468: Taustaa

Pari uutta lukijaa löytänyt tänne, eikä mielenvirkistys liene pahaksi pidemmän aikaa mukana olleillekaan. Enkä mä osaa aloittaa uutta blogia millään muulla tavalla kuin omalla esittelyllä, vaikka vanhoista postauksista suurin osa täältä löytyykin.

Tiivistetty paketti:

Olin pienenä tosi positiivinen, aina valmis kaikkeen uuteen enkä osannut pelätä mitään, tai jos pelkäsinkin, en antanut sen estää mitään. Vaan eipä maailma ollutkaan niin kiva paikka kuin luulin. Joskus olin se, jolta kysyttiin aina ensimmäisenä neuvoa ja apua, oman kaveriporukan 'pomo', kaikessa täysillä mukana. 10,5 vuotta sain pelkästään paskaa niskaan koulussa (peruskoulu, kymppiluokka, 6kk amista, jonka jätin kesken), eikä se elämä kovin turvallista koulun ulkopuolellakaan aina ollut, osa tosi läheisistäkin ihmisistä sai aiheutettua yllättävän paljon paskaa. Niistä en tällä hetkellä uskalla kirjoittaa sen enempää, tutut osaisivat yhdistää henkilöt toisiinsa, enkä halua aiheuttaa kenellekään hankaluuksia. Kaiken muun päälle hyvän peruskouluaikaisen ystävän itsemurha, josta syytin monta vuotta itseäni.

Ala-asteella alkoi viiltely ja muille esittäminen, yläasteen puolella typerä pelleily alkoholin kanssa ja ensimmäiset syömisoireilut, aiheutin tahallani ongelmia, tuhosin lähes kaikki ihmissuhteet ja perseilin jatkuvasti. Oon halunnut kuolla, oon ollut muutamaan otteeseen päivystyksessä oman toimintani takia, viimeksi yön yli kestänyt sairaalareissu taisi tapahtua heinäkuussa. Luultavasti en olisi nyt kirjoittamassa tätä, jos lanssi (jonka bloggerin kautta löytynyt ystävä soitti, iso kiitos siitä♥) olisi tullut paikalle edes pari minuuttia myöhemmin. Oon ollut pisimmillään kaks viikkoa ilman kiinteää ruokaa, vihasin itseäni niin paljon, etten antanut itselleni lupaa syödä. Oon maannut kylppärin lattialla itkemässä, painanut terää kerta kerralta yhä syvemmälle ihoon osaamatta lopettaa. On ollut kausia, jolloin en ole osannut ajatella mitään muuta kuin kuolemaa, mutta oon ollut liian väsynyt edes itseni tappamiseen.

Oon silti edelleen täällä. Viiltelystä pysytty erossa lähemmäs 3kk, eikä pitkään aikaan ole edes tehnyt mieli tarttua terään. Syömiset sujuu ongelmitta. Jaksan pitää huolta koirista, käydä tallilla, nähdä ihmisiä ja tehdä töitä itseni kanssa. Uskallan kohdata ja käsitellä kaikki vaikeudet, en enää juokse niitä karkuun, vaikka edelleen välillä tekisi mieli käpertyä peiton alle maailmaa piiloon. Viimeisetkin masennuslääkkeet on lopetettu. En enää esitä mitään, mitä en ole. Osaan hyväksyä itseni tälläisenä kuin olen, vaikka tässä asiassa riittäneekin vielä hetkeksi työstämistä. Näen elämässä paljon enemmän hyvää kuin ennen, osaan nauttia pienistäkin asioista. Sain ammattikoulusta paperit ulos kuukausi sitten, nyt 'lomailen' hetken ja mietin ihan rauhassa, mitä tästä eteenpäin. Pieni suunta alkaa jo hahmottua, mutta ei siitä vielä sen enempää.

Ja mikä tärkeintä, en enää halua kuolla.

Mun blogi ei ole enää tarina kuolemasta. Tämä on tarina selviytymisestä.