488: Älä pelkää epäonnistumista niin paljon, että se estää sinua kokeilemasta uusia asioita

Oon niin väsynyt, etten jaksa mitään pitkää kirjoittaa, mutta en halua liian pitkää taukoakaan pitää, etenkään kun en ole sitä taukoa mitenkään itse toivonut. Aina on vaan jotain muuta tekemistä, seuraa tai väsyttää liikaa. Nytkin tosin väsyttää liikaa, mutta kirjoitan silti.

Käytiin tänään Toren kanssa ekaa kertaa siellä agilityssä. En ois varmaan vielä vuosi sitten uskaltanut mennä yksin. Vieras paikka (löysin sentään perille ilman karttaa, koutsi osasi antaa hyvät ajo-ohjeet), vieraat ihmiset ja erilaiset koulutustavat kuin mihin oon tottunut. Mutta just sitä halusinkin.

Samasta treeniryhmästä löytyi ihan huippukoutsin lisäksi yksi puoltuttu, jonka koirien kanssa noi piskit on aina välillä leikkinyt. Oonkin joskus miettinyt, että ois kiva tutustua siihen paremmin, nyt mulla on aika hyvä tilaisuus siihen. Etenkin, kun Tore rakastui siihen koiraan, jonka kanssa se käy siellä treenaamassa. Ja vaikuttaa muutkin porukassa tosi mukavilta, vaikka mä oonkin se ainoa 'uusi' siellä, muut on käyneet saman vetäjän kursseilla ennenkin ja suht samalla porukalla. Enää ei yhtään harmita ton kurssin hinta, eiköhän se tule olemaan hintansa arvoinen.

Saan tosta kurssista varmaan aika paljon irti, mutta enköhän saanut tänään jo kivasti rohkeutta kokeilla uusia asioita, vaikka ei agility mulle lajina vieras olekaan. Kaikki muu tossa kurssissa on uutta, ei itse laji kuitenkaan. Ehkä seuraavaksi uskallan kokeilla jotain, missä ei ole mitään tuttua. Kun se taitaa olla ainoa tapa löytää niitä uusia asioita, joista pitää.

Oon taas ollut niin sosiaalinen, että seuraavaksi suuntaan nukkumaan. Porukat oli aamupäivän (ja eilisen) täällä, niin oma rauhakin on ollut taas vähän kateissa.

Ja koska tuskin jaksan/ehdin huomenna kirjoittaa, niin oikein hyvää uutta vuotta kaikille! Olkaahan kiltisti ;)

487: Rajojen etsintää

Mun ei koskaan pitäisi sanoa, etten kirjoita hetkeen. Ehkä vielä joskus opin sen, etten vaan pysty pysymään täältä poissa.

Liikaa ihmisiä ja liian vähän omaa rauhaa, sitä en taaskaan muistanut ettei se toimi. En oo saanut ees nukkua yksin, vaan äiti on tunkenut samaan huoneeseen. Eilen muutama sukulainen kävi tässä vielä, en kehdannut missään vaiheessa karata muualle. Illalla alkoi ahdistaa, aluksi vaan vähän mutta olihan se sit pakko kuitenkin pihalle lähteä, kun alkoi pää hajoomaan ihan kunnolla. Lenkki onneksi auttoi, mutta kyllä mä silti vähän ootan lauantaita, vaikka täällä viihdynkin. Saa taas sen oman rauhan, mikä ei tässä talossa oo mahdollista. Päivisin on onneksi niin paljon tekemistä, ettei ehdi ahdistumaan mistään. Illat vaan on vähän vaikeita välillä. Noh, lauantaina viimeistään helpottaa.

Kai tää on ihan hyväkin olla täällä vähän pidemmän aikaa putkeen. Saa vähän etsittyä niitä omia rajoja, testattua mitä jaksaa, mut sit on kuitenkin tutussa paikassa ja tuttujen ihmisten kanssa, ni ei (kai?) oo maailmanloppu jos alkaa hajottaa. Ja täältä nyt pääsee ajelemaan kotiin ihan koska vaan.

Eilen tuli muuten täyteen 150 päivää ilman viiltämistä. Siinä oli mulle ihan tarpeeksi joululahjaa, kun tajusin että oon taas näin pitkällä. Vaikka on tästä vielä aika paljon matkaa siihen viiteensataan päivään, missä asti on joskus käyty. Mut kyllä sinne päästään.

Oli mulla parempaakin kirjotettavaa, mutta se jäikin vielä luonnoksiin roikkumaan. Liikaa häiriötekijöitä, ei täällä pysty kirjottamaan mitään tän enempää.

486: Hyvää Joulua!

Hetken tauko koko bloggerista on tehnyt ihan hyvää. Oon porukoilla, päivät täynnä tekemistä, ei riitä aikaa kirjoittamiselle eikä edes muiden blogien lukemiselle. Ei täällä edes voi kirjoittaa, koko ajan joku häiriköimässä... Noh, palailen takaisin omalle kämpälle lauantaina, siihen asti saattaa tauko jatkua.

Täällä menee kuitenkin hyvin, toivottavasti sielläkin! :) Hyvää, masennuksetonta Joulua kaikille!

485: Murheen kantaa yksinkin

Tosi monet sanoo, että tunteista puhuminen esimerkiksi psykologin kanssa on vaikeeta, mutta siihen oppii nopeasti. Suuri osa oppiikin, suuri osa niistäkin, jotka luulee ettei se onnistu.

Mutta sit ollaan me, jotka ei opita. Tosi monien on vaikea ymmärtää sitä, mullekin on monesti sanottu, että mun pitäis vaan avata suuni ja sanoa se mitä haluan. Mulle on sanottu, etten oikeasti halua apua, koska en puhunut mun ongelmista. Yksi psykologikin oli joskus sitä mieltä, siksi siellä käyminen jäikin aika lyhyeen. Mitä oon muiden elekielistä lukenut, psykiatreistakin osa on ollut menettämässä hermojaan mun kanssa, ne on vaan osannut olla sanomatta siitä mitään.

Oliskin niin helppoa.

Eka ongelma: ajatukset juoksee karkuun. Mä monta kertaa polille mennessä päätin, että nyt puhun. Mulla oli aihe valmiina, mulla oli jo lauseetkin valmiina. Mutta kun istuin polilla, päässä ei ollut yhtään mitään. Mä en muistanut mitä mun piti sanoa, mä en saanut mistään ajatuksista kiinni. Joskus muistin aiheen, joskus en sitäkään. Sit kun ei saanut ajatuksista kiinni, alkoi vaan ahdistaa ja viimeistään tässä vaiheessa se aihekin katosi mielestä.

Toka ongelma: se itse puhuminen ei meinaa onnistua, vaikka saisikin ajatukset metsästettyä takaisin. Joskus mielessä olleet asiat sai palautettua, mutta keskustelu oli jo siirtynyt muualle, enkä uskaltanut enää palata takaisin aikaisempaan aiheeseen. Joskus sanat ja lauseet oli mielessä, mutta niitä ei silti saanut sanottua. Tää oli mulla varmaan aika paljon opittuakin, olin tähän vaiheeseen päästyäni käynyt polilla jo niin kauan, että tiesin "emmätiijä"-vastauksen olevan se kaikista helpoin. Ei järkevin, mutta helpoin.

Tää on mulle ongelma vieläkin, mutta ei yhtä pahasti kuin ennen. Sain mä loppuaikoina polillakin sanottua ne asiat, jotka ihan väkisin halusin sanoa. Ne "ois tosta kiva puhua, muttei mikään pakko"-aiheet pysyikin puhumattomina.

Mun omahoitaja polilla jaksoi onneksi olla riittävän kärsivällinen mun kanssa, vaikka en mikään helppo autettava ollutkaan. Mä aika usein kirjoitin sinne mukaan asioita, jotka oli pyörinyt mielessä, tulostin jotain blogitekstejä ja siihen kyllästyttyäni annoin omahoitajalle mun blogin osoitteen. Sieltä saatiin aina kaivettua se aihe ja ees vähän mun ajatuksia, että päästiin alkuun. Se auttoi saamaan ajatuksistakin paremmin kiinni, kun edes osa niistä oli paperilla siinä nenän edessä. Tai vaikka ois ollut vaan taskussa, kun tiesi saavansa siitä tekstistä apua heti, jos puhuminen olisi mennyt liian vaikeaksi.

Kirjottamisen lisäksi me käytettiin tosi paljon kaikkea toimintaa puhumisen ohella. Sai siirrettyä osan keskittymisestä tekemiseen, eikä ehtinyt stressaamaan puhumista niin paljon. Siellä tuli piirrettyä, väänneltyä savea, joskus käytiin kävelemässä, jätskillä, tehtiin jotain askartelujuttuja yms. Jos ei saanut heti ajatuksista kiinni, tekemisen avulla sai pelattua itselleen siihen myös lisää aikaa. En muista oonko tehnyt sitä polilla koskaan, mutta ainakin muuten saatan välillä näytellä keskittyväni johonkin toiseen asiaan niin paljon, etten muka ehdi/pysty vastaamaan samaan aikaan sen tekemisen kanssa.

Mut mikä mulla varmaan eniten auttoi... Aika. Mulla oli koko sen melkein kaks vuotta sama omahoitaja, ni ajan kanssa opin luottamaan siihen. Sit kun sai niitä ajatuksia vietyä sinne ensin paperilla, huomas ettei se ollutkaan niin kamalaa, vaikka toinen tiesikin vähän asioista, joita omassa mielessä pyöri. Tajusi, ettei sieltä tulekaan mitään "et sä voi ajatella/tuntea näin"-kommenttia, vaan sai sitä hyväksyntää.

Mä työstän tunteista (ja omista ajatuksista) puhumista edelleen, mutta ei siitä välttämättä tuu mulle koskaan mitenkään helppoa. Mulle riittää se, että pystyn siihen, vaikka sen tuntuis kuinka kamalalta. Mä tiedän, mistä mun puhumisongelmat tulee (kukaan ei kuunnellut ku olin lapsi + jos kuunteli ni kukaan ei uskonut mitä sanoin, kaikki oli sitä mieltä että mä pärjään aina vaikka tapahtuis mitä enkä halunnut romuttaa sitä muiden ajatusta jne), se helpottaa sen käsittelyä vähän.

Mut mitä enemmän mä puhun mun tunteista, sitä helpommaksi se muuttuu. Ei ehkä koskaan helpoksi, mutta ees vielä vähän nykyistä helpommaksi.

Voisin kirjottaa tästä aiheesta vielä toisen samanlaisen pätkän, mutta ehkä nyt lopetan tähän tai kirjoitan tätä vielä yölläkin.

484: Onnellisuus piilee muuttumisessa eikä saavuttamisessa

En oo kirjottanut muutamaan päivään. Kävin vähän muistelemassa, miltä masennus tuntuu, enkä jaksanut edes kirjoittaa. Pari päivää koomailin sängyssä enkä paljoa siitä liikkunut. Se on aika hassua, miten nopeasti masennukseen tottuu uudelleen, siitä ehti jo tulemaan mulle se normaali olotila. Eilen illalla alkoi mennä hermot siihen, etten pystynyt tekemään mitään.

Illalla nappasin melatoniinin & mirtazapiinin naamaan, mirtaa en normaalisti syö, mutta halusin kerrankin nukahtaa helposti. Siinä just ennen nukahtamista vielä paljon D-vitskua naamaan varmistamaan sen, että pääsin aamulla ylös. Heräsinkin jo kuuden aikaan aamulla, ennen herätyskelloa ja ihan pirteänä. Aamutalli, koirien kuvaamista (hei siellä paistoi aurinko!) ja kauppareissu, ei jäänyt tilaa masentelulle. Ulkoilu taisi tehdä ihan hyvää, autoilu tosin oli aika syvältä tuolla liukkaassa. No, sentään pysyin ongelmitta tiellä, aika monet oli päätyneet ojan puolelle...

Enää ei masenna. Se on mulla nykyään aika pienestä kiinni. Mun täytyy vaan uskaltaa irrottaa siitä, oon tehnyt sen niin monta kertaa ennenkin, ettei se tuota mulle mitään vaikeuksia enää, kunhan saan tehtyä sen päätöksen, että nyt ei masennella.

Enkä missään vaiheessa syyllistänyt itseäni siitä, että meni huonommin. Tää oli jotain uutta.

Nyt ei jaksa kirjoittaa mitään sen enempää, vaikka pää onkin täynnä ideoita.

483: Kun kokeilet onnistua, voit viisastua. Kun opit ja viisastut, alat onnistua.

Oon vähän koonnut listaa siitä, mitä asioita nykyään käytän pahan ahdistuksen iskiessä. Eipä näitä keinoja onneksi enää kovin usein tarvitse, mutta toisinaan tulee käytettyä:

• Liikunta, joku kunnon juoksulenkki tai rauhallinen kävely niin, että kiinnitän huomion kaikkeen ympärillä olevaan ja tapahtuvaan
• Musiikki! Tai muut äänet, joku sateen kuuntelu tmv, joskus jopa täysille käännetty ilmastointi auttaa :D
• Koirien rapsuttelu ja leikittäminen
• Jääkylmä tai kuuma suihku, saa ainakin hetkeksi ajatukset irti ahdistuksesta
• Hengitysharjoitukset
• Siivous :D Jos on sellanen 'vihanen ahdistus' ni ruttailen roskia pussiin, heilutan imuria tms, jos taas on rauhallisempi olo ni joku tiskaus on jees
• Vaikka joku kahvin keittäminen tmv niin, että tekee kaiken tosi tietoisesti tyyliin "nyt avaan vesihanan" jne. (tää on tosin huono esimerkki, kun mulla ei oo tällä hetkellä kahvinkeitintä..)
• Netissä pyöriminen ja tsemppaavien tai/ja kauniiden kuvien katselu
• Kahvi, tee, suklaa, kaikki hyvät maut
• Valokuvaus ja kuvien muokkaus
• Hajut, tuoksut, etenkin sellaiset, jotka oon yhdistänyt jotenkin turvallisuuden tunteeseen (mulla jostain syystä just pestyt pyyhkeet, kai tää tulee lapsuudesta asti)
• Jääpalojen puristelu nyrkeissä
• Rentoutusharjoitukset 
• Ajattelu, yrittää etsiä tilanteesta jotain hyvää, tsemppaa itseään jaksamaan, tekee jotain kivoja suunnitelmia, miettii asioita miksi ahdistus kannattaa vaan sietää, miettii/listaa hyviä asioita itsestään/siitä mitä elämässä nyt on
• Pelaaminen, pleikkarilla jotkut autopelit on ihan parasta :D
• Kirjoittaminen käsin tai koneella
• Piirtäminen
• Jollekin soittaminen tai jonkun kanssa juttelu kasvokkain tai netissä, ei tarvii ees puhua ahdistuksesta vaan ihan mikä tahansa jutustelu auttaa
• Lukeminen
• Itteni kanssa 'riitely' pään sisällä, tää on oikeasti kivaa!
• Kuuma sauna
• Nukkuminen
• Muiden auttaminen/yllättäminen jollain kivalla asialla

Plus mä nykyään tiedän sen, että ahdistukseen ei kuole, se menee ajan kanssa ohi, eikä se aina liity edes huonoihin asioihin. Osaan löytää ne syyt, jotka milloinkin ahdistuksen aiheuttaa ja käsitellä ne, mutta sitä ei ole pakko tehdä pahimman ahdistuksen ollessa päällä, sen ehtii myöhemminkin. Ilman voimakasta ahdistusta on paljon helpompi ajatella.

482: Älä turmele sitä, mitä sinulla on haluamalla sitä, mitä ei ole

Tänään psyk. polin ovi sulkeutui mun perässä (toivottavasti) viimeisen kerran. Kävin vielä hakemassa sieltä kaikki tekstit, kuvat yms., joita oon siellä joskus tehnyt. Ihaninta oli varmaan lukea lappu, jossa kysymyksenä oli, millainen on riittävän terve ihminen:

- Jaksaa hoitaa (pakolliset) asiat, tai jos joskus on huonompi päivä niin ilmoittaa asiasta (esim. kouluun, töihin, harrastuksiin), eikä vaan kaivaudu peiton alle piiloon pahaa maailmaa, kuten mulla oli tapana tehdä...
Kaikki tulee hoidettua, ei mulla nyt kauheesti pakollisia asioita tällä hetkellä edes ole. Jos vaikka tallilla oon tehnyt muut hommat, muttei jaksa ratsastaa, ni oon kyllä joka kerta ilmoittanut omistajalle siitä.

- Pystyy syömään kunnolla
Pystyy pystyy, ei mitään ongelmaa :)

- Jaksaa nähdä kavereita & sukulaisia
Jeps, joskus haluaa olla itekseenkin, mutta ei sillonkaan tuu mitenkään eristäydyttyä muista enää. Mut ei musta oo pitkään aikaan tuntunut siltä, etteikö jaksais nähdä ihmisiä, tiiän paljonko omaa aikaa tarviin ja osaan ottaa sen itelleni ennen kuin muiden seura alkaa ahdistaa/väsyttää/tmv.

- Ei ahdista jatkuvasti, ei edes joka päivä
Ei varmaan ees joka viikko?

- Mieliala ei vaihtele koko ajan, eivätkä kaikki pienet asiat (sisäiset tai ulkoiset) vaikuta mielialaan (koska mulla on ollut tapana vetää itteni ihan pohjalle jostain pikkujutuista)
Oon yllättävän tasainen nykyään, tuskin musta tän tasaisempaa saa vaikka tekis mitä :D

- Ei pelkää/jännitä kaikkea, tai ainakaan jätä asioita tekemättä sen takia 
En mä oikeastaan pelkää paljoakaan asioita enää. Jännitystä on edelleen, mutta se on kai ihan normaalilla tasolla nykyään eikä estä mua tekemästä mitään.

- Ei jatkuvasti paniikkikohtauksia
Kevään jälkeen ei yhtään, kesästä en tosin muista, mut ei sillonkaan ainakaan mitään pahoja kohtauksia ollu.

Eihän tossa nyt kaikkea ole, mutta noi on ne asiat, jotka on tullut pohjamutia kaivellessa polilla mieleen. Lääkäri soittaa mulle vielä reilun kuukauden päästä, sillon on sit mahdollista vielä sopia jotain seurantakäyntiä tai muuta jos tuntuu siltä, mutta jollei mitään ihmeellistä tapahdu, niin se puhelu tulee jäämään vikaksi polilta. En mä usko tarttevani seurantaa pidemmälle ajalle ja osaan kyllä hankkia uuden lähetteen polille tai apua muualta jos alkaa siltä tuntumaan.

Sit vielä juttelin ikuisuuden yhden koirakasvattajan kanssa tossa puhelimessa, ja me saatiin Toren kanssa vika paikka sen agilitykurssilta! Lisää kivaa tekemistä ja vaihtelua arkeen, mulle tuttu laji jota rakastan ja toi koira nyt innostuu siitä ihan varmasti, jotain pientä on joskus tehtykin. Vetäjä ainakin vaikutti tosi kivalta, ja on aika tarkka siitä ketä sinne ottaa, eli eiköhän siellä oo muukin porukka ihan jees. Vois vaikka leikkiä taas sosiaalista. Jos vaan viihdyn porukassa pidemmän päälle, ni eiköhän lyllerökin pääse sinne treenailemaan tulevaisuudessa.

Vielä jos sais sen koulupaikan ni kaikkihan ois paremmin kuin hyvin. Oikeestaan aika pelottavan hyvin :D Vähän epäilyttää, sinne on tainnut olla aika paljon hakijoita, mutta toivotaan parasta. Sieltähän voi tulla viestiä/soittoa ihan koska tahansa. Toivottavasti aika pian, tää odottaminen on tylsää!

481: Tuhannenkin kilometrin matka alkaa yhdestä askeleesta.

Eksyin pitkästä aikaa seikkailemaan eräälle syömishäiriöfoorumille selailemaan vanhoja keskusteluja.

En muistanutkaan, kuinka paljon salailua ja esittämistä tuli ainoastaan syömishäiriön mukana. Kuinka koko elämä pyöri kalorien ja liikunnan ympärillä, kuinka joka aamu juoksin ensimmäisenä vaa'alle ja koko päivän fiilikset riippuivat siitä, mihin suuntaan paino oli liikkunut. Viikonkin paastot oli mulle aika tuttu juttu, yllättävän hyvin sain nekin pidettyä salassa. Porukoilla käymistä stressasin jo paljon etukäteen, siellähän piti aina syödä. Siellä sorruin joskus oksentamaankin, mutta se loppui onneksi lyhyeen. Tuntui liian pahalta oksentaa ruokia, jotka toiset on maksanut ja tehnyt.

En joskus uskaltanut mennä sh-foorumin miitteihin vain siksi, koska pelkäsin olevani liian iso. Herranjumala, mä painoin reilut 10kg vähemmän kuin nyt.

Mulla oli aika pitkä kausi, jolloin en edes halunnut syömishäiriöstä eroon. Jollain kierolla tavalla rakastin sitä.

Mutta mä selvisin siitäkin. Uskalsin päästää siitä paskasta irti.

Houkuttaa se välillä edelleenkin. Mutta vain ajatuksen tasolla, eikä edes joka viikko. Tunnistan ne ajatukset, yleensä niiden iskiessä lähden hakemaan kaupasta mässyjä, vaikka ajatukset pistävätkin vastaan. Mutta ne on niin hyviä, että siinä syödessä tajuaa aina, ettei niistä halua luopua. Mulla tää tapa onneksi toimii, siinä sivussa toki muutan ajatuksiakin pikkuhiljaa takaisin terveempään suuntaan.

Muutoin syömisten kanssa ei ole mitään ongelmaa enää. Se ei ahdista, voin syödä ihan mitä tahansa ahdistumatta siitä, en tutki pakkomielteisesti ruokien kalorimääriä, syön mitä milloinkin haluan.

Ei tähän pisteeseen pääsy ollut helppoa, ei todellakaan. Nostin ruokamääriä aluksi tosi hitaasti ja ahdistuin itsekseni jokaisen syömisen jälkeen. Ja tein parhaan päätöksen ikinä, heitin vaa'an menemään. En olisi kuitenkaan pystynyt pysymään siitä erossa, enkä olisi silloin kestänyt nähdä painon nousevan. Mun piti ensin päästä takaisin normaalipainoon, opetella hyväksymään se, vasta sen jälkeen uskalsin vaa'alle. Eikä se noussut paino silloin enää ahdistanutkaan.

Tästä voisi kirjoittaa vaikka kuinka, mutta nyt ei jaksa enempää. Yritän löytää ne kaikki asiat, jotka auttoivat pääsemään syömishäiriöstä eroon. Kyllä ne tulevaisuudessa tänne blogiinkin päätyy, mutta ei ihan vielä.

Nyt vain pidän huolen siitä, etten enää ikinä putoa takaisin siihen kuoppaan. Ikinä. Koska elämässä on niin paljon muutakin, niin paljon kaikkea hyvää, joka jäi näkemättä, kun koko elämä pyöri vain syömisten ympärillä. Mä olen mieluummin normaalipainoinen ja onnellinen kuin alipainoinen ja onneton.

480: Enneagrammi

Pöff, taidan olla tulossa kipeäksi, meni vähän suunnitelmia pieleen ja vituttaa. Koirien välissä on kuitenkin hyvä löhötä, ne on mun lämpöpatterit nyt. Mua kyllä mulkoillaan aika vihaisesti jos vähänkin liikahdan, mutta eiköhän me samaan sänkyyn mahduta silti. Koirat toimii hyvin myös käsinojina, tosin epäilen niiden olevan eri mieltä uudesta tittelistään.

Tapani mukaan innostuin taas tutkimaan asioita, nyt ei taas huvita nukkua, vaikka se varmaan olisikin järkevintä. Oon vähän väsynyt, saattaa paistaa kirjoituksista läpi, sorry. Jaksa ees miettiä kauheesti nyt, mutta silti iski inspis kirjoittaa tästä.

Tein tuossa täältä löytyviä enneagrammitestejä ja oon aika samaa mieltä tulosten kanssa. Eniten kutostyyppiä, aika pajon myös vitosen ja seiskan piirteitä.

Allekirjoitan tästä melkein kaiken, etenkin tämä pätkä osui ja upposi:
"Ristiriitaisuus on yksi Kuutosten omin ominaisuus. He saattavat olla rohkeita ja pelottoman näköisiä tai pelokkaita ja hyvin epävarmoja. Kuutoset yleensä valitsevat toisen näistä strategioista omaksi suojamekanismikseen. Ristiriitaisen näköinen käytös johtuu Kuutosen sisäisestä uskon ja turvan aktiivisesta etsimisestä, joka on välillä kahden ääripään välillä tasapainoilua. Kuutonen saattaa pelätä kuollakseen korkeita paikkoja, mutta päättää silti mennä laskuvarjohyppykurssille. Hän saattaa inhota matkustamista yli kaiken, mutta lähtee hetken mielijohteessa maailmanympärysmatkalle vain todistaakseen itselleen pystyvänsä siihen."

Voin muuten sanoa, että ne asiat, joita oon pelännyt eniten, on myös niitä asioita, jotka on tällä hetkellä mulle tosi tärkeitä. Ihmisiä, en mä uusiakaan tuttavuuksia enää pelkää, jännitän joo mutta se on eri asia. Oon pelännyt varmaan kaikkia eläimiä, enkä vähiten koiria ja hevosia. Oon pelännyt jopa blogin kirjoittamista silloin, kun vuonna nakki sen ensimmäisen aloitin. Niin ja itteäni, mutta en mä oikeasti taida kovin pelottava olla ja viihdyn nykyään hyvin itseksenikin. Laskuvarjohyppy taitaa olla liian kallista, mutta jos joskus rikastun, täytyy sekin käydä kokeilemassa.

Kristiina Harjun Kohti parasta -kirjasta löytyy paljon paremmat kuvaukset, en ainakaan äkkiseltään törmännyt netissä yhtä hyviin, en tosin jaksanut etsiäkään kun mulla ne tossa kirjassa on:

"Kuuutosmaisessa ihmisessä asustaa kaksi suhtautumistapaa uhkaan: arka, etukäteen varmistelija sekä uhmakas, "minä kyllä näytän niille"-tyyppi"
Joo niin asustaa :D

Toiseksi eniten oon varmaan vitonen ja kolmantena tulee se seiska, mutta tosi paljon musta löytyy noiden kaikkien kolmen piirteitä. Toi kirja on kätevä, sieltä löytyy jokaisen numeron kohdalta kuvauksen lisäksi asioita, joita kannattaa kehittää ja ne on muuten kaikki sellaisia, jotka mulla on jo työn alla, osa ihan hyvällä mallillakin.

Oon lukenut noista joskus aikaisemminkin ja tehnyt noita testejä, mutta nyt vasta tajusin, että noista on oikeastaan aika paljon apua. Auttanut löytämään lisää hyviä asioita itsestä, ja tietysti sitä kehitettävääkin. Ennen ne on ollut mulle vaan tapa tappaa aikaa, mutta onhan ne näemmä ihan hyödyllisiäkin.

Ois kiinnostavaa tietää, mitä tyyppejä teistä lukijoista löytyy eniten, jos joku vaikka sattuu jonkun testin tekemään :)

Entisille kiusaajille terveisiä, kävin vakoilemassa niitä netin ihmeellisessä maailmassa
ja oon entistä tyytyväisempi itteeni, haha.

479: Keskity ongelmiin, niin saat enemmän ongelmia

On todettu, että stressaantuneina ja väsyneinä meillä on helposti kielteisiä ja masentuneita ajatuksia. Näkemyksemme kapenee, lihakset jännittyvät ja olo tuntuu toivottomalta. Mieleen tulee helposti pessimistisiä ajatuksia siitä ettemme selviydy ja lopulta monesti juuri näin käykin.
Lähde

Tämä on tullut huomattua taas tällä viikolla, etenkin maanantaina. Aamulla kiireessä lähtiessä autoon ei päässytkään sisälle, oli ihan umpijäässä. Sulattelin sitä reilun tunnin, lopputuloksena se, ettei takaluukkua saanut enää lukkoon, muut ovet olivat ja pysyivät kiinni. Onneksi saatiin järjestettyä yksi tallinomistajan tuttu hoitamaan hevoset, kun luovutin auton kanssa. Siihen päälle metelöivän naapurin kotiutuminen ja monta muuta ärsyttävää asiaa (joista kaikkia tuskin olisin edes hyvällä tuulella huomannut). Hoin iltaan asti sitä, ettei mikään kuitenkaan onnistu, eikä sitten tietysti onnistunutkaan.

Illalla onneksi jaksoin kasata itseni, päätin että menen laittamaan auton kuntoon ja että myös onnistun siinä. Onnistuihan se, vaikka aikaa siinä meni, ja jouduin ninjailemaan takaluukun kautta sisälle. Ei mua kuitenkaan siinä koiraverkkoa purkaessakaan enää vituttanut, olin päättänyt onnistua ja pidin sitä enää kivana pienenä haasteena. Ei mennyt hermot kertaakaan.

Niin kauan kun ajattelin, etten kuitenkaan saa sitä kuntoon, mietin mitä muutkin ajattelevat, jos näkevät mut kiipeämässä takaluukun kautta autoon, en jaksanut edes yrittää. Jos olisin yrittänyt, mulla olisi luultavasti mennyt heti hermot koko hommaan, olisin luovuttanut tosi nopeasti ja viettänyt loppuillan peiton alla piilossa. Heti kun päätin kunnostaa sen ja osasin luottaa siihen, että myös onnistun siinä, menin, tein ja onnistuin.

Tää on just tätä. Jos mä päätän tehdä jotain, päätän samalla aina myös onnistua siinä ja saankin asiat hoidettua, oli ne ihan mitä tahansa. Oon saanut kaikki työpaikat, jotka olen päättänyt saada, ilman kunnon päätöstä harvoin pääsen edes haastatteluun asti. Vetänyt koulun haastattelusta täydet pisteet, kun vain päätin niin ja uskalsin luottaa itseeni. Lopettanut viiltelyn koska kerran vain päätin niin. Pärjännyt tallien vaikeimpien hevosten kanssa, koska oon vaan päättänyt pärjätä. Ei se onnistuminen aina helppoa ole, ei todellakaan, mutta mitä vaikeempaa se on, sitä paremmalta se tuntuu. Ihan jo sen onnistumisesta tulevan fiiliksen takia jaksaa tehdä sen eteen paljonkin töitä. Joo, oon kirjoittanu tästä ennenkin, joten ehkä jätän tän listaamisen nyt tähän.

Mun pitäisi kai päättää tehdä asioita paljon useammin. Vähän aikaa sitten päätin hakea sinne kouluun, toivotaan ettei mun usko itseeni petä tälläkään kerralla. Mahdollisesti jo ensi viikon aikana saa kuulla miten sen kanssa kävi, pitäkäähän peukkuja! :)

Nyt ei jaksa muokkailla kuvia, eikä koneelta löydy valmiina mitään sopivaa, joten mennään tänään netistä löytyneellä videolla: