535: Aika parantaa haavat, mutta ei auta unohtamaan

Salaseen raapustelin taas luettavaa.

Viimeiset pari päivää oon lähinnä maannut lattialla koirat kainalossa miettimässä kaikkea mahdollista turhaa. Yritin jossain välissä kirjoittaa tänne, jos ois saanut ajatuksia vähän selkeytettyä, mutta en sitten jaksanut sitäkään, jämähdin vain tuijottamaan tyhjää tekstikenttää ja ajatukset lensi karkuun.

Illalla alkoi taas mennä hermot tähän masisteluun ja siihen, että annan muiden vaikuttaa ihan liikaa mun mielentiloihin. Kuulokkeet korville ja pariksi tunniksi koirien kanssa koluamaan metsiä, koirat kylläkin kolusi lähinnä kuralätäkköjä, mutta piristi nähdä ne niin iloisina. Kotona kuuma suihku ja musiikit täysille, toimii melkeinpä aina. Ois varmaan toiminut jo eilen, mutta enhän mä mitään jaksanut, edes laittaa musiikkeja päälle.

Pitäis keksiä siihen vielä jotain, miten sais sen perseen nostettua ylös sohvalta (tai lattialta...), ettei tarttis jäädä niin pitkäksi aikaa masisteluihin kiinni. Koirat nyt onneksi pakottaa käymään ulkona, mutta se onkin asia erikseen, saanko potkittua itteäni niiden kanssa mihinkään kunnon lenkille. Jos se masentelu alkais edes vituttaa aikaisemmin, sen vitutuksen voimalla nyt tekee mitä tahansa. Mä jotenkin aina käännän sen vihaksi, aika usein vielä itseäni kohtaan. Sen vihan voimalla on helppo päättää, että nyt vittu nostan tän perseen ylös ja lähden lenkille, väliäkö sillä ettei muka jaksa. Ja se viha yleensä myös jää sinne lenkille.

No, nyt oon taas takaisin elävien kirjoissa. Ainakin tän yön, oletettavasti menee valvomiseksi, joten huominen saattaa mennä yliväsyneenä koomaillessa. Paitsi jos vedän unilääkkeet naamaan kohta ja painun nukkumaan, mutta sit oon lääketokkurassa huomisen. Tiedä sitten, kumpi ois parempi. Lääketokkura ei ainakaan palauttaisi masentelemaan, väsyneenä koomailu taas saattaa tehdä niin.

Onneksi saa vaan relata torstaihin asti, sen jälkeen pitääkin olla taas reilu viikko jatkuvasti jossain. Väsyttää jo ajatuskin siitä, mutta ehkä selviän.

534: Parempi epäonnistua jonkun tekemisessä, kuin onnistua siinä, ettei tee mitään

Ei mulla ole enää mitään pakottavaa tarvetta kirjoittaa. Siihen päälle vielä paljon muuta tekemistä, niin ei tule paljoa bloggerissa pyörittyä. Oon yrittänyt olla miettimättä asioita liikaa, joten ei tule senkään takia mitään pakkoa purkaa niitä asioita johonkin. Satunnaisten yliajatteluiden kanssa pärjää itsekin.

Aattelin silti tulla vähän päivittelemään kuulumisia. Joskus menee hyvin, joskus vähän huonommin. Eilen tuli täyteen 300 päivää ilman viiltämistä, joskus harvoin (ei siis edes joka viikko) on viiltäminen kyllä käynyt mielessä, mutta ei mulla ole mitään pakottavaa tarvetta siihen enää. Oon ollut porukoilla, lapsuudenystävällä, koiranäyttelyssä (ihan hyvällä menestyksellä), tää viikonloppu hujahti taas koulussa, joka on muuten ihan älyttömän kiva paikka! Aika meni pelottavan nopeasti ja oon taas paaaljon viisaampi. Ja mulla on selkeä kaava Toren ontumisiin, oon aika varma siitä, ettei se ole mistään rikki, ei tarvii kamalasti stressata siitäkään enää. Eikä se nyt kuukauteen ole ontunutkaan kertaakaan, kun tietää miten hoitaa. Salilla en oo pariin viikkoon ehtinyt käymään, mutta josko tää elämä tästä taas tasottuis ja ehtis ensi viikolla sinnekin.

Pakolliset aamuherätykset vähenee, aamutalleja on enää arviolta pari viikkoa, sit hepat pääsee kesäksi laitsalle ja voi käydä tallilla höntsäilemässä just siihen aikaan kun huvittaa. En ole jättänyt yhtään ratsastusta välistä, en edes torstaina, vaikka selkä tekikin kuolemaa ja jo pelkkä paikallaan oleminen oli tuskaa. Nyt alan olemaan onneksi aika elävien kirjoissa taas selän suhteen.

Unirytmikin on suht hyvässä kunnossa, eikä nukkumisten kanssa olisi mitään ongelmaa, jos naapurissa ei asuisi idioottia, jolle oon kovaa vauhtia hankkimassa häätöä. Melkein joka päivä saa vittuuntua sen takia, mutta saan sen aika vikkelään kyllä muuttamaan pois.

Oli miten oli, on mulla elämän palikat aika hyvin käsissä. Vois olla paremminkin, muttei kai koskaan ennen ole ollut näinkään hyvin. Ainakin tiedän mitä haluan tehdä ja mulla on selkeä suunnitelma siihen. Jos vaan kärsivällisyys riittää, enkä ala oikomaan lyhyemmän kautta, siitä oo ennenkään seurannut mitään hyvää...

533: Epäröinnin kynnyksellä kysy kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä

Mielialanvaihtelut on tasottuneet ihan pirusti viimeisten kuukausien aikana. Tai ehkä se vaan tuntuu siltä, kun on oppinut hyväksymään ne. Päättänyt vaan opetella elämään niiden kanssa. Hyväksynyt sen tosiasian, ettei epävakaa luultavasti koskaan katoa mihinkään, vaikka toivottavasti lievemmäksi muuttuukin pidemmällä aikavälillä. Vielä viime vuonna toivoin jotain ihmeparantumista, ja sillä itse pahensin oireita. Olihan se aina iso pettymys huomata, että sitä samaa paskaa tämä on edelleen. Sitähän tämä elämä on toisinaan, aika paskaa. Ei onneksi aina.

Mullahan ei ole (enää) läheskään kaikkia epävakaan oireita, en tiedä saisinko edes diagnoosia enää. Oon muutenkin vähän kyseenalaistanut koko epävakaata mun kohdalla, koska mielialanvaihteluita lukuunottamatta kaikille oireille on jokin selkeä syy lapsuudessa/nuoruudessa, ja niitä käsittelemällä oireet vähenee heti. Ja mitä muistan ja mulle on kerrottu, oon ihan kakarasta asti vaihtanut mielentilaa tosi nopeasti ihan pikkujuttujenkin takia. Joko oon syntynyt epävakaana, tai sitten mä vaan oon tällänen. Mistä sitä tietää, ehkä olisin sen asian suhteen ihan samanlainen, vaikka mulla olisikin ollut "täydellinen" lapsuus.

Nyt mennään yliajattelumoodiin joten pieni aiheenvaihdos, jaksa nyt lähteä siihen rumbaan.

Oon miettinyt mun suhdetta ah niin rakkaaseen alkoholiin. Tai oikeestaan oon miettinyt sitä jo kauan sitten, mutten oo koskaan tainnut kirjoittaa siitä kunnolla, jotain pientä vaan. Yritän nyt välttää sitä yliajattelua, joten en nytkään ala kaivautumaan kovin syvälle.

Mähän oon joskus (alaikäsenä...) ollut juomiseen koukussa. Nykyäänkin lähtee aika helposti lapasesta, jos vaan viinaa on tarjolla tarpeeksi. En mä yksin kovin usein juo, ja on mulla lojuneet samat viinat joskus jääkaapissa kuukausia, ei se oo mikään ongelma että tulis juotua liian usein. Mutta se, että on pakko vetää överiksi (lähes) aina kun juo. Tiiän nykyään mistä se johtuu. Ei pelkästään siitä, että haluaa relata kunnolla, vaikka se aika painava syy onkin. Vaan aika paljon myös siitä, että haluan edes välillä olla ihan vaan minä. Kunnon kännissä tulee jätettyä kaikki roolit, silloin ei jaksa välittää paskaakaan siitä, mitä muut musta ajattelee, eikä sillon tule ylianalysoitua ihan kaikkea. Mut mun kohdalla se vaatii oikeasti tosi kovan kännin että ees vähennän ylianalysointia.

Oon ihan varma siitä, että ainakin vähentäisin överikännien vetämistä, jos uskaltaisin olla oma itteni muulloinkin. Oon vähän edistynyt sen asian kanssa tässä, mutta nyt on taas joku jumitusvaihe. Enkä todellakaan tiedä miten päästä tästä jumituksesta ohi. En mä enää kamalasti esitä mitään, siitä oon päässyt eroon melkein kokonaan. Oon vaan aika usein tosi tylsä (ei toi nyt oo oikee sana, mutten keksi parempaakaan), kun oon rajannut esittämisen pois vaihtoehdoista, enkä silti uskalla olla minä. Sit vaan jotenkin jään jumittamaan esittämisen ja omana itsenä olemisen väliin enkä osaakkaan enää olla kukaan. Kuulostipa oudolta, mutta siltä se tuntuu. Enkä pysty osaa tehdä sille mitään. Tota käy aika usein, varmaan monta kertaa päivässä, muttei koskaan kännissä.

Välillä kestokänni kuulostaa ihan hyvältä idealta. Jos en jo kokemuksesta tietäis ettei se pidemmän päälle olekaan hyvä, varmasti kokeilisin.

Joo nyt lopetan ja yritän painua nukkumaan. Jos lähden jatkamaan tästä, istun samassa paikassa vielä aamullakin kirjottamassa.

532: Kaikki helpot ongelmat on jo ratkaistu.

Oho, taas viikko vierähtänyt kirjoittamatta. Ei tää vaan oo mulle enää yhtä tärkeetä kuin ennen. Tai tärkeetä edelleen, mut pärjään ilmankin enkä oo muutenkaan koneen vieressä yhtä paljon kuin ennen, ni ei tuu eksyttyä bloggeriinkaan jatkuvasti.

Vappu oli aika jees. Koiria, heppailua, kavereita ja kännäämistä. Lyltsin agilitykin tuli alotettua, en jaksanut kauheesti stressata siitäkään ja turhaan oisin stressanutkin, oli kivaa. Jatkossa saan olla kaks iltaa viikossa agihallilla. Siihen vielä päälle kouluviikonloput, talleilut, salikäynnit ja mitä millonkin, ni eiköhän tuu poistuttua kotoakin ihan riittävästi. Yritän vaan taas tasapainotella sen kanssa, mikä on tarpeeksi ja mikä on liikaa, se raja ei oo mulle vieläkään mitenkään selkeä. Kai se menee vähän voinninkin mukaan. Liikaa tekemistä vie yöunet ja lopulta romahduttaa kokonaan, mutta saman tekee myös liian vähä tekeminen. Ärsyttävää.

Alkoi vituttaa se työkkärin moka taas, kun maksoin laskuja. Mulla on rahaa, mutta ei sillä vuokraa makseta. Kävin vähän sossussa kitisemässä (ja nyt vasta tajusin, että mun ois kuulunu jännittää sitäkin), josko sieltä sais ees sen vuokran verran. Tekis mieli käydä kelassakin vähän valittamassa, mutta en taida jaksaa. Voisivat pistää vähän vauhtia sen mun valituksen käsittelyyn, ei oo kivaa kituuttaa ilman rahaa muitten mokaamisen takia. Argh.

Piuff, oon nukkunut liikaa (kerranki näinpäin), en oo taaskaan kykeneväinen tuottamaan järkevää tekstiä. Taidan valua tästä piirtämään, josko siihen pystyis keskittymään. Vaikka oikeestaan haluaisin napata kameran mukaan ja painua pihalle, jos vaan jaksaisin nousta ylös. Vaikeeta.

En ees tiedä mitä vittua mun elämässä taas tapahtuu.

Ainiin, raapustelin salaseenkin uutta taas.