451

Mä oon kai edelleen aika ristiriitainen. Sanon toista ja teen toista, joskus haluan ihan päinvastaisia asioita. Mutta oon tainnut vähän tasottua, vähän vaan, mutta kuitenkin tarpeeksi siihen, että huomaan sen muutoksen itse.

Ramppaan nykyään lenkeillä mahdollisimman lähellä junia. Tiedän ne parhaat paikat, joissa kuljettaja ei ehtisi reagoimaan, tiedän niiden nopeimpien junien aikataulut. Ja oon siellä parhaalla paikalla usein just oikeaan aikaan. Mutta en mä enää halua kuolla. Tai tällä hetkellä ainakaan. Mä käyn vaan näyttämässä keskaria masennukselle, todistamassa itelleni, että ei mun tarvii tehdä sitä. Mun ei tarvii kuolla. Tää elämä on nyt ja tässä, ja niin olen minäkin. Oon aina rakastanut junia, oon pienestä asti istunut katselemassa niitä (lapsuudenkodista oli alle 100m radalle). Jossain vaiheessa kaikki vaan muuttui, en enää katsonutkaan niitä katsomisen ilosta vaan koska tiesin, että se ois varma poispääsy koko elämästä. Nyt mä katson niitä samoin kuin lapsena.

Nykyään kehtaan kulkea keskustassa itkemässä, ei mua haittaa, vaikka jotkut tuijottaa. Musiikit huutamassa, koirat matkassa mukana, kunnon itkulenkki reipasta tahtia ja kaikki on paljon paremmin.

Joskus on sellaisia päiviä, että saatan jopa pitää itsestäni. Vaikeempinakin päivinä osaan nykyään aika hyvin hyväksyä sen, että mä nyt vaan oon tällänen. Mutta ei sais hyväksyä silti liikaa, etten jää tähän jumiin. Ei mua terveeksi voi sanoa, tää nykytilanne riittää ehkä nyt, mutta en halua jumittaa näin ikuisesti.

Eikä mua edes hirveesti stressaa se tosiasia, että tällä viikolla mulla on joka päivälle tekemistä. Huomenna aamutalli, keskiviikkona käynti koululla, torstaina poli + asuntotoimistolla käynti, perjantaina aamutalli ja porukat kai tulee käymään, lauantaina kämppis ehkä tulee ja sillon päihteillään, sunnuntaina kärsitään :D Pitäis vielä johonkin iltaan sopia koirien kanssa treenejä, kun löyty kivalta vaikuttavaa seuraa netistä :)

Hypin taas aiheesta toiseen, mutta pääsin tänään "leikkimään" sammutuspeitteellä. Aikaisemmin oisin aatellut tostakin, että oon ihan vitun paska ihminen kun mokasin noin, vaikkei tossa nyt mitään oikeeta vaaraa ees ollut, kun huomasin sen ajoissa. Nyt vaan nauroin itelleni, hupsista kun olinkin typerä, mutta näitä sattuu!

Ja nyt repeen noille koirille, tuijottavat mua sohvalta naamat rytyssä. Höpsöt.