485: Murheen kantaa yksinkin

Tosi monet sanoo, että tunteista puhuminen esimerkiksi psykologin kanssa on vaikeeta, mutta siihen oppii nopeasti. Suuri osa oppiikin, suuri osa niistäkin, jotka luulee ettei se onnistu.

Mutta sit ollaan me, jotka ei opita. Tosi monien on vaikea ymmärtää sitä, mullekin on monesti sanottu, että mun pitäis vaan avata suuni ja sanoa se mitä haluan. Mulle on sanottu, etten oikeasti halua apua, koska en puhunut mun ongelmista. Yksi psykologikin oli joskus sitä mieltä, siksi siellä käyminen jäikin aika lyhyeen. Mitä oon muiden elekielistä lukenut, psykiatreistakin osa on ollut menettämässä hermojaan mun kanssa, ne on vaan osannut olla sanomatta siitä mitään.

Oliskin niin helppoa.

Eka ongelma: ajatukset juoksee karkuun. Mä monta kertaa polille mennessä päätin, että nyt puhun. Mulla oli aihe valmiina, mulla oli jo lauseetkin valmiina. Mutta kun istuin polilla, päässä ei ollut yhtään mitään. Mä en muistanut mitä mun piti sanoa, mä en saanut mistään ajatuksista kiinni. Joskus muistin aiheen, joskus en sitäkään. Sit kun ei saanut ajatuksista kiinni, alkoi vaan ahdistaa ja viimeistään tässä vaiheessa se aihekin katosi mielestä.

Toka ongelma: se itse puhuminen ei meinaa onnistua, vaikka saisikin ajatukset metsästettyä takaisin. Joskus mielessä olleet asiat sai palautettua, mutta keskustelu oli jo siirtynyt muualle, enkä uskaltanut enää palata takaisin aikaisempaan aiheeseen. Joskus sanat ja lauseet oli mielessä, mutta niitä ei silti saanut sanottua. Tää oli mulla varmaan aika paljon opittuakin, olin tähän vaiheeseen päästyäni käynyt polilla jo niin kauan, että tiesin "emmätiijä"-vastauksen olevan se kaikista helpoin. Ei järkevin, mutta helpoin.

Tää on mulle ongelma vieläkin, mutta ei yhtä pahasti kuin ennen. Sain mä loppuaikoina polillakin sanottua ne asiat, jotka ihan väkisin halusin sanoa. Ne "ois tosta kiva puhua, muttei mikään pakko"-aiheet pysyikin puhumattomina.

Mun omahoitaja polilla jaksoi onneksi olla riittävän kärsivällinen mun kanssa, vaikka en mikään helppo autettava ollutkaan. Mä aika usein kirjoitin sinne mukaan asioita, jotka oli pyörinyt mielessä, tulostin jotain blogitekstejä ja siihen kyllästyttyäni annoin omahoitajalle mun blogin osoitteen. Sieltä saatiin aina kaivettua se aihe ja ees vähän mun ajatuksia, että päästiin alkuun. Se auttoi saamaan ajatuksistakin paremmin kiinni, kun edes osa niistä oli paperilla siinä nenän edessä. Tai vaikka ois ollut vaan taskussa, kun tiesi saavansa siitä tekstistä apua heti, jos puhuminen olisi mennyt liian vaikeaksi.

Kirjottamisen lisäksi me käytettiin tosi paljon kaikkea toimintaa puhumisen ohella. Sai siirrettyä osan keskittymisestä tekemiseen, eikä ehtinyt stressaamaan puhumista niin paljon. Siellä tuli piirrettyä, väänneltyä savea, joskus käytiin kävelemässä, jätskillä, tehtiin jotain askartelujuttuja yms. Jos ei saanut heti ajatuksista kiinni, tekemisen avulla sai pelattua itselleen siihen myös lisää aikaa. En muista oonko tehnyt sitä polilla koskaan, mutta ainakin muuten saatan välillä näytellä keskittyväni johonkin toiseen asiaan niin paljon, etten muka ehdi/pysty vastaamaan samaan aikaan sen tekemisen kanssa.

Mut mikä mulla varmaan eniten auttoi... Aika. Mulla oli koko sen melkein kaks vuotta sama omahoitaja, ni ajan kanssa opin luottamaan siihen. Sit kun sai niitä ajatuksia vietyä sinne ensin paperilla, huomas ettei se ollutkaan niin kamalaa, vaikka toinen tiesikin vähän asioista, joita omassa mielessä pyöri. Tajusi, ettei sieltä tulekaan mitään "et sä voi ajatella/tuntea näin"-kommenttia, vaan sai sitä hyväksyntää.

Mä työstän tunteista (ja omista ajatuksista) puhumista edelleen, mutta ei siitä välttämättä tuu mulle koskaan mitenkään helppoa. Mulle riittää se, että pystyn siihen, vaikka sen tuntuis kuinka kamalalta. Mä tiedän, mistä mun puhumisongelmat tulee (kukaan ei kuunnellut ku olin lapsi + jos kuunteli ni kukaan ei uskonut mitä sanoin, kaikki oli sitä mieltä että mä pärjään aina vaikka tapahtuis mitä enkä halunnut romuttaa sitä muiden ajatusta jne), se helpottaa sen käsittelyä vähän.

Mut mitä enemmän mä puhun mun tunteista, sitä helpommaksi se muuttuu. Ei ehkä koskaan helpoksi, mutta ees vielä vähän nykyistä helpommaksi.

Voisin kirjottaa tästä aiheesta vielä toisen samanlaisen pätkän, mutta ehkä nyt lopetan tähän tai kirjoitan tätä vielä yölläkin.