438

Nyt on pakko kirjoittaa. Oottelen tässä diapamin vaikutusta, vaikka tiiän, ettei se tätä kaikkea ahdistusta poista. Toivon vaan, että helpottais ees vähän. Piti lähteä kämpille eilen, mutta oon vielä porukoilla. Jos en ois, oisin tän olon kanssa luultavasti taas harrastamassa lääkeövereitä viinan kera, enkä varmaan pystyis pysymään terästäkään erossa.

Porukat lähtee aamulla reissuun. Mulla on torstaina aamutallivuoro (ois ollu eilenkin mut ilmotin että oon kipeenä, en vaan pystyny lähteen täältä), eli viimeistään keskiviikkona pitää raahautua kämpille. Nyt tässä arvon, että lähenkö ajeleen sinne heti kun porukatkin lähtee reissulleen, vai ominko niiden talon yheksi yöksi. Tää ois koirien kannalta helpompi ja täällä mäkin uskallan olla pihalla, kun naapurit ei nää tänne, mutta sit toisaalta kämpällä ois se kämppis seurana... Mut täällä en voi kuolla, en ees tällä paikkakunnalla, et sinänsä tää ois ehkä vähän turvallisempi, vaikka pitäskin olla yksin. Kun oon joskus vetänyt lääkeöverit kämppiksen ollessa kotona, ja sain sillonkin esitettyä sille et kaikki on ihan kunnossa. Ni ei siitä kauheesti apua kai ois, ku en usko että sen seurakaan auttais tähän oloon. Ja jos siellä oikeesti päättäsin tappaa itteni, luulen että mulla ois ajatustoimintaa sillonkin sen verran, et tajuisin hoitaa sen homman ulkona, poissa kämppiksen silmien edestä.

Sais ees kiinni siitä mistä tää ahistus johtuu. Mut ei. Täällä on ollu parempi olla kuin moneen viikkoon missään, niissä äidin juhlissakin pystyin olemaan, vaikka sukulaisten utelut koulun edistymisestä (tai sen puutteesta) ahdistikin. Mutta hokasin tehdä itestäni lapsenvahdin, painelin niiden muksujen kanssa siellä eikä tarvinnu puhua aikuisille enempää. Muutenkin täällä tulee oltua paljon enemmän ulkona ku kämpillä, kun on toi oma piha.

En tiiä, en osaa päättää mitä teen. Haluisin vaan kuolla, mutta jos nyt leikitään ettei se oo vaihtoehto (vaikka se on), ni mitäs sitten? En mä voi diapameitakaan napsia kuin karkkia, ne ees riittäs siihen ku ehkä päiväksi tai kaheksi jos nappaisin napin naamaan aina kun ahistaa.

Yölenkki kutsuu, diapam alko jo vaikuttaa sen verran, et uskallan lähteä pihalle. Turha mun on yrittää nukkua, ei se onnistuis kuitenkaan. Pahentais vaan oloa kun alkasin miettiä sitä, etten pysty ees nukkumaan ja jäisin miettiin kaikkea muuta typerää.

Ei tässäkään postauksessa ollu mitään järkeä. Mut sitä nyt ei taida löytyä mun päästäkään, ni mitä sit voi diapamhuuruissa, ahdistuneena ja väsyneenä kirjotetusta tekstistä odottaakaan.

Vittu että tekiskin mieli lopettaa tää kaikki. Mut ei ihan vielä.