440

Salasessa uutta!

Paljon kirjotettavaa, mutta sit vaan tuijotan tyhjää ruutua. Tästä tulee taas tosi sekava kirjotus, mutta yrittäkää kestää.

Mä lähden huomenna takasin porukoille, vaikkei siellä ketään kotona olekaan. Tyhmää ehkä, mutta oikeesti. Mun on pakko saada olla välillä yksin. Mikä on tosi vittumaista, kun sit en kuitenkaan aina kestä sitä. Toivotaan et tällä kerralla kestän, ehkä pelkään vähän itteäni. Mut yritän pärjätä. Vaikkei mua oikeestaan kiinnosta elänkö vai kuolenko, parantua mä en ainakaan enää yritä. Ihan perseestä aina hokata että jee, nyt menee paremmin kuin aikoihin, ja seuraavaks ollaankin pohjalla. Mulla meinaan oli ennen tota sairaalakeikkaa paljon parempi olo, mut sit se porukoiden reissulle lähteminen kai oli mulle silti liian iso juttu.

Yritän vaan kestää sen ajan kun kestän. Sit vaan tapan itteni, mä en siinä ite mitään menetä. Tuntuu tosi paskalta tehä niin porukoille + muille sukulaisille, kämppikselle ja teille, mutta en mä vaan nää enää muita vaihtoehtoja. Oon yrittäny kaiken mitä oon keksiny. Liikunnan, hyvät syömiset, vitskulisät, lääkkeet, polikäynnit, mitähän muuta.. Puhumista en kunnolla, kun oon niin vitun idiootti etten pysty ees siihen.

Ne ei muuten siellä päivystyksessä + sairaalassa meinannut uskoa, etten ottanut muuta kuin ne lääkkeet mitkä kerroin. Mietin, et eikö mun kroppa sit vaan kestänyt niitä yhtä hyvin kuin keskimääräsesti pitäis, vai otinko mä jotain muutakin niin, etten vaan muista sitä... Ja muistan, et olin ihan tosissani häipymässä porukoilta lääkepäissäni, halusin vaan juua kesken olleen siiderin ensin loppuun ja olinki liian hidas. Kai sen puhelimenkin sit sammutin, mutten muista koska laitoin sen takasin päälle.

Äh, ei tää kirjottaminenkaan mitään auta.