522

Vitun epävakaa. Tulipahan kirjotettua salaseenkin pitkästä aikaa.

Ei mulla kai tänne enempää valitettavaa ole.

♥

521: Helpoin tie ei ole aina se paras tie

Oon mä kirjottanut ajatuksia ylös, ihan älyttömän paljon. En vaan tänne, enkä edes salaseen. Käsin, paperille, se on vaan tuntunut parhaalta vaihtoehdolta nyt. Vois hankkia jonkun vihon sitä varten, nyt noita papereita lojuu ympäri kämppää ilman mitään järjestystä. Toisaalta mun ajatuksillakaan ei oo mitään järjestystä, niin eipä tuo kai haittaa.

Päivät on ihan hyviä, hetkittäin parempia kuin olisin osannut odottaa. Vaikka ei jaksaisi tehdä mitään, ei paha olo silti vyöry päälle. Aika usein löydän itseni tuijottamasta tyhjyyteen ajatuksiin kadonneena, mutta se on oikeastaan aika kivaa nykyään, kun se ei enää mene masenteluksi. Sen takia sen varmaan lopetinkin joskus muutama vuosi sitten melkein kokonaan, en antanut itelleni enää lupaa siihen.

Viime viikko oli kieltämättä vähän sählinkiä. Tore alkoi sitten ontumaan uudestaan, käytiin eläinlääkärissä uudelleen näytillä, ei mitään vikaa missään. Loppuviikolla ell:n ehdotuksesta soittelin kaikki lähialueiden koirafyssarit ja -hierojat läpi, mutta eipä kenelläkään tietenkään ollut vapaita aikoja. Keskiviikkona siirrytään porukoille, siellä suunnalla on vähemmän koiria, ni sai vähän helpommin ajan.

Eläinlääkärireissun kanssa samalla matkalla kävin pankissa. Se oli tosi outoa, siis puhuin siellä jonottaessa vieraiden ihmisten kanssa. Jatkoin samaa pälätystä vielä eläinlääkäriä odotellesakin. Piristipähän hetkeksi.

Yöt taas menee miten menee. Tän yön nukkumisten suhteen luovutin jo, katotaan huomenna uudestaan, josko vaikka pystyis nukkumaan. Kaikki on aina hyvin siihen asti, kunnes laitan koneen kiinni (oon kirjottanut noin joskus ennenkin). Sit kun yrittää nukkua, puskee joko paniikkikohtausta tai muuten vaan paskaa oloa päälle. Paniikit saan aina pois ihan muutamassa minuutissa, mutta eipä sen jälkeen enää huvita yrittää nukkumista uudelleen.

Yöt kusasee varmaan ihan sen takia, kun ei tuu päivisin oltua ulkona läheskään niin paljon kuin normaalisti, kun ei ton Toren kanssa uskalla pitkiä lenkkejä heittää (eilen käveltiin 20min ja loppumatkan pieni taas hyppi kolmella jalalla), eikä tuu nähtyä ihmisiä niin paljoa. Ei oo säännöllisiä treenejä, ei voi käydä kimppalenkeillä muiden kanssa... Toi mun mielenterveyden ylläpitäjä on tällä hetkellä lähinnä mielenterveyden latistaja, mutta kai se tästä taas. On se rakas hassu silti, vaikka nyt "pakkolevossa" vähän rasittava onkin. Kun me ollaan hieman eri mieltä siitä, mitä se lepo tarkoittaa...

Eikä nää kelitkään nyt oo mitenkään ulos houkutelleet. Haluais tehdä jonkun pidemmän kuvausreissunkin nyt, kun oon taas opetellut leikkimään kameran asetuksilla vähän lisää, mutta ei noi sadekelit oikeen houkuttele.

Mutta joo... Parempi tää päivät hyviä ja yöt paskoja -rytmi kuin se jatkuva vuoristorata. Nyt nää vaihtelut voi sentään ennakoida paremmin. Unilääkkeillä vois ehkä skipata koko huonot vaiheet kokonaan, mutta niiden kanssa en jostain syystä pääse enää aamuisin sängystä ylös, niin se siitä sitten. En mä kyllä muutenkaan halua mitään lääkkeitä jatkuvasti syödä, ehkä parempikin näin. Kyllä se toimiva unirytmi sieltä taas jossain vaiheessa löytyy ilman lääkkeitäkin. Keskiviikosta eteenpäin on viikon verran tekemistä joka päivä, jos vaan jaksan olla porukoilla niin pitkään, kai sitä vois sillon yrittää saada nukkumisenkin taas kuntoon.

Ainiin :D Oon ollut tosi hämmentynyt siitä, kuinka monet on auttanut Toren kanssa, kun oon kerrankin osannut avata suuni ja pyytänyt apua sen kanssa. Viimesin eläinlääkärikäynti oli ilmainen (tosi hämmentävää), ja oon jutellut asiasta tosi monien kanssa niin puhelimessa, kasvokkain kuin fb:ssäkin, saanut paljon vinkkejä mitä kannattaa pyytää seuraavaksi tutkimaan ja miten tuota voi ihan kotioloissa auttaa. Oon jutellut jopa sellaisten kanssa, joihin en voi sanoa olevan mitenkään kehuttavat välit. Eikä kukaan ole kieltäytynyt auttamasta. Jotkut jopa tulleet tarjoamaan apuaan ihan pyytämättä.

Jos sitä vaikka jatkossakin uskaltais pyytää apua, kun sitä seuraavan kerran tarvitsee..? Jos mun aivot vihdoin tajuaisi sen, ettei kaikkien asioiden kanssa tarvitse aina jäädä yksin.

Tää nyt meni kauheen sekavaksi valittamiseksi tänään, tällästä se on jos on hetken kirjottamatta. Meni kuinka valittamiseksi tahansa, ei mulla mee mitenkään erityisen huonosti. Yöt on vaikeita joo (paitsi jos ei edes yritä nukkua), mutta kyllä mä edelleen luotan siihen, että nekin jossain vaiheessa taas helpottuu. Ja jos vertaa vaikka viikon takaiseen, niin niitä oikeasti huonoja hetkiä (ei nyt lasketa jotain pieniä vittuuntumisia tmv.) on vuorokaudessa sen viidenkymmenen sijaan vain se yksi :D

520: Ei ole konstikaan olla rohkea, jos ei pelota

Joskus sitä miettii, että ehkä asiat ovatkin menneet parhaalla mahdollisella tavalla, vaikkei se aina siltä olekaan tuntunut, eikä tunnu aina vieläkään. Mutta ainakin kaikesta on oppinut jotain.

Edelleen on niitä päiviä - tai hetkiä - kun kaivaudun sänkyyn peiton alle itkemään ja miettimään kaikkea, mitä olen menettänyt, tai mitä en tule koskaan saamaan, tai ihan mitä vaan pieniäkin mokia, jotka saan tuntumaan tosi suurilta. Kyllä mä välillä haluan vaan antaa kaiken olla ja luovuttaa tän elämän suhteen. Yöt mennään unilääkkeiden voimilla, luovutin pari iltaa sitten, ne menee muuten vaan panikoinniksi. Onneksi en jää noihin mitenkään koukkuun, voi aloittaa ja lopettaa ihan oman voinnin mukaan, ni syödään niitä nyt hetki.

Mutta se toinen puoli. Mä tiedän mitä haluan, teen jatkuvasti töitä sen eteen. Oon hankkinut pari uutta kaveria, ollaan tosin ihan tutustumisasteella vielä eikä nähdä kovin usein, mutta hittoon nyt ne ajatukset siitä, ettenkö muka osais tutustua uusiin ihmisiin. Vois olla hiljaakin joskus, kai..? :D Jos muut ei keksi puhuttavaa, niin hoidan sen puolen kyllä.

En jaksa stressata mistään vieraissa paikoissa ajamisesta tai uusien ihmisten näkemisestä, ei mulla oo mitään menetettävääkään. Jos eksyn niin oho, kännykässä on kartta. Jos uudet ihmiset ei vaikuta siltä, että niiden kanssa haluais nähdä toistekin, ei kukaan siihen pakota. Jos nolaan itteni jonkun randomin edessä, niin mitä hiton väliä. Jos en koskaan näe sitä randomia, en voisi koskaan tietää, onko meillä mitään yhteistä. En mä vaan jaksa stressata enää joka ikisestä asiasta, ei sillä voita mitään.

Ilmotin lyllerön agikurssille vieraaseen porukkaan ja eri kouluttajalle, en mä siinäkään häviä mitään. Toivotaan vaan, että mahdutaan mukaan, jos ei, niin ainakin yritin. Ei tarvii myöhemmin harmitella, että miksei tullut haettua sinne. Alle kaks viikkoa ja lyltsi on taas kotona<3

L:n kuoleman käsittelyn jälkeen tunnen kaikki tunteet paljon voimakkaampina kuin aiemmin. Varmaan sen takia epävakaa hyppii taas mun silmille, kun en oo tottunut tälläseen. Mut opin hallitsemaan sen aikasemmin, opin hallitsemaan sen nytkin. Kyllä se aikaa vie, mutta oon päättänyt oppia, ja mun päätökset on aina pitänyt.

Ja mikä parasta, mä oon oppinut viihtymään itseni kanssa. Treenaaminen on kivaa, hevostelukin entistä hauskempaa nyt, kun osaan kehittää itseäni paremmin, enkä enää tyylillä "vittu sä oot paska kun et osaa totakaan kunnolla", se oli aika huono tyyli, pakko myöntää. Aika usein kotona löhöilen sängyllä jalat seinää vasten kattoa kohti, näyttää varmaan fiksulta. En tiedä miksi, oon pienestä asti halunnut olla niin jos on hyvä olla ja tahtoo löhötä :D

On mulla edelleen ihan älyttömästi asioita käsiteltävänä, ja varmaan sitäkin enemmän asioita, joita haluan aion muuttaa, mutta ei kai tässä mikään kiire ole. Ei tää nykytilanne ole todellakaan mikään ihanteellinen, mutta ehkä tää riittää. Riittää siihen, että on joku alku sille, millaisen elämän haluan.

Joo se kirjoitustauko... Mun ois pitänyt jo oppia, että jos kerron pitäväni hetken taukoa, oon heti kirjoittamassa tänne :D Sanotaan siis niin, että ehkä pidän taukoa, ehkä en, aika näyttää. Yritän herättää koirablogia kunnolla eloon tässä (tosin aika huonolla menestyksellä), ja voisi joskus tehdä jotain muutakin kuin istua bloggerissa.

519: Hymyile! Huomisesta tulee vielä pahempi.

Sama hyvä-huono-hyvä-huono-kaava jatkuu edelleen. Oon aika monena päivänä miettinyt, että ehkä mun ei vaan kuulu olla onnellinen. Tuntuu vähän siltä, ku elämä näyttäisi että hei, tää voi olla näin kivaa, mutta häähää, et sä saa tällästä elämää. Aika monta kertaa oon miettinyt, että hittoako tässä enää kiskoo itseään pohjalta ylös, kun aina tippuu sinne heti takaisin aikaisempaa pahemmin. Mut en oo ainakaan vielä luovuttanu.

Hyvät ensin. Tore on antibioottikuurilla, liikkuu normaalisti, ehkä selvitään tällä. Ajan kanssahan se nähdään, onko vikaa muuallakin. Käytiin ihan normaalisti treeneissä tänään, saatiin siihen lekurilta lupa, ja ai että toi koira on parempi kuin pitkään aikaan, ihan huippu. Mä vaan oon liian hidas sille, mutta ehkä vielä opin. Kiva treenata kivuttoman koiran kanssa! Nyt kun koira on taas kunnossa, tulee hölistyä treenikavereidenkin kanssa enemmän. Viime viikollahan vähän eristäydyin porukasta, tänään jaksoi taas olla ja jutella muiden kanssa.

Kävin myös moikkaamassa yhtä nettituttua, jota en oo ennen nähnyt, pääsi taas hölöttämään kunnolla koirajutuista ja vähän kaikesta muustakin, ja Tore sai sen koirasta juoksukaverin. Nähään varmasti jatkossakin. Enkä ees stressannut, vaikka piti ajaa täysin vieraassa kaupungissa neljän ruuhkassa ilman mitään tietoa siitä, mihin olin menossa :D

Tallilla oon lopettanut pelkän höntsäilyn, mulla on hiton osaava hevonen liikutettavana, enkä oo koskaan tehnyt sen kanssa tosissaan mitään. Oon saanut jo muutamia ahaa-elämyksiä sen kanssa. Ei silti unohdeta höntsäilypuoltakaan, esimerkiksi yks aamu käytiin metsässä ihan kunnolla rämpimässä. Ei ole edes vaaraa eksymisestä, hoitotamma osaa aina takaisin tallille, tuli sekin taas todistettua.

Muutoinkin toimintakyky pysyy, saan kaikki asiat hoidettua, kämppä pysyy siistinä jne. Lihakset on kipeinä treenaamisesta (tosin aamulla taas mietin, että vois ottaa vähän rauhallisemmin, kun ei saanut edes herätystä sammutettua kännykästä :D), mutta mitään ajatuksia syömisvammailun suuntaan ei silti ole. Tai no, oli kerran, mutta päätin etten lähde enää sille tielle ja ne ajatukset katos heti.

Huonoja ois aika pitkä lista. Raha-asiat kusee ihan huolella. Paniikkikohtaukset on tuttuja taas, tosin tiiän mistä ne johtuu ja luultavasti pääsen niistä jo ens viikolla eroon, kyllä niitä muutaman päivän kestää. Eikä ne mee niin pahoiksi mitä joskus meni, saan niitä tasattua aika paljon. Parin ihmisen kanssa on välit aika epäselvät, tai ei epäselvät vaan paskat. Pakko mun on johonkin se raja vetää, en mä anna kenenkään enää kohdella mua niin kuin nuo kaks tekee, en enää anna muitten hinata mua mukanaan pohjalle. En haluais poikkasta välejä, mutta ei taida olla vaihtoehtoja, kun ei puhumisellakaan oo mitään vaikutusta. Kai sitä joskus saa laittaa oman hyvinvointinsa muiden edelle..?

Äh, en jaksa kirjottaa huonoista jutuista sen enempää, alkaa vaan masentaa. Pitäis varmaan suunnata nukkumaan, jos korjais tän unirytmin takas kuntoon tässä joskus...

Mutta on niitä hyviä asioita varmaan oikeesti huonoja enemmän. Nyt vaan vituttaa ni nään ne huonot paljon isompina mitä ne oikeasti on... Kaikki suunnitelmat kuitenkin edistyy ja oon kokeilemassa muutamaa uutta juttua niiden suhteen, en mä kovin helposti anna minkään estää mua tekemästä sitä mitä haluan. Jos ei vanhat keinot toimi niin kokeillaan vähän uusia reittejä, ehkä joku onnistuukin.

Voi muuten olla, että pidän taas pientä taukoa kirjoittamisesta. Ei tarvii ihmetellä hetken hiljaiseloa.

518: Aina, kun asiat näyttävät menevän paremmin, olet unohtanut jotakin

Ehkä vähän rasittavaa. Joka ikinen kerta, kun saa edellisen ongelman kuntoon ja pystyy taas hetken ajattelemaan, että elämä on sittenkin ihan jees, tulee seuraava ongelma. Tämä koko vuosi on mennyt aika samalla kaavalla...

Viimeisimpinä Toren sairastuminen ja omien koirista tulevien oireiden paheneminen, lievästi sanottuna vituttaa. Torelle nyt yritän metsästää eläinlääkäriaikaa, kunhan saisin luottolekurin kiinni. Oireiden ja mun tietojen perusteella kaksi vaihtoehtoa, joko helposti hoidettava tulehdus tai sitten sen jalka vaan on hajalla (=heihei agility). Toivottavasti nyt vaan se tulehdus... Oon jo ehtinyt maalailemaan kauhukuvia siitä, kuinka sen jalka vaatii leikkaushoitoa ja pitkää kuntoutusta, mutta yritän olla miettimättä sitä. Tutkitaan nyt ensin, mikä siellä vaivaa.

Mähän oon saanut allergiaoireita koirista ja melkein kaikista muista eläimistä melkeinpä aina. Nyt vieraampien koirien seurassa tuntuu loppuvan happi kokonaan, Toren seurassa onneksi vähän lievemmät oireet, mutta onhan tää aika inhottavaa. Suunnataan siis molemmat Toren kanssa lääkäriin. Allergialääkkeitä hain sentään tänään, mitä oon tässä ehtinyt kokeilemaan, niin auttaa ne nyt ainakin vähän joihinkin oireisiin, ehkä niiden avulla selvitään lääkäriin asti.

On tässä ollut aika paljon muutakin. Yksi jätkä mun "entisestä elämästä", ajalta ennen L:n kuolemaa, on päättänyt tunkea takaisin mun elämään. En oikeen tiedä, mitä ajattelisin koko asiasta. Lupasi tulla tällä viikolla käymään, jos vaikka saisi asiat juteltua selviksi, mutta en mä silti tiedä haluanko edes nähdä koko ihmistä. Vaikka ei kai siinä mitään menetä, saa ne välit uudelleenkin katkaistua jos siltä tuntuu.

On tässä onneksi niitä hyviäkin asioita, ja oon olosuhteet huomioiden yllättävän hyvässä kunnossa päänupin osalta. Koirajutut edistyy, kulutan Toren kanssa ulkona lenkkeillen, leikkien ja treenaten jotain kolmisen tuntia päivässä, joskus enemmänkin. Huomenna aamutallin jälkeen pitäisi käydä koirien kanssa lenkillä yhden nettitutun kanssa. Kamera on täynnä uusia kuvia, en vaan ole vielä jaksanut siirtää niitä koneelle asti. Kämppä pysyy pelottavan siistissä kunnossa, nukkumiset sujuu ongelmitta ja ilman lääkkeitä, melatoniinia otan satunnaisesti, mutta joka ilta ei tarvitse sitäkään. Oon pitkän tauon jälkeen innostunut laulamisesta ja kirjoja tulee luettua ennätysvauhdilla. Seuraavalla kerralla porukoiden luo mennessä pääsen lapsuudenystävän kanssa moikkaamaan entistä hoitohevosta ja kokeilemaan samaista hevosta toisinaan ratsastamassa käyneen tyypin uutta hepsua (ja tää mahdollisuus vaan tungettiin mun naaman eteen ilman, että tein koko asian eteen yhtään mitään). Reilun kuukauden päästä alkavalta koululta tuli postia, parin viikon päästä saan erään aiheeseen liittyvän kirjan käsiini, pääsee tekemään jotain jo ennen koulun alkua!

Suurimman osan ajasta oon ihan tyytyväinen, vaikka romahduksia päivittäin onkin. Ne vaan eletään läpi ja joka kerta jaksan luottaa siihen, että se paska olo menee ohi. Ainakin tähän asti se on mennyt ohi yllättävän nopeasti.

517: Suuren päämäärän voi saavuttaa vain olemalla välittämättä pienistä esteistä

Taas päässyt vierähtämään melkein viikko edellisestä postauksesta. Olen kyllä halunnut kirjoittaa, olen monta kertaa tuijottanut tyhjää tekstiruutua löytämättä sanoja. Tänään niitä löytyy taas, ei paljoa, mutta ehkä ihan riittävästi.

Lylleröllä alkoi juoksut, joten kiikutin sen sunnuntaina vanhempien luokse hoitoon. Maanantai oli autoilupäivä sekin, projektikoira on nyt onnellisesti kotonaan. Oltiin Toren kanssa entisen kämppiksen luona yötä, tiistaina odotti todella tyhjä kämppä. Koiramäärä tippui parissa päivässä kolmesta yhteen, tuntuu tosi oudolta. Lyllerö tulee ensi kuussa takaisin kotiin, siihen asti saadaan ottaa rennosti tai vähän vähemmän rennosti tuon mun ajatustenlukijan kanssa.

Oon taas joutunut painimaan masennuksen kanssa. Ja epävakaan, joka on niin ärsyttävä ettei sille voi enää kuin nauraa. Esimerkiksi eilen lenkillä itkin joka toinen minuutti sitä, kuinka mun elämä on (muka) perseestä, ja joka toinen vaikka sille, kuinka onnelliselta Tore näytti tai kuinka ihanan keväistä täällä jo on. Ääripäästä toiseen taas. Eilinen nyt kului aika lailla sängyssä maaten lenkkiä lukuunottamatta, ei vaan jaksanut tehdä muuta.

Tänään on onneksi ollut vähän parempi päivä. Käytiin heti aamulla Toren kanssa parin tunnin valokuvausreissulla ihanassa lämpimässä auringonpaisteessa. Metsässä kävellessä alkoi taas saamaan ajatuksistakin kiinni paremmin kuin pitkään aikaan, ja loppulenkistä innostuin vielä temppuilemaan Toren kanssa pellolla. Sen jälkeen oon käynyt kaupassa, jutellut äidin kanssa puhelimessa, tehnyt ruokaa (ja todennut, että mun uuni on aivan liian vinossa -.-), siivonnut ja hoidellut vähän koirajuttuja eteenpäin. Hain muuten vihdoin viikonloppuna sitä kennelnimeäkin, sekin asia piti hoitaa jo viime vuonna, mutta kai se on myöhään parempi kuin ei milloinkaan... Nyt vaan toivotaan, että joku vaihtoehdoista menee läpi, niillä on kaikilla joku (piilo)merkitys mulle niin tuntuvat aika omilta.

Vaikka mä edelleen toisinaan haluan kuolla, ne on vaan lyhyitä hetkiä, jotka menee ohi. Ei ne kivoja ole, mutta ne sietää ja pärjään sen kuolemanhalun kanssa. Kuolema on ollut mulle niin pitkään vaihtoehto, että se väkisinkin tunkee ajatuksiin huonoina hetkinä. Enää se ei ole vaihtoehto, se on vain hetken ajatus, joka menee ohi heti, kun keksin tilanteeseen paremman ratkaisun. Onneksi löydän niitäkin nykyään paljon paremmin kuin ennen.

Jumitan edelleen sen asian suhteen, haluanko muuttaa täältä pois vaiko en. Lähempänä porukoita ja lapsuudenystävää olisi paljon halvempi asua kuin täällä (=vois päästä vihdoin vaikka tilavaan rivariin asumaan), ja olisi valmiiksi tuttuja ihmisiä ympärillä (koska edelleen ne ihmissuhteet pitää mun päätä kasassa). Mutta siellä ei ole yhtä hyvää agilitykoutsia, ei välttämättä yhtä kivaa treeniporukkaa johon pääsisi mukaan, ja pitäisi etsiä uusi heppailupaikka. Ja nykyisestä kaupungista on paljon helpompi kulkea sinne kouluun ja lyhyempi välimatka, jos sieltä vaikka löytyisi uusia tuttavuuksia. Oon listaillut plussia ja miinuksia paperille, mutta kun molemmista löytyy niitä hyviä ja huonoja puolia yhtä paljon, niin minkäs teet. Päätä nyt tässä kumpi olisi parempi. Onneksi sitäkään asiaa ei tarvitse päättää nyt, vaan voi pyöritellä vaihtoehtoja ihan rauhassa.

516: Sinä pystyt, jos ajattelet pystyväsi. Niin käy kuin ajattelet.

Oon tässä miettinyt, etten oo tainnut olla oma itseni L:n kuoleman jälkeen. Hetkittäin ehkä, mutta muuten olen vain ollut joku, joka on yrittänyt sulloa itseään samaan muottiin muiden kanssa. Kuinka monta vuotta oonkin haaskannut siihen... Nyt alkaa tuntua siltä, että alan taas olemaan minä enkä kukaan muu.

Eilen agitreeneissä istuttiin porukalla hallin lattialla ringissä koirien kanssa, juteltiin ja naurettiin siinä omaa vuoroa odotellessa. Saatiin yksi uusikin meidän ryhmään, en edes ajatellut asiaa sen enempää, tottakai meidän treeniporukkaan mahtuu! Torekin sai uuden leikkikaverin. Radalle kävellessä en jaksa enää jännittää tippaakaan sitä, meneekö siellä kaikki just oikein vai ei. Jos ei, niin nauran omille sähläyksilleni ja yritetään uudelleen.

Tallilla mulla on pitkästä aikaa tavoitteita. Loppui se päämäärätön höntsäily. Hion mun ratsastuksessa muutamat asiat kuntoon, jonka jälkeen etsin jonkun kivan tallin jossa pääsee estetunneille. En ole hypännytkään kuin muutaman kerran L:n kuoleman jälkeen, mutta nyt vaan tuntuu siltä, että haluan vihdoin takaisin kisaradoille. Vaikka mulla ei olekaan enää L:ää mukana auttamassa ja henkisenä tukena.

Liikun muutenkin paljon enemmän kuin pitkään aikaan. Pidempiä lenkkejä, lihaskuntoa, mitä milloinkin. Tällä kertaa ei sen takia, että tuntuis siltä etten kelpaa tälläsena, vaan ihan siksi, koska mä haluan. Pitkästä aikaa saa siitäkin jotain irti. Vihdoin mulla on luotto siihen, että voin liikkua just niin paljon kuin haluan ilman stressiä siitä, että syömiset lähtis taas käsistä. Ei ne lähde, ei mulla oo enää pitkään aikaan ollut ajatuksia syömishäiriön suuntaan. Salikortti houkuttaisi pitkästä aikaa, mutta se ei ainakaan vielä oo ajankohtasta, ei mulla kaikkeen rahaa ole.

Jaksan pitää kämpän siistinä, oon jopa niin outo nykyään, että siivoaminenkin tuntuu kivalta. Pystyn keskittymään lukemiseen, enkä vain lue tajuamatta tekstistä mitään. Jaksan tehdä jopa ruokaa, enää ei tarvitse elää valmisruoilla ja mässyillä, vaikka välillä saa niihinkin "sortua". Yrityssuunnitelmat edistyy, enkä malttaisi odottaa koirahierojakoulun alkamista, 7 viikkoa pitää vielä jaksaa odottaa. Uskallan sanoa mielipiteeni ääneen seurassa kuin seurassa, ennen on ollut vaan muutama tietty ihminen, joiden seurassa oon uskaltanut avata suuni. Unirytmi on aika hyvällä mallilla. Oon koneella paljon vähemmän kuin ennen, vaikka vois tätä vieläkin vähentää...

Eli hyvin menee. Paljon paremmin kuin pitkään aikaan, vaikka ei tää elämä mitenkään täydellistä ole. Eikä tarvii ollakaan. Mulla on vielä aika paljon tekemistä itseni kanssa, mutta onhan tässä aikaakin. Kyllä mä edelleen ahdistun tosi pienistäkin jutuista, välillä tekis mieli vaan pysyä peiton alla piilossa, mutta saan itteni revittyä ylös sieltä melkein aina.

Jos tää pysyy riittävän pitkään yhtä hyvänä, niin ehkä sitä uskaltaisi päästää irti niistä viimeisistäkin masennuksen rippeistä..?

515: Turha tässä on sinnitellä, mutta kun ei muutakaan voi.

Keväinen sumuinen maaseutu, peltoa ja mäkistä metsää ympärillä. Tuttu luottohevonen alla, kävelemässä ohjat pitkinä mahtavan laukkapätkän jälkeen. Vanhaa countryä soimassa kännykästä. 

Yksi parhaista tavoista aloittaa aamu, ei voi muuta sanoa. Lenkin jälkeen hoitotamma sai vielä paljon haleja, kunnes se selkeästi ilmoitti ruoan olevan halimista tärkeämpää :D Löytyi juttuseuraakin lenkiltä, myöhemmin hetkeksi talliltakin, enkä ollut heti luikkimassa karkuun. Kauppareissun jälkeen en jaksanut edes hermostua mun kaistalle tunkeneelle autoilijalle, kyllä se siitä hetken tuijotuskisan jälkeen tajusi peruuttaa pois tieltä, kun laitoin kädet puuskaan ja otin "ei mulla ole mikään kiire"-ilmeen naamalle.

Muutenkin ollu tosi hyvä päivä, vaikkei kaikki asiat oo ihan toivotusti hoituneetkaan. Hyvä siihen asti, että kuulin pätkän yhdestä biisistä, joka nyt vaan oli vähän liian osuva. Eikä tietenkään voinut vaan antaa olla ja jatkaa muita hommia, ehei, piti oikeen kaivaa koko kappale kuunneltavaksi, tottakai.

Pieni notkahdus siitä hyvästä olosta aiheutti taas sen, että vedin itse itseni pohjalle. Ihan tarkotuksella, kyllä mä sen tiedostin heti. Se vaan menee aina näin. Joskus joku pienikin asia tai ajatus johtaa tähän. Tää on vaan niin tuttua ja 'turvallista', tähän on helppo palata. Mulla oli joku selkee pidemmälle viety ajatus tästä, mutta en saanut sitä kirjoitettua mitenkään järkevästi, argh.

Pitäisi osata päästää masennuksesta irti. Saan kyllä nostettua itteni aika syvästäkin masennuksesta, mutta sitä mä en osaa. Tai uskalla. Se on se juttu, jonka takia putoan aina uudelleen.

Eipä tuo kai mitään, huomenna on taas uusi päivä. Ei tää ilta huomista pilaa.

514: On helppo vain istua ja tarkkailla. Vaikeaa on nousta ylös ja ryhtyä hommiin.

Eiköhän tää masentelu ala riittämään, vois taas hinata ittensä ylös täältä kuopasta. Jos ei kokonaan, ni edes osittain. Vanhojen kaivelussa on enää (kai?) yksi asia käsittelemättä, se on joku pirulainen johon palaan aina uudelleen ja uudelleen, mutta en ilmeisesti osaa käsitellä sitä vielä. Pitäis olla paremmassa kunnossa tai se ei onnistu.

Eilen kiipesin pienen tauon jälkeen hevosen selkään. Oon vähän vältellyt ratsastusta, käynyt aamutallipäivinä hoitamassa vain kaikki pakolliset asiat mahdollisimman nopeasti. Että ois enemmän aikaa masennella kotona... Oli miten oli, teki ihan älyttömän hyvää käydä hoitotamman kanssa vähän kiertelemässä metsiä. Jos vaikka jatkossakin jaksaisi taas. Tallin jälkeen vielä pitkät lenkit niin projektikoiran kuin omienkin piskien kanssa, tuntuu muuten vieläkin jaloissa se eilinen kävely. Kannatti kuitenkin, nukuin yöllä kymmenen tuntia putkeen heräämättä kertaakaan! Voisin nukkua vieläkin, menee taas hetki tottua aktiivisempaan elämään kun oon vaan laiskotellut lähiaikoina.

Suunnitelmissa ois ainakin parin uuden nettituttavuuden näkemistä, koirien kanssa lenkkejä ja treeniä, heppailua (ehkä vähän uudellakin tavalla, siis iso ehkä), Positive Journalin aloittamista pitkästä aikaa (mut ei blogiin tällä kertaa), tiedon keräämistä ja yrityssuunnitelmien kehittämistä, hain siihen liittyen yhdelle kurssillekin tossa, jos vaikka kävis tuuri ja pääsis sinne. Oli hyötyä tai ei, ainakin näkis ihmisiä ja sais vähän siedätyshoitoa (koska ihmiset on edelleen pelottavia). Ens kuussa on eka viikonloppu koirahierojakoulussakin.
Niin ja paljon liikuntaa, hyvää ruokaa, ehkä vähän reissaamistakin, katotaan nyt. Eikä lepoa saa unohtaa, muttei liikaa sitäkään. Ajatukset pitää taas kääntää oikeaan suuntaan, mutta se on onneksi mulle aika helppoa.

Ainakin tää menneisyydessä & itsesäälissä jumittaminen ja pyöriminen loppuu nyt.

Ja niin, projektikoira alkaa olla siinä vaiheessa, että kokeillaan kotiuttamista. Ehkä jo tällä viikolla, nää suunnitelmat on kaikki ihan auki vielä. Tai oikeestaan kaikki riippuu ihan siitä, uskallanko lähteä ajamaan kolmen tunnin matkan päähän suht vieraaseen kaupunkiin itsekseni, ei kuulu ihan suosikkiharrastuksiin. Tavallaan haluais pitää tuota pidempäänkin täällä, on se aika ihana tyyppi vaikka välillä ottaakin päähän. Mut tavallaan tosi kiva saada se "jaloista pois". Pääsee taas nauttimaan omien koirien helppoudesta. Siis jos en heti revi seuraavaa projektia tänne... Niitä tossa tarjolla kuitenkin jatkuvasti, mutta ehkä pidän ees parin viikon tauon, noissa projekteissa kun on kuitenkin kiinni 24/7 aina kotiuttamiseen asti. Paitsi jos tekis tän vähän eri tavalla, mutta en oo vielä tarpeeks sosiaalinen siihen :D