542: Ennen olin päättämätön, tänään en ole enää niin varma

Auttoihan se viikonlopun ajatusten setviminen taas. Oon sen jälkeen molempina aamuina jäänyt löhöilemään sänkyyn vaan siksi, kun siinä on ollut niin hyvä olla. Napannut koirat kainaloon ja jatkanut unia, kun ei oo ollut mitään kiirettä mihinkään. Oon saanut asioitakin hoidettua taas pelottavan paljon, kouluhommia pääasiassa. Onnistuin saamaan opettajankin kiinni, sain siltä vähän jeesiä ja vihdoin mulla riitti rahat siihen, että sain siltä tilattua laserlaitteen. Se meinaan nostaa mun koirahierontojen hintoja ihan kivasti ja tuonee asiakkaitakin enemmän, kaikilla kun ei sellaista ole. Ja se tepsii omiinkin jumituksiin ja kipuihin. Agikoutsin kanssa tehtiin suunnitelmia Toren pään menoksi (tai enemmän mun, ei Torella mitään ongelmaa ole), tän vuoden loppuun asti on taas treenipaikkakin varmistettu. Josko päästäis ens vuonna jo virallisiin kisaamaan, katotaan kestääkö mun pää. Lapsuudenystävääkin sain jeesittyä ihan kivasti :)

Yrityssuunnitelmat eteni siihen pisteeseen, ettei mun tarvii siihen enää montaa ajatusta uhrata tän vuoden puolella. Yks stressinaihe vähemmän, nyt tiiän mitä kaikkea oon tekemässä sen suhteen. Ainahan sitä voi eteenpäin viedä, mutta en halua haukata liian suurta palaa kerralla, ni yritän olla innostumatta tän enempää. Vaikka onhan noita "sit vois tehdä sitä ja tätä ja voishan toikin ihan kivaa olla"-ajatuksia kerääntynyt paperille aika paljon. Eikä tarvii omasta jaksamisestakaan enää kauheesti stressailla, alan nyt jo keräämään asiakkaita ja lisäilen niiden määrää ihan rauhassa, ei tarvii alottaa millään kaheksan tunnin päivillä. Alkuun vaikka 1-2 asiakasta viikkoon on ihan hyvä, siitä sit otetaan uusia sitä mukaa kun jaksaa ja uusia löytyy. Onneks noita on valmiina tiedossa jo muutamia.

Piuu, mitähän muuta mun piti kirjottaa. Lähdetään lauantaina porukoiden ja koiralauman kanssa taas asuntoautolla kiertelemään varmaan reiluksi viikoksi. Tekee tälle päälle ihan hyvää vaihtuvat maisemat. Näin omaan rauhaan tottuneena vaan se asuminen porukoiden kanssa pienessä kopperossa ei oo ajatuksena mikään ihanin, mutta onneksi on noi koirat. Aina voi lähteä lenkittämään niitä, jos kaipaa pientä taukoa porukoiden seurasta. Se vaan stressaa, että mun pitää edelleen piilotella noita arpia niiltä. Oon joka kerta porukoille mennessä päättänyt, että lopetan sen saatanan piilottelun, mutten oo koskaan pystynyt. Kai suojelen niitä edelleen mun pään sisällöltä. Onneksi oon muiden seurassa oppinut jo vähän relaamaan senkin suhteen, porukoiden seurassa se on vielä aika vaikeeta. Ehkä sekin onnistuu joskus.

Äh, haluun mennä ulos, jaksa istua kauempaa sisällä. Oon kirjottanut tänkin ennätysajassa, en koskaan kirjota blogiin näin nopeella tahdilla. Toivottavasti tää teksti ei oo täynnä kirjotusvirheitä. Taidan käydä vähän ylikierroksilla tällä hetkellä, pelottavan hyvä olo kun sai niin paljon asioita hoidettua :D En mä mitenkään maaninen silti onneksi ole. Mulla on vaan niin harvoin aikaansaava olo, niin revin siitä kaiken ilon irti. Keksin kuitenkin pian taas jotain masentavaa.

When you feel like you’re lost, can’t be found

When you feel like the sky is falling down

No point in sitting and waiting around

Keep your head up high, get your feet off the ground.

Just get back up when you fall

Don’t hold back, free for all.

You’ve come too far to lose it all,

It’s too late to turn back.

Even when all your feeling is pain

Even when things ain’t going your way

Is a test that we all have to take

You gotta fall before you can learn how to fly.

If you’re falling apart, close your eyes,

When you’re down, you can still touch the sky

Your heart stops, but you still feel alive

Don’t be afraid, fear only lives in your mind.

Jason Chen - How to fly

541: Jos aikoo saavuttaa jotakin suurta, rohkeutta koetellaan monta kertaa

Lukemisesta ei tänään tule mitään, ajatukset hyppii ja luen tajuamatta lukemastani mitään. Yritin kuitenkin, onnistuihan se hetken. Kaivoin kaapista siellä jo pidempään lojuneen muutokseen kannustavan kirjan, mutta ei siitä vielä sen enempää. Muutaman sivun jälkeen on paha sanoa onko tuosta mitään apua. Aika monista onneksi on, oon niitä joskus vuosia sitten lueskellut enemmänkin. Nyt on vähän jäänyt, mutta kaipaan pientä tsemppausta, katotaan löytyiskö sitä tuosta riittämiin. Kun on sellasia asioita, joita haluaa tehdä, mutta mielessä pyörii kuitenkin kaikki mahdolliset asiat, jotka voi mennä pieleen. Vaikka tiiän, että musta oikeasti on siihen. Ei taaskaan osaa luottaa ja vaan mennä ja tehdä, niinhän se helpointa olisi.

Mulla on taas aika hyvä motivaatio kaikkeen, kun oon tän päivän ja ison osan eilisestäkin vaan miettinyt ja selvittänyt ajatuksia. On tää aika rankkaa, mutta hyödyt voittaa silti haitat. Tiiän taas missä mennään ja mihin ollaan menossa. Stressiä on vieläkin riittämiin, mutta aikaisempaa vähemmän kuitenkin.

Jos sitä huomenna sais taas vietyä asioita vähän eteenpäin. Tänään ei tarvii tehdä enää yhtään mitään. Rauhallinen lenkki koirien kanssa, lämmin suihku ja aivotonta telkkarin tuijottamista, siitä taitaa olla mun loppuilta tehty. Siis jos saan pidettyä ajatukset kurissa.

Keksin muuten taas yhden syyn sille, miksen kauheesti puhunut polilla. Mulla oli sinne lähtiessä aina joku aihe valmiina, kuten pyydettiin, mutta... Käsittelin sen mielessä olevan asian aina polille kävellessä ja omahoitajaa odotellessa itsekseni. Ei sitä samaa jaksanut sit enää kenenkään kanssa siellä jauhaa, ja taitavasti jotain asiaa käsitellessäni tyhjennän pään kaikesta muusta, ni en kovin usein keksinyt mitään uutta aihetta tilalle. En tiiä miten en tajunnut tota aikasemmin.

On aika hassua, että en oo käynyt siellä yli puoleen vuoteen. Pärjään näemmä ilmankin, enää en epäile sitä yhtään. Joskus on ikävä omahoitajaa ja joitain ryhmäläisiäkin, mutta ei mitenkään pahasti. Lienee ihan ymmärrettävää, kuitenkin kävin siellä pari vuotta viikoittain, joskus useemmankin kerran viikossa. Tai oikeestaan kaikkien ryhmien aikaan, eli melkein jatkuvasti sen vähintään kaks kertaa viikossa.

540: Ratkaisu on vain hetki, jolloin väsyt ajattelemiseen

Mun pitäs kai olla nukkumassa. Olinkin hetken, mutta ei siitä taas mitään tule. Oon ignoorannut ahdistuksen aika taitavasti koko päivän, tai oikeestaan koko viikon, mutta ei sitäkään ikuisuutta voi tehdä. Liikaa ajateltavaa, liian vähän aikaa. Viimiset kolme viikkoa on ollut joka päivä jotain menoa, eikä mun pää taida koskaan alkaa kestämään sitä. Ja oon tosi huono käyttämään aikaa, mua stressaa jo se, jos on talli aamulla ja treenit illalla, kun muka aika loppuu kesken. Vaikka oon kotona yleensä ainakin 6 tuntia siinä välissä. Mut oon mä kai siinäkin vähän edistynyt. Ei jotkut pikkujutut peräkkäin enää haittaa mitään.

Oon taas pyöritellyt niitä yritysjuttuja mielessä. Lähinnä miettinyt just sitä, että miten mä ikinä pystyn siihen, kun oon näin paska ajankäyttäjä. Miten mä ikinä pystyn antamaan peräkkäisiä aikoja kenellekään, kun koskaan ei voi sanoa täysin varmaksi, kauanko minkäkin koiran kanssa kestää. Ja menis aika kellon kyttäilyksi se. Mutta ei haluis mitään ylimäärästä aikaa siihen väliinkään jättää. Täytyy keksiä jotain alkuun, kai siihen ajan kanssa tottuu...

En oikeesti tiedä, miten oon joskus pystynyt käymään koulussa ja harrastuksissa, ja siihen päälle vielä hoitanut koirat. Miten hitossa oon jaksanut sitä, vaikka en sit lopulta jaksanutkaan. Aika monta vuotta kuitenkin.

Ja raha, ah se ainainen stressin aihe. Tällä hetkellä mun raha-asiat ois suht ok, en oo sössinyt mitään ja rahojen pitäs riittää. Ainoa ongelma tässä on se, että saan ne joko tässä kuussa tai ensi kuussa tai herra ties koska, ottaa tosta kelasta käsittelyaikoineen taas selvää. Kai sieltä on hetkeen turha odottaa mitään, enhän oo tässä vielä paljoa yli kahta viikkoa ootellut, ei mitään hoppua kela.

Aika moni muukin asia stressaa, mutta ei niistä nyt sen enempää, vois taas yrittää sitä nukkumista välillä.

Oli sentään sikakivat treenit Toren kanssa tänään, vaikka meinasinkin kuolla yskään. Noh, pikkujuttuja. Tore oli huippu ja mäkin ehkä osasin jotain.

Sunnuntai on vaan mulle ja mun päälle. Sillon ei oo mitään pakollista menoa, eikä tule. Vaikka tekemistä ois siellä, täällä ja varmaan tuollakin, niin ei. Sunnuntai on tän ahdistuksen karkottamiselle varattu, ihan kokonaan.

539: Ota neuvoja kaikilta, mutta päätä itse

Oli ja meni sekin juhannus, ei mitenkään kehuttavissa fiiliksissä. Oli niitä hyviäkin hetkiä onneksi, mökillä niitä nyt on aina. Tuijotuskisa lähistöllä asuvan ketun kanssa, ihan kelpo peuran kuvausyritys (pääsin 50m päähän siitä, tuijoteltiin hetki toisiamme, mutta perkeleen hyttyset söi jalkaa niin kipeesti, että oli pakko liikkua, sinne men se peura), uuden kirjasarjan löytäminen, koirien leikkien tuijottaminen...

Ei vaan pystynyt tekemään paljoakaan, luulin selättäneeni tän taudin, mutta ehei. Pää täynnä räkää, järkyttävä yskä jos liikun vähänkin, ja onhan tuota kuumettakin ollut ihan riittämiin. Piti keräillä niitä kasveja testiin, mutta arvatkaa jaksoinko. Tosin ei niitä muutenkaan suositella sateella kerättäväksi, niin sama kai tuo, ehtii sitä myöhemminkin. Mökillä vaan ois parhaat apajat.

Eilen illalla meni taas hermot, olin just selvinnyt mökiltä porukoille, 40min ajomatka tuntui aika kuolemalta. Valmiiksi paska olo, siihen päälle vähän erimielisyyttä porukoiden, lyllerön ja jonkun randomin miehen kanssa (joka sai mun raivot niskaansa, sorry). Tuli siinä sen jälkeen hetki pyöriteltyä vanhaa terää kädessä samalla, kun yritin puhua itelleni järkeä. Järki voitti tän erän, tosin vieläkin se houkuttaa, kun päästin sen ajatuksen mun mieleen. Mut en mä lähe siihen enää.

Onneksi on muutakin ajateltavaa. Oon laskenut rahajuttuja, pyörinyt netissä kyselemässä ja tehny vähän suunnitelmia, josko niistä sais ihan toteuttamiskelpoisia... Sais samalla taas vähän kokeilla rajoja, testata mitä pää kestää ja mihin pisteeseen asti työnteko tuntuu hyvältä. Eikä se tekeminen ja uusien ihmisten näkeminen (hui!) varmaan haitaksi ole sekään.

Äh, en jaksa kirjottaa enempää tänään, ei pysy ajatukset koossa.

538: Tulevaisuus tulee. Vain sinä voit päättää, mihin se menee.

Maanantaina raapustelin taas salaseen uutta, en vaan jaksanut tulla tänne enää huutelemaan asiasta.

Kai mulla ihan hyvin menee. Epävakaa vähän pompottaa, mutta pääsääntöisesti kaikki on ihan okei mun päässä just nyt. Vois olla paremminkin toki, mutta turha kai odottaa älytöntä edistystä, kun en oo taas jaksanut tehdä asioiden eteen paljoakaan. Vähän tulee aina tehtyä ihan huomaamattaan, "korjaan" mun ajatuksiakin joskus niin, että vasta jälkeenpäin tajuan koko jutun. Helpompi näin, pahimmat olot ei kovin helposti pääse päälle asti.

Joskus olisi silti helppoa, jos tunteet sais vaan lukittua pois päältä. Osasinkin sen joskus, mutta ei taida enää onnistua. En oo tarvinnut sitä hetkeen, kun kuitenkin siedän nykyään kaikki olot ilman mitään typeryyksiä. Ja osaan kuitenkin siirtää huomion muualle, silläkin saa käännettyä tunteet aika nopeesti. Se ei vaan toimi aina, mutta pienemmissä jutuissa ihan kiva taito.

Puhuttiin viikonloppuna taas koululla ihmismielen kummallisesta maailmasta. Siitä, että kaikilla on mitä mielenkiintoisempia ajatuksia, muttei sillä ole mitään väliä niin kauan, kun niihin ajatuksiin ei liity tunnereaktiota. Joka taas aikaansaa toiminnan. Mä en ehkä opi hallitsemaan mun ajatuksia, osittain ehkä, mutta kai se on ihan yhtä hyvä vaihtoehto, että opettelee hallitsemaan niistä johtuvia tunnereaktioita. Oon ehkä vähän edistynytkin tässä jo, mutta tosi vähän. Pitäis antaa itelleen enemmän omaa aikaa miettiä ja kokeilla, jos vaikka alkais onnistua paremmin.

Eksyttiin koulussa myös kasvilääkinnän ja homeopatian maailmaan. Homeopatiaan en usko, mutta lupasin kokeilla kuitenkin. Kasvilääkintä vaikutti aika mielenkiintoiselta, siihen tulee varmaan perehdyttyä enemmänkin. Harmi, ettei sieltä löydy täsmälääkettä epävakaaseen :D Mutta jotain mieleen vaikuttavia ajattelin kokeilla, helppo ja halpa tehdä niitä itse. Reilun viikon päästä pitäis olla ekat kokeilua vaille valmiina, jos en mokaa mitään. Raportoin tänne sitten, mitä oon kokeillut ja onko ne vaikuttaneet mihinkään. Toivottavasti niistä nyt löytyis edes vähän apua johonkin, kokeilemalla ei ainakaan mitään menetä.

Oon muuten ilmeisesti aloittamassa vieraidenkin koirien hieronnan, johan tässä on tarpeeksi kouluja käyty. Meni hermot sossuun, piti taas soitella miljoonaan paikkaan ennen kuin sai rahat tilille, ja kivasti myöhässä tietenkin. Ois ihan jees tienata itsekin jotain, ettei aina tarvii jännittää jotain kelan ja sossun rahojen saamisia, kun ei niistä koskaan tiedä. Vähän stressaa, mutta tekemällä oppii ja tekemättä ei, joskus se pitää aloittaa.

537: Emme voi ratkaista ongelmia ajattelemalla samalla tavalla kuin silloin, kun loimme ne

Joskus on vaan pakko käpertyä nurkkaan itkemään ahdistuksia ulos. Oon ollutkin pelottavan tasanen lähiaikoina, mutta ehkä se johtuu vaan siitä, etten oo taaskaan suostunut käsittelemään mitään asioita kunnolla hetkeen, oon vaan jumittanut tässä tasasessa kaikki on suht ok-olossa tekemättä asialle mitään... Sen takia en oo vähään aikaan taas kirjottanutkaan. Onneks(?) mulla on tää kroppa joka pakottaa välillä pysähtymään hetkeksi, ollu vähän kipee olo. Eikä oo eka kerta, kun tuun kipeeksi siinä vaiheessa, kun asiat on lojuneet liian pitkään käsittelemättä...

En mä kyllä nyt ehtis sairastaa. Viikonloppuna on taas koulua, ja sunnuntainkin 3h käytäntöpäivä on tällä kertaa 8h teoriaa. Nyt just ei kauheesti innosta, mutta eiköhän se ala taas huomenna aamulla kiinnostaa, kun näkee sen porukan siellä ja pääsee juttelemaan, mistäs muustakaan kuin koirista :D

Mutta ei mitään niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Aamutallit on tältä erää hoidettu, jatketaan aamuherätyksiä sit syksyllä. Viime viikolla yks aamu ratsastuksen jälkeen kävin päästämässä hoitotamman laitumelle ja sain nauraa hetken sen ilohyppelylle. Nyt on tallivuorojen tilalla vaan ratsastukset ihan mihin aikaan vaan haluaa. Niistäkin pidän heinäkuussa parin viikon tauon ihan omasta halustani, onhan siellä kiva käydä, mut joskus on kiva pitää hetki taukoakin. Samat viikot on taukoa koirien treeneistä, saa hetken ihan vaan olla ilman mitään aikataulujen suunnittelua.

Koirien kanssa treenit menee ihan älyttömän hyvin. Toren kanssa tehdään jo aika haastavia ratoja ja sehän on epävirallisiin kisoihin jo ihan valmis. Niihin mua on sen kanssa houkuteltukin jo vähän aikaa, mutta katotaan. Parit kisat meni vähän ohi, taisin jänistää, mutta josko sitä seuraaviin lähellä oleviin jo uskaltais parin viikon päästä. Treenikaveri lupas lähteä oman koiransa kanssa messiin, ni ei tarvii ihan yksin lähteä kuitenkaan.

Tällänen pikapäivitys tällä kertaa. Ens viikolla on pakko ottaa joku päivä ihan vaan ajatusten setvimiseen ja sillon varmaan tulee kirjotettuakin enemmän.

536: Eivät ihmiset vuoriin kompastu, vaan kiviin

Mä rakastan yöllisiä kävelylenkkejä keskustaan. Kun ketään ei tule vastaan, voi vaan keskittyä siihen, mitä näkee, kuulee ja tuntee (ulkoisesti!). Kaukaa kuuluvat yksittäisten autojen hurinat, tuuli, puiden lehtiin osuvat katuvalot, asfaltti jalkojen alla, milloin mitäkin. Kaikki muut ajatukset voi sulkea hetkeksi pois mielestä.

Teen samaa usein muuallakin. Kerran kesässä "vuora"mökillä on ihana istua yksin laiturilla auringonlaskua katsomassa, uittamassa varpaita viileässä vedessä, laineiden liplatusta ja mökistä kuuluvaa puhetta kuunnellen. Rakastan.

Joskus metsässä lenkkeillessä on kiva vain pysähtyä istumaan. Puron viereen, suolle, tiheään metsikköön, pellon laidalle... Katsomaan, kuuntelemaan ja ihmettelemään. Joskus omien ajatusten kanssa, joskus vain ympäristöön keskittyen.

Joskus öisin makaan sängyssä tuijottamassa kattoa, kuuntelemassa radiota täysin musiikkiin keskittyen. Joko ilman ajatuksia, kappaleita tulkiten tai miettien, mitä tunteita, muistoja ja ajatuksia mikäkin kappale herättää ja miksi.

Välillä on hyvä vain rentoutua ja antaa kaiken muun olla. Elää tässä ja nyt, ainoastaan meneillään olevan hetken tuntien. Unohtaa stressi, kiireet ja murheet, edes hetkeksi. Hyvää terapiaa, josta DKT-ryhmässäkin aikoinaan puhuttiin. Toisaalta tää kuului mun harrastuksiin jo ennen ryhmää, mutta ehkä sen jälkeen oon tehnyt tätä vielä vähän tarkemmin, oppinut huomaamaan ne pienimmätkin asiat. Oppinut ehkä arvostamaankin niitä hetkiä entistä enemmän.

Yleensä niiden hetkien jälkeen herää kirjoitusinto. Siitä voinette päätellä, etten ole tehnyt tätä hetkeen, onneksi sentään tänään jaksoin. Jatkossa taas useammin, toivoisin. Jaksaa taas huomattavasti paremmin käsitellä asioita, jaksaa ajatella, kun on saanut hetken taukoa ajatuksiltaan.