Kyllä mua vähän lauantaina hymyilytti, kun koiranäyttelyssä todella tiukka ja tarkka tuomari, jolle moni ei edes uskalla koiraansa näyttää, tuli kehumaan mun esitystyyliä ja Toren kuntoa. Mutta en mä silti jaksa olla iloinen, en vaikka Tore keräsikin itselleen läjän ruusukkeita ja on nyt myös askeleen lähempänä muotovalion arvoa. En, vaikka isossakin kehässä päästiin jatkoon asti, yli puolet heitettiin siinä vaiheessa pois kehästä, meidät käskettiin jatkamaan.
Kämppiksen touhut jatkuu vaan. Asuntotoimistolta soitettiin, ne sieltä kertoi että kämppis on vienyt irtisanomislappusen niille. Onneksi soittivat, kun kämppis ei näköjään osannut kertoa siitä mulle, vaikka eilen illalla siltä kysyin, että kannattaisko se hoitaa. "Emmätiijä" ja sit oli kuitenki vieny sen lapun jo..? Jos ne ei ois toimistolta soittanut, oisin syyskuun alussa vasta tajunnu olevani yksin ton vuokran kanssa (tai en, oisin kyllä tänään soittanu toimistolle jos ne ei ois ehtiny ensin). Joo jään sen kanssa silti yksin, mulle on nyt varattu ihan naapurista yksiö, mutta saan sen avaimet vasta 1.10, eli toi syyskuun jumbovuokra on pakko jotenkin maksaa. Ja tietty ne laitto kelalta postia, saan opintotukea. Vittu. Laina taitaa kutsua, tähän asti oon onnistunu välttämään sen, oisin onnistunut nytkin, mutta kun kämppis ei voi puhua asioista suoraan nih eipä oo tarpeeksi aikaa taikoa rahaa. Se on muuten mulle 40e velkaa, mutta vähän tuntuu siltä, että jää ne rahat saamatta.
Kämppis muuten oletti, että oon muutamassa sen mukana..? Laittoi fb:ssä yks päivä viestiä, että se on hankkinut meille kämpän. Multa on mennyt ihan ohi, koska oon luvannut muuttaa sen perässä..? Ehkä se sit otti nokkiinsa siitä kun sanoin etten oo muuttamassa ja sen takia jätti kertomatta, että irtisanoi jo kämpän omalta osaltaan. Tai jotain. Ehkä en mieti tota enempää.
Mulle jää maksettavaks kaksinkertanen vuokra, mun vastuulle jää loppusiivous, joudun pelastaan mun kattilat sun muut koska kämppis on ominut ne ja varmasti yrittää ottaa ne mukaansa ja sit sellasia juttuja joita en viitti tänne kirjottaa. Tää kaikki palkaksi siitä, että se on saanu käyttää kaikkia mun tavaroita (eihän tossa nykysessä kämpässä oo melkein yhtään kämppiksen omaisuutta), joita se ei oo ees käsitelly mitenkään nätisti, siitä, että oon auttanu sitä selvittämään omia sotkujaan, auttanu sitä aina kun se on jotain pyytäny, kuskannu sitä ja uskonu sen lupauksia bensojen maksamisesta, eipä oo rahoja näkyny.
Ehkä mun pitäs pikkuhiljaa oppia, ettei keneenkään kannata luottaa. Ei, vaikka ois tuntenut kuinka kauan ja vaikka vittu asunu kaks vuotta saman katon alla.
Enää en ainakaan auta sitä, vaikka mikä ois. Se muuttaa kai kahen viikon päästä, turha oottaa multa muuttoapua. Tai mitään muutakaan. Vahin vaan ettei se ota mitään mun tavaroita mukaansa. Marsut lähtee sen matkaan molemmat raukat, mähän ne oon hoitanut kun kämppistä ei kiinnosta. Se yritti myydäkin niitä yhdessä vaiheessa, muttei saanut niitä vuorokaudessa kaupaksi eikä jaksanut yrittää kauempaa.
Joo jotain ihan hyvääkin. Kävin työhaastattelussa ja sain paikan. Ainoo vika, etten sit ottanut sitä vastaan. Koska ne ei ois luultavasti pystyny joustamaan siellä niin paljoa, että sen sivussa pystyis hoitaan koulun loppuun (siis se saatanan kurssi rajottaa ihan vitusti kun en ees tiedä koska se on enkä kehtais perua mitään ni en sit sovikaan mitään mihinkään) + käymään polilla siellä ryhmässä. Hain pariin muuhunkin paikkaan, mutten tiedä haluunko niihinkään. Mut tää nyt ainaki todisti sen, että mulla on ehkä vielä joskus mahollisuus saada jostain töitä. Etten oo ihan menetetty tapaus sen suhteen. Kai.
Oon taas porukoilla, joten blogi pysynee edelleen hiljasena. Mutta eiköhän tää tästä aktivoidu taas viimeistään ku jään yksin asumaan, jos en tapa itteeni heti. Pelkään, että vedän viinan ja lääkkeitten kanssa ihan överiksi ku oon jatkuvasti yksin. Varmaan lukittaudun neljän seinän sisälle ja mun ainoot kontaktit ihmisiin on kaupassa, jos pääsen koskaan ees sinne asti.
Ahistaa ihan helvetisti. En oo pystyny pysymään terästäkään erossa. Ei se ees auta mitään, mutta teen sitä silti. Viinaaki on menny aika reilusti. Pari vuorokautta syömättä kokeiltu myös, mutta lopetin sen ku tasapaino petti ja löysin itteni lattialta. Itkettää jatkuvasti, mut siihen en anna itelleni lupaa paitsi joskus harvoin. Ettei kukaan vahingossakaan huomaa mitään.
Kyllä mä vielä jonain päivänä tapan itteni. Ei oo muutakaan vaihtoehtoa, kaikki menee aina vaan enemmän ja enemmän sekasin enkä saa kiinni mistään.
Plaah. Kaiken kukkuraksi yhteen koira-aiheiseen fb-ryhmään, jossa oon ollu suht aktiivinen, on ilmestyny entisen amiksen pahin kusipää. En mä enää uskalla kirjottaa sinne mitään, varmaan häivyn koko ryhmästä.
Tulipas sekavaa taas. Jos kirjottais useemmin ni ei ehkä ois miljoonaa eri asiaa samaan postaukseen. Mut ei saa aikaseks, ei jaksais ees kirjottaa, vaikka tää auttaakin ees vähän. Enkä ees tiedä, haluunko enää mitään helpotusta tähän, kuolema ois niin paljon helpompi.
Oon tosi pahoillani sun puolesta, kurja tilanne kaikin puolin :/ En voi muuta kun toivottaa voimia ja jaksamista sulle kaiken tuon keskellä <3
VastaaPoistaKiitos♥
PoistaKyllä joihinkin ihmisiin voi luottaa, kannattaa vaan oikeasti välillä katsoa ihan objektiivisesti joidenkin kavereittensa toimia ja miettiä sen perusteella onko tyyppi sellainen että siihen voi luottaa. Kämppiksesi ei tempauksineen kyllä ole vaikuttanut sen luottamuksen arvoiselta.
VastaaPoistaNiinpä kai... Se on vaan niin vaikeeta luottaa, joskus luotin liian helposti eikä yksikään niistä ihmisistä ois ollut sen arvonen. En osaa luottaa kunnolla ees lapsuudenystävään, vaikka me ollaan tunnettu jotain 15 vuotta :/
PoistaEi se välttämättä riipu siitä kuinka kauan on tuntenut että kuinka paljon voi luottaa, toki luottamus rakentuu ajan kanssa mutta kaikkien kanssa se ei rakennu vaikka olisi tuntenut aina. Sinulla ei ilmeisesti ole sillä paikkakunnalla oikein kavereita, ehkä siksi päädyt helposti luottamaan liikaa ihmisiin jotka eivät välttämättä olisi sen arvoisia mutta jotka ovat siinä?
PoistaOnko lapsuudenystävässä joku ihan hänen luonteeseensa tai tapoihinsa liittyvä syy mikset luota häneen vai onko kyse enemmänkin siitä että pelkäät hänen häippäsevän jos muuttaisit tuossa 15 vuodessa rakentunutta kuvaa itsestäsi? Tietääkö hänkään mistään mitään? Pitkään jatkuneet ihmissuhteet voivat olla voimavara, mutta jos ne eivät kehity mihinkään suuntaan niistä voi tulla myös taakka. Viidessätoista vuodessa on kuitenkin sinun ja hänenkin elämissä tapahtunut varmasti vaikka mitä, tuntuuko hän luottavan sinuun?
Oot varmaan ihan oikeessa. Ei nykysessä kaupungissa oikeestaan ole muita kuin kämppis, pari sellasta joita oon nähnyt muutaman kerran mut ne on jäänytkin siihen, kun en uskalla päästää niitä lähemmäs.
PoistaSyy löytyy ala-asteen ajoilta, lapsuudenystävä ei ollut sillon aina mikään luotettavin, ei kertonut mun asioita kenellekään tms, ei vaan osannut pitää sovituista jutuista kiinni. Senkin viimesimmästä tempusta on jotain 6 vuotta ja se on puhuttu selväksi, silti en vieläkään osaa luottaa siihen. Hän luottaa kyllä muhun, puhuu mulle sellasistakin asioista joista edes miehensä ei tiedä ja haluaa nähdä aina kun ollaan ees vähän samalla puolella suomea.
Se ei tiedä ees sitä, että käyn polilla. Pitäisi kyllä kertoa, tiedän ettei se häipyisi mihinkään, se ymmärtää näitä juttuja vaikka itse tervepäinen onkin. Vois ehkä auttaa mua luottamaan siihen enemmän, jos joskus saisin suuni auki ja oikeesti sisäistäisin sen, että se kyllä ymmärtää ja osaa pitää asiat omana tietonaan. Tiedän, et siihen voi luottaa eikä se hylkää, mut silti jotenki tökkii.
No jos hän on niitä ainoita kavereita niin on varmaan tavallaan terapeuttistakin että voi ihan vaan olla normaalisti sitten hänen kanssaan, niitä omia ongelmia tulee kuitenkin vatkattua aika paljon keskenäänkin niin ei aina jaksa. Ja vaikeaahan se puhumisen aloittaiminen on, etenkin jos on ollut pitkään hiljaa.
PoistaSe on tosi terapeuttista kyllä, mut vois kai sille silti kertoa. Plaah kun oon miettiny kertoakko ensin kämppikselle (jolle en tod. enää kerro) vai porukoille tästä masennuksesta, eikä oo lapsuudenystävä tullu mieleen.. Uskoisin, et sen seurassa pystyis silti olemaan ilman mitään ongelmien vatvomisia vaikka se tietäskin :)
PoistaKuolema on helppo... kuoleminen oman käden kautta ei. Nykyisestä tilanteesta ei voi päätellä miten tulevaisuudessa asiat ovat. Kun vanhenee, niin ajatukset muuttuvat.
VastaaPoistaKun vanhenee, niin elää.
Ei voi päätellä ei, mutta en vaan jaksa uskoa että tää muuttuis tästä mitenkään paremmaksi.
Poistaoon miettinyt mut mistä saat rahaa jos et ole töissä? ja sun kämppis ei kuulosta kyllä kauhean hyvältä tyypiltä. toivottavasti muutto edes sujuisi hyvin!
VastaaPoistaOon kuule miettiny ihan samaa :D Saan nyt sit opintotukea + lainaa, ne riittää enskuussa tosi hyvin, sit se yks jumbovuokra ni aattelin mennä sossuun itkemään, ei ne tykkää niin isosta vuokrasta mut jos selitän koko jutun ni toivon että ne auttais ees vähän... Ja sossu maksaa mun lääkkeet, et niistä ei onneks tarvii huolehtia (jos ei maksais ni en tasan söis mitään noin kallista, abilify jtn 80e/kk ja valdoxan oisko ollu päälle 120e/3kk ja se pitää ottaa koko satsi kerralla tai ei saa kelakorvausta..).
PoistaEi se kauheen hyvä tyyppi olekaan. Ois pitänyt tajuta se jo alkuvuonna ku otettiin vähän pahemmin yhteen. En mäkään aina mikään unelmakämppis oo, mut väittäsin etten oo meistä se vaikeempi osapuoli.
Muuttomatka on onneks vaan muutaman metrin, et jos vaan jaksan hoitaa sen kunnolla ni eiköhän siitä selvitä :) Oon aika tottunu muuttamiseen jo, missään näköjään voi asua pidempää aikaa putkeen. Tuleva kämppä on neljäs tässä kaupungissa ja oon asunu täällä vajaa kolme vuotta..