoilla, siirryn aina ihan suosiolla huoneeseeni, jaksa kuunnella niiden juttuja. Koska ei mun mielipiteillä ole niille mitään vitun väliä ja ne näyttää sen ihan riittävän selkeesti.

Kai sitten oon edelleen kaikille se tyttö, joka pärjää aina. Haha, en todellakaan ole koskaan ollutkaan sellainen, en vaikka äiti joskus niin isälle sanoikin. Tarkoittaako se, ettei osaa/uskalla näyttää tunteitaan sitä, että niitä ei ole? Ilmeisesti.

Tekis taas vaihteeksi mieli viiltää. Onneksi(?) kämppis tulee kohta kotiin, ei voi tehdä mitään typerää.

410

Salaisessa uutta!

Eiliseltä:

Kamera, koirat, tyhjä, tuttu nurmiaukea. Jäin lenkin jälkeen siihen istumaan, käärin hihat ja lahkeet ylös, annoin auringon lämmittää, nauroin koirien leikeille. Seikkailin ajatuksissani ja mietin, että mitä jos... jos en kuolisikaan ihan  vielä..?

En lupaa mitään, en todellakaan. Luultavasti haluan kuolla jo muutaman minuutin päästä.

Halusinkin, ja haluan edelleen. Mutta toisaalta koirien (ja kameran) kanssa pelatessa en halua, silloin haluan vaan nähdä niiden nauravaiset ilmeet aina vaan uudelleen.

Luokanvalvoja soitti taas. En uskaltanut vastata (aattelin tehneeni taas jotain väärin :D), mutta soitin sille takaisin hetken päästä, kun se laittoi viestiä. Oon varmaan aika rasittava, kun en melkein koskaan vastaa sille. Saan ilmeisesti sitten kuitenkin tutkintotodistuksen (=pakko mennä valmistujaisiin, plääh kun ei jaksaisi niitä ihmisiä) ja ainoostaan päättötodistus jää sinne syksyyn. Kai. Ei se ollut itsekään ihan varma. Huomenna pitäisi kuulemma soittaa koulutuspäällikölle jostain työharjoitteluun liittyvästä jutusta, mutten enää muista mistä.

Ja aamulla töihin. Ei huvita, mutta menin lupaamaan "pomolle". Palautin sille jo yhden työn, sen luokkalaisen piti auttaa sen kanssa, mutta lähetin koko työn sille tarkastettavaksi maanantaina, ei ole vastausta kuulunut.. Palautin sen sitten vaan kokonaan ja nyt ne haluaa siellä puhua jostain seuraavista työjutuista. Onneksi vasta kympiltä, saa sentään yrittää nukkua hetken. Koiratkaan tarvii pitkää aamulenkkiä, kun tultiin just vetotreeneistä ja ne on pikkasen unisia..

T<3 ja tylsän hetken
kuvanmuokkauksen tulos :D

Periaatteessahan kuolla voi koska vaan myöhemminkin, vaikka sitä ei tekisikään nyt...

409

Yöllä oli hyvä. Olin puoliksi hereillä, tajusin kaiken ympärillä tapahtuvan (kämppiksen kömpimisen nukkumaan, koirien leikkimiset ja liikkumiset..), mutta samalla kuitenkin näin jotain unta. Asioista, joita en voi koskaan saada, mutta silloin ne hetken tuntui mahdollisilta. 

Aamulla heräsin, lenkitin koirat, pakkasin ja olin jo valmiina lähtemään töihin, mutta jotenkin päädyin takaisin nukkumaan. Tällä hetkellä pitäisi olla treeneissä Toren kanssa, mutta en jaksanut lähteä, vaikka siellä varmaan ois ollut ihan kivaa, yleensä ainakin viihdyn siellä. 

Luokanvalvojallekaan en uskaltanut soittaa, mutta soittoäänen kuullessani en uskaltanut enää jättää vastaamattakaan. Ei sillä mitään asiaa ollut, halusi vaan varmistaa että sain sen viestin wilmassa ja kysyi, ehdinkö jossain vaiheessa käymään, mutta eipä sillä sitten ollutkaan itsellään aikaa. Piti kysyä niistä tehtävistä jotka multa muka puuttuu, joiden olemassaolosta ei vaan ole jaksettu mulle kertoa, mutta en jaksanut sitäkään. Halusi se tietää mun mielipiteen johonkin, mutta enpäs kertonut. Sillä ois mitään vaikutusta mihinkään kuitenkaan.

Hetken jaksoin sentään vitsailla kämppiksen kanssa lenkillä, mutta sitten toinen päätti ottaa valmistumisen puheeksi. Juu ehkä pitäisi kertoa sille. Täytyy keksiä aika nopsaan joku tarina. Tai ehkä en vaan kerro kenellekään, katoan vaan.

Jos jotain hyvää on pakko repiä, niin syömiset sujuu. Mitä sitä niillä pelleilemään jos kun kuitenkin kuolen pian.

Pitäis kuulemma olla suunnitelmia. Mullahan on, kuolema, mutta se ei muka kelpaa. Miksi suunnitella jotain muuta, kun kaikki menee kuitenkin aina pieleen vaikka yrittäisin mitä..? Mun ainokainen suunnitelma ei saa mennä pieleen, ei vaan saa. Tässä on onneksi vielä aikaa varmistua sen onnistumisesta.

Kämppis joutuu esittämään meidän opinnäytetyön yksin. En tiedä mistä tuokin ajatus tuli, kyllä se sen osaa hoitaa. Saa varmaan luokanvalvojalta vähän säälipisteitä ja parhaan mahdollisen arvosanan. 

408

Haluun vaan kuolla. Oon vähän laskeskellut ja nyt tiedän tarkkaan paljonko tarvitsen mitäkin että se onnistuis. Varmasti, nyt en aio epäonnistua. Hetki vielä pitäisi jaksaa mutten tiedä jaksanko. Jos en haluaisi tehdä sitä porukoille mahdollisimman helpoksi, voisin tehdä sen vaikka heti.

Ahdistaa, en tajua miten jotkut pystyy elämään tälläsen olon kanssa. Mä en pysty. Hengittäminenkin on vaikeeta tän ahdistuksen takia.

Koiranäyttelyssä eilen oli hetkittäin ihan kiva olla, jos ois ollut lämpimämpi niin oisin varmaan ollut siellä koko päivän. Nyt siellä jäätyi, mutta meni siellä silti muutama tunti. Ei haalittu palkintoja, tuomari oli vähintäänkin omituinen (siis vikahan on aina tuomarissa, ei mussa tai mun koirissa!! :D), mutta kivat arvostelut saatiin molemmille kuitenkin. Pari viikkoa seuraaviin näytelmiin, en vielä tiedä saanko kämppistä sinne apuriksi vai mistä revin sinne apukäsiä mukaan...

Nyt nukkumaan (=sänkyyn ahdistumaan lisää), aamulla pitäis soittaa luokanvalvojalle ja raahautua töihin. En jaksa, pysty enkä halua, mutta kai se on pakko. Paitsi jos kuolen ennen aamua.

407

Salaisessa uutta!

Yksi asia kun menee pieleen, niin menee kaikki muukin.

- Se koulupaska, en jaksanut soittaa luokanvalvojalle vieläkään. Ehkä maanantaina? En tiedä, sama kai se..
- Koirilla huomenna näyttelyt + Torella tokoa, toko ainakin jää pois, T ontuu ja luultavasti on onnistunut murtamaan varpaansa, mitä nyt leikin sen kanssa vähän eläinlääkäriä. Voi se olla muutenkin kipeä, mutta murtuma tarkoittais vähintään kuuden viikon pakkolepoa. Näyttelystä en vielä tiedä, turha sinne on ontuvaa koiraa viedä, sen näkee vasta huomenna mennäänkö vaiko eikö.
- Maanantaina alkais agility Toren kanssa, mutta jää sekin pois jos ihmeparantumista ei tapahdu.
- Saatiin taas kämppiksen kanssa sota pystyyn, mein sodat on onneksi aika lyhyitä, mutta ottaa se silti päähän.
- jne. En jaksa kirjoittaa enempää, ei kai se mitään auta.

Alkaa mennä hermot. Oon jo karjunut koirillekin vittusaatanaa aika moneen otteeseen, onneksi ne unohtaa nopeesti. Miettinyt millä oon ennen porukoilla ollessa viiltänyt, on mulla joku terä täälläkin kätkössä, en vaan muista missä.

Laskin vähän. Oon tehnyt lukion puolella 21 kurssia (jos en laskenut ihan perseelleen), aikuislukiossa niitä pitäis olla ulkomuistista heitettynä 44. Mulla ois melkein puolet tehtynä... Mahdollisuus kai sekin, jos toi amis ei nyt onnistu... Toisaalta aika perseestä jos se nyt jää kokonaan sen yhden kurssin takia, mutta ei voi mitään. Oon vähän miettinyt muitakin vaihtoehtoja, mutta en todellakaan päätä tässä kunnossa yhtään mitään.

Se itsarijuttu, en tiedä siitäkään. Tavallaan se ois paras vaihtoehto, mutta sitten taas ei. On tässä vielä hetki aikaa miettiä sitäkin. Tapa ja paikka on jo valmiina, samoin lista asioista jotka täytyy jaksaa hoitaa ennen sitä, päivä enää puuttuu...

406

"Tos on toi sähkölasku, siitä puolet on öö ootas..."
"Ai mäkö sen sähkönki nyt kuitenki maksan?"
"Joo"

Häivyin paikalta. Maksakoot kämppis itse laskunsa, sovittiin jo ikuisuus sitten, että mä hoidan vakuutukset ja se sähkön ja makselen sit pieniä osia siitä sähköstä. Nyt mun pitäis maksaa siitä puolet, en kyllä aatellut. Välillä vähän tuntuu siltä, että ilman kämppistä asuminen vois tulla jopa halvemmaksi.. Tai jos ei halvemmaksi, niin ainakin helpommaksi. Viikko sitten siivosin koko helvetin kämpän, että ois kiva palata viikonlopun jälkeen takasin kämpälle, mutta arvatkaa vaan näyttikö siellä jo siltä, että tänä vuonna ei ole siivottu kertaakaan. Antaa olla, eletään paskan seassa sitten, kunhan se kämppis lakkaisi valtaamasta mun löhöilysohvaa kaikilla tavaroillaan.

Luokanvalvoja laittoi eilen viestiä, käski käydä wilmassa. Ei olisi pitänyt, ei todellakaan. "Valmistumistasi ajatellen tämän kevään jäljellä oleva aika rästitehtävien suorittamiseksi ei valitettavasti enää riitä."

Joo hyvää vappua vaan sinnekin. Puuttuu kuulemma jotain tehtäviä, joista ei mun saamissa ohjeissa ollut mitään mainintaa. Ja se vitun asennuskurssi, mitä LV on luvannut selvitellä ikuisuuden. Varmaan sanon sille ihan suoraan, että jos se on pakko suorittaa jossain ryhmässä niin mut voi heittää pois koulun listoilta, mitäpä siellä turhaan roikkumaan, en kuitenkaan pysty käymään sitä. Ois ilmeisesti pitänyt soittaa sille eilen, mutta ei huvittanut. Enkä varmasti soita huomennakaan.

Tuttuun tapaan vedin sitte kännit. Mökillä, porukoiden ja mummun & papan edessä. Fiksua, mutta oon ilmeisesti ihan huippu näyttelemään, sain jopa pahimman kännin piilotettua.

Illalla käperryin hetkeksi mummun viereen sohvalle, halusin olla siinä vielä kerran. Tää aamu meni vaihteeksi itkiessä, kävin koko mökin läpi ehkä viimeisen kerran, oli pakko nähdä vielä ne paikat, kun oon kuitenkin rampannut siellä jatkuvasti koko ikäni. Koiria ulkoiluttaessa tajusin, että en ehkä enää koskaan näe niiden juoksevan siellä yhdessä.

Painittiin mummun kanssa, "En viitti talloa sun varpaille ettet ota nokkiisi, et muuten tule pitkään aikaan käymään"

Oli pakko painella pihalle itkemään. En niin, en pitkään aikaan, en varmaan enää koskaan.

Mä en aio olla täällä katsomassa muiden valmistumista, todistusta siitä etten pystynyt siihenkään. Mä kuolen ennen sitä.

Vittukun porukoilla ei voi edes kirjoittaa rauhassa, yritin lukittautua huoneeseeni, mutta noi nyt ramppaa tässä molemmat. Täytynee mennä taas esittämään iloista.