553: Nyt on vielä jaksettava

Voi helv... Terveen päivän jos näkis. Tai jos voisi vittu olla ees pari päivää putkeen ilman mitään fyysistä vaivaa, vaikka pää hajoiskin. Oon ollut tän koko viikon kuumeessa, TAAS. Jatkuvasti huippaa, yks päivä meinas lähteä jalat alta kun kävelin pyykkituvalta takasin sisälle, eikä ollut ainoo kerta. Happi loppuu jos hengästyy vähänkin. Nilkankin onnistuin rikkomaan. Antibioottikuuri tais sittenkin jättää jälkensä sekin, sen aiheuttamat oireet on tosin mulle tuttuja ja tiedän niiden menevän viikossa-parissa ohi, mutta tää kaikki muu... Kai mä voin sen myöntää, että vitutuksen lisäksi tää jatkuva sairastelu pelottaa ihan hitosti, jatkuvasti odottaa mitä seuraavaksi ja miettii mistä tää johtuu ja äää.

Kivaa tehdä muuttoa tässä kunnossa. Eikä senkään suhteen oo mennyt kaikki ihan putkeen, järkyttävät stressit ollut päällä koko ajan. Oon nukkunut tällä viikolla varmaan kahtena yönä ihan siedettävästi, muuten menty valvomisella tai 1-4h unilla. Vetää aika koville. Syömisetkin tökkii, ei oo nälkä eikä jaksa välittää, enkä voi sanoa etteikö vanha syömishäiriömörkö yritä tunkea päälle myös, en vaan jaksa välittää siitäkään just nyt. Viiltäminenkin käynyt aika useeseen otteeseen mielessä, sen suhteen sentään osaan pitää päätöksestä kiinni vaikka mieli tekiskin.

Hoitotammakin on ontunut jo vähän aikaa, se elää muutenkin jatkoajalla. Jos ei saada sitä parempaan kuntoon syksyn aikana, ei se tule selviämään talvesta. Joka kerta tallille mennessä saa jännittää sitä, onko sen tilanne muuttunut ja mihin suuntaan. Mutta jotain hyvääkin tallielämään, ensi kuussa sinne kotiutuu pari uutta hevosta, ja vielä mulle tutuimmasta ja tärkeimmästä rodusta.

Sattuu, väsyttää ja vituttaa. Yritän vaan lohduttautua sillä, että muutaman päivän päästä tää muuttorumba on ohi, pääsee vihdoin vaihtamaan maisemaa, vaikka kaupunki samana pysyykin. Eikä tarvii enää asua yksin♥

Ei mulla onneksi valtaosaa ajasta oo nää paskat olot päällä, on tähän viikkoon paljon hyviäkin hetkiä mahtunut. Ja viikon päästä on jo paaaljon parempi olla.

552: Minä kaipaan kotiin, en vain ole löytänyt kotiani vielä

Välillä on niitä päiviä, jolloin olisi valmis tekemään ihan mitä tahansa, että saisi palata vanhoihin hyviin aikoihin edes hetkeksi. Siihen aikaan, kun koulun lisäksi treenasin agilityä pikkupiskin kanssa ja kiertelin sen kanssa aginäytöksiä plus asuin puoliksi tallilla. Koulussa osasin ignoorata kiusaajat ihan täysin, sekös niitä harmitti. En mä niiden sanoista sillon välittänyt tippaakaan. Tulevaisuus näytti selkeeltä, tiesin mitä halusin ja mulla oli selvät suunnitelmat unelmien saavuttamiseksi. Olin se yllytyshullu, joka kävi hakemassa estekisoista ruusukkeita, vaikken ennen ekoja kisoja ollutkaan koskaan hypännyt. Talliporukan luottotyyppi, välienselvittelijä, ongelmatilanteiden ratkaisija. Aina sanavalmis ja yleensä myös aina äänessä. Se, jonka käsissä nuorimmat roikkuivat hakemassa turvaa, kun käveltiin aina välillä öisin grillille pimeän metsän läpi. Yksi tallinomistajan suosikeista, oma-aloitteinen, aina valmiina auttamaan. Itsevarma, oikealla asenteella liikenteessä hevosten kanssa, sain aina hoitaa tallin vaikeimmat hevoset ja rakastin sitä hommaa. Aloittelijoiden lemppari, se, jolta uskalsi helpoiten tulla kysymään neuvoja, eikä mun opetustaitojakaan koskaan moitittu, kun joskus päädyin vetämään tunteja. Ja ai hitsi että mä nautin siitä aloittelijoiden opettamisesta, siinä oppi itsekin samalla ihan älyttömästi. Etenkin nuorimmilta sai sellaisia kysymyksiä, joita ei ollut aikaisemmin tajunnut miettiä ollenkaan.

Ehkä eniten mulla on ikävä niitä öitä, jolloin istuttiin tallinvintin ulkorappusilla L:n kanssa juttelemassa auringonnousuun asti. Silloin mä vielä osasin puhua ihan mistä vaan.

Jossain vaiheessa vaan romuttui kaikki. L kuoli, hoito- ja kisaponi myytiin ilman ennakkovaroitusta, tipuin yhdeltä tallin uudelta hevoselta aika pahasti, tosin ois siinä tilanteessa voinut käydä huonomminkin. Lopetin hevostelun, koko talli lopetti toimintansa, niin ei ollut muuta mahdollisuutta. Plus aloin pelkäämään hevosia. Yhtäkkiä en uskaltanut enää kiertää edes aginäytöksissä (kiitos paniikkihäiriö), joten koko lajin treenaaminen jäi siihen. Aloin kuuntelemaan kiusaajia ja uskomaan niiden sanoja. Kotona oli jatkuvasti riitaa, missään ei ollut hyvä olla. Siihen soppaan vielä muutamia ihmisiä, joihin ei ois pitänyt koskaan luottaa, plus asioita joista en vieläkään aio kirjoittaa edes salaisen puolelle. Ei ihme että vähän hajotti.

Nousin sieltä masennuskuopasta vielä reiluksi vuodeksi ylös. Siedätin itseni uudestaan hevosiin, oon ihan älyttömän kiitollinen siitä, että vanha talliporukka houkutteli mut takaisin, kun saatiin vanhalle tallille uusi omistaja. Muistan vieläkin sen, miten mut istutettiin heti tallin isoimman hevosen selkään ja meinasin pyörtyä kauhusta :D Meni pari viikkoa, ja olin taas hevosten kanssa yhtä varma kuin ennenkin. Aika nopeesti kuitenkin vaihdoin tallia, en kestänyt sitä paikkaa enää, liikaa muistoja kai. Lapsuudenystävä seuras mua yksityistallille ja muutettiinkin melkein kokonaan sinne, ei mua paljoa kotona näkynyt. Se oli kivaa niin kauan kuin sitä kesti. Kävin siellä kyllä vielä masennuksen aikaankin, mutta aina vaan harvemmin. Uusista kouluista vähän lisää paskaa niskaan, opettajien ja muun henkilökunnankin suunnalta, kiitos vaan vitusti ja suuret pahoittelut siitä, etten osannut kaikkea jo valmiiksi ennen koulun alkua, eikä musta ollutkaan ilmaiseksi työntekijäksi. Sen koulun lopettamisen jälkeen lojuinkin 6kk sängynpohjalla miettimässä, että vois tappaa ittensä, mutten jaksanut nousta ylös tehdäkseni sitä.

Päädyin sit pakenemaan ongelmia ja muuttamaan kauemmas, kaikki oli taas hetken kivaa, mutta kyllä ne ongelmat perässä aina tulee, vaikka kuinka juoksis karkuun. Ehkä pieni välimatka on tehnyt ihan hyvää, oon saanut sentään aika ison osan menneisyydestä käsiteltyä. Koulusta löytyi onneksi hyvä terkkarikin, joka sai mut puolpakolla polille, sain ekaa kertaa elämässäni apua tän pään kanssa.

Oon päässyt aika pitkälle. Pystyn jo olemaan lapsuudenystävän seurassa se sama melkein aina äänessä oleva itsevarma yllytyshullu, joka olin ennen. Ehkä vähän aikuismaisempi, vaikken ole siitäkään aina ihan varma... Kun vielä pystyis olemaan yhtä täysillä oma itsensä muidenkin seurassa, niin alkais jo olemaan voiton puolella. Eiköhän sekin vielä joskus onnistu. Koska mulla on myös ikävä sitä, mitä mä olin itse ennen, ei pelkästään sitä, mitä mun ympärillä oli.

Ei pitänyt kirjottaa näin pitkästi, mutten osannut lopettaa ajoissa, hukkasin koko testin pointinkin jossain vaiheessa :D Mulla siis oli joku hyvä idea mielessä, mutta kadotin sen kun en osannut pysyä pelkästään aiheessa x.

551: Keskeneräinen voi olla myös melkein valmis

Oon taas miettinyt, onkohan mulla ADD. Nettitestien mukaan on, mutta iso osa oireista pätee myös epävakaaseen. Toisaalta oon tehnyt noita testejä aika nuoresta asti, ja aina niistä pamahtaa isot pistemäärät. Aina välillä on tullut mietittyä, pitäskö asia selvittää, mutten oo koskaan jaksanut välittää, enkä taida välittää nytkään. Ei mua kauheesti kiinnosta mitä diagnooseja mun tiedoista löytyy, eikä lääkkeet kiinnosta, niin eipä sillä kai suuremmin väliäkään ole.

Ihanaa kun ei satu mihinkään! Oon saanut suunnitelmia taas vähän edistymään, huomenna pitäis vielä lainata vähän porukoiden tulostinta ennen kotiinlähtöä, ei tarvii omia musteita tuhlata. Jos nää yrityshommat sais tästä vielä pyörimään, vaikka alku onkin aina vaikeeta. Onneksi en oo mitään luovuttajatyyppiä, muuten olisin varmaan lyönyt jo hanskat tiskiin. Löysin tänään kaks kiinnostavaa koulutusta lisää ja se hevoshierontapuolikin ois kiva alottaa ens vuonna, jos vaan saan siihen rahat jostain. Musta tulis hyyvin kiireinen ihminen, jos toteuttaisin ihan kaikki suunnitelmat. Pitäis varmaan kehittää yritys, jossa kehittäisin yritysideoita, kun niitä näyttää tästä päästä löytyvän. Koitan olla ahnehtimatta liikaa hommia itelleni, vaikka kuinka nyt innostaisikin. Oon vetänyt sen linjan, että ns. pakollista tekemistä saa olla vaan sen verran, mitä tiedän jaksavani vaikka masennus painaiskin päälle. Elän muuten vähän liikaa tulevassa, vois yrittää keskittyä nykyhetkeen vähän enemmän. Jos vaikka sais asioita vietyä paremmin eteenpäin.

Tälläkin hetkellä haluais tehdä vaikka ja mitä, mutta pitäis kohta olla jo nukkumassa. Huomisellekin on aika paljon tekemistä vielä ennen lähtöä, pitää olla aikasin hereillä. Elättelen vähän toiveita siitäkin, että tän ab-kuurin ja vikan hammaslääkärikäynnin jälkeen pääsis vihdoin taas liikkumaan kunnolla, se auttaa mulla aika moneen vaivaan ja oon ollut tän kesän aika pulassa, kun koko ajan on jostain kipeä.

Iski jostain järkyttävä hevoskuumekin. Tosi vaarallinen tauti, onneks mulla ei oo rahaa. Ois vaan niin huippu (lue: ongelmatapaus) myynnissä, mutta ei nyt. Jos mietin asiaa uudestaan vaikka parin vuoden päästä, kai niitä mun käsiin sopivia hevosia sillonkin löytyy. Toi nykynen hoidokki on tosi kiva joo, mutta mä tarviin haastetta tai innostus hiipuu, ja se vanhus ei haastetta kauheesti tarjoa, ainakaan enää näin 1,5 vuoden tuntemisen jälkeen. Mut en silti halua vaihtaa tallia, vaikka mulla aina onkin hevospuolella vaihtoehtoja mistä valita. Enkä tiiä riittäiskö jaksaminen kahdella tallilla käyntiin, vaikka on se ollut jo hetken harkinnassa...

Nyt lopetan tän aiheesta toiseen hyppimisen (ette arvaa kuinka montaa asiaa oon tehnyt samalla kun oon kirjottanut, ei ihme että ajatuksetkin hyppii) ja painun kiltisti nukkumaan.

550: Elämään opetteluun menee koko elämä

Istuin viimeyönä mökin pihalla tuijottamassa tähtiä ja miettimässä. Nyt on paljon parempi olla, kun ei enää satu jatkuvasti ja voin jopa syödä normaalisti. Torstaina vielä yks hammaslääkärikäynti ja kaiken pitäis taas olla kunnossa. Hammaslääkäri löysi jopa mulle sopivat antibiootit, vaikka luettelinkin sille aika pitkän listan lääkkeistä, joita mun kroppa ei kestä. Kuumekin on vihdoin laskusuunnassa, tänään illalla ei ollut enää edes lämpöä, ehkä tää tästä. Saa tota selkääkin hoidettua taas, sen pitäis olla ihan helppo juttu nyt. Nään taas mun ympärille, elämään mahtuu muutakin kuin se järkyttävä kipu.

Päivät on jees. Yöt näemmä ei, mutta ihan syystä. Mähän otan kaikki pienetkin mokat, tai "mokat" niin hirveen vakavasti ja ne saattaa pyöriä mielessä ties kuinka pitkään. Jos haluisin, voisin tehdä aika pitkän "epäonnistumislistan", muistan sellasia reilun kymmenenkin vuoden takasia juttuja, joilla ei oikeasti ole yhtään mitään väliä. Mun on pakko käsitellä kaikki tollaset jutut heti, tai ne kummittelee mielessä etenkin just iltaisin, mutta vähän on asioiden käsittely viimisten viikkojen ajalta jäänyt. Ei oo pystynyt ja toisekseen taisin vähän ajatella, ettei mitkään pikkujutut jää sellasessa tilanteessa mieleen, mutta ilmeisesti olin väärässä. Tän kirjottaminen muuten just selitti mulle pari asiaa mun käyttäytymisestä välillä, mutten nyt jaksa lähteä siihen sen syvemmälle, kai se riittää että ite tiiän.

Pitäs varmaan olla itteään kohtaan kiltimpi. Oonkin entiseen verrattuna, mutta ehkei tääkään vielä riitä. Oon toisinaan tosi ilkeä itteäni kohtaan edelleen, en oo jaksanut ees työstää koko asiaa aikoihin. Varmaan siks koska oon niin ilkeä, etten anna itelleni lupaa siihen. Hiton pää :D

Nyt katkes ajatus, taidan yrittää kömpiä takas nukkumaan.

549: Kun täytyy, niin jaksaa

Oon koko tän viikon lähinnä kironnut mun elämää. Monta kertaa oon käpertynyt sohvalle liikuntakyvyttömänä tän kivun takia. Potkinut itteäni perseelle, yrittänyt selvitä edes lääkekaapille asti, hokenut että on vaan pakko nousta jos haluaa jotain helpotusta kipuun. Käyttänyt koiria itkua pidätellen muutaman minuutin kusetuslenkeillä, kun ei muuhunkaan pysty. Potenut huonoa omaatuntoa siitä, kuinka oon paska koiranomistaja, kun mun koirat ei pääse edes lenkille. Parempina hetkinä oon sentään saanut istuttua hetken jossain ulkona, niin ovat saaneet vähän rällätä siinä vieressä, mutta ei se mitään lenkkejä korvaa. Eikä treenejä, mutta ei niihinkään tässä kunnossa pääse. En uskaltais ees ajaa hallille asti. Ajoin tänään lyhyen matkan kauppaan, havainnointikyky 0, keskittymiskyky 0, sattui koko ajan niin saatanasti, vaikka olevinaan lähdin kauppaan vähän normia kivuttomampana hetkenä.

Selkäkin hajoo taas, kun en oo voinut liikkua, ja liikunta on se, mikä pitää sen kivuttomana. Jos nyt huomenna käviskin tuuri ja pääsis tästä hammaskivusta eroon siellä lääkärissä, ni on heti seuraava vaiva hoidettavana. Kivuttoman päivän jos näkis, ei sellasta oo ainakaan viimiseen kolmeen viikkoon mahtunut yhtäkään. No, osaa ainakin arvostaa niitä hetkiä kun ei satu mihinkään, ne on vaan aika harvassa.

Raha-asiat kusee vielä pahemmin kuin luulinkaan, eikä siitä muutostakaan oo vielä mitään tietoa. Koirahierontasuunnitelmat ei edisty mihinkään suuntaan, niillä sitä rahaa sais, mutta kun ei uskalla sopia mitään päivää kenenkään kanssa, kun ei tiedä onko edes kykeneväinen poistumaan kotoa. Eikä niiden miettimiseen mitään energiaakaan riitä, haha. Pitäs kyllä repiä asiakkaita enskuulle jostain, jos sillon vaikka olis jo kykeneväinen johonkin.

Pakko jaksaa. Silloin kun ei kestä tätä kipua tai ajatuksia, voi onneksi napata unilääkkeet naamaan ja painua ainakin muutamaksi tunniksi nukkumaan. Niin aattelin nytkin tehdä, halusin vaan tehdä pitkästä aikaa kunnon valitusvinkunan bloginkin puolelle ensin.

En mä oo hukannut toivoa mihinkään, vaikka ehkä siltä kuulostaakin. Siitä mä pidän kiinni. Oon yllättävän hyvässä kunnossa henkisesti, joskus vaan tekee mieli valittaa. Nyt nukkumaan ja aamulla hammaslääkärin tuoliin, josko sais ees osan kivuista pois. Ainakin hetkeksi koska puudutus♥ Sais kyllä tuikata yhden puudutuksen tohon selkäänkin, sit oisin onnellinen.

548: Nyt aion ottaa vähän rennommin, olen huolissani vain päivän kerrallaan

Unipillereiden ja kipulääkkeiden vaikutusta odottaessa on taas hyvä päivitellä vähän tännekin. Tultiin just koirien kanssa 2,5h pullojenkeräysreissulta (tuli sekin koettua), saa taas muutamaksi päiväksi ruokaa. Vois opettaa koirat etsimään pulloja, saisivat tienata itse ruokansa :D

Rahastressi siis jatkuu edelleen. Ja hammassärky, olispa jo perjantai, ootan innolla sitä puudutuspiikkiä. Mulla ei ole hajuakaan siitä, riittääkö mulla edes bensa loppuviikon treenimatkoihin, mutta eipä ole millä tankata. Pitäis saada jollain tavalla raahauduttua mökillekin viikonloppuna, lyltsi näyttää merkkejä alkavista juoksuista enkä voi sitä täällä Toren kanssa juoksuisena pitää... Kehtais taas porukoiltakaan rahaa pyytää, toivotaan että sossusta saisivat joskus hakemuksen käsiteltyä ja tällä viikolla rahat tilille, muuten menee tosi hankalaksi taas vaihteeksi. Sossukäynti ei mennyt ihan putkeen, sotki vaan rahatilannetta vähän lisää. Elän silti siinä toivossa, että saan sieltä edes vähän jotain tässä kuussa. Ens kuussa asun varmaan ojassa, mutta samapa tuo. Pitäis varmaan kehittää jotain muuta. Jos jaksais ajatella.

Kouluviikonloppu oli ja meni. Vähän oli ajatukset muualla, mutta oli ihan kivaa kuitenkin. Taas on vähän uutta tietoa päässä ja Tore pääsi siellä selkähoitoon, tais tehdä sille aika hyvää. On edes yksi selästään terve tässä kämpässä, kun oma selkä siinä hoitoja tehdessä sanoi taas sopimuksen irti... Vois se kyllä olla huonommassakin kunnossa, saan sen varmaan parissa päivässä ihan kivuttomaksi hoidettua :)

Otti silti vähän koville viikonloppu, vaikka kivaa olikin. Nukuin vahingossa koko illan, piti nukkua vaan lyhyet päikkärit siinä toivossa, että hammassärky olisi mennyt ohi. Menihän se, mutta jatkoin silti unia. Silti väsyttää taas, johan tässä on muutama tunti hereillä oltukin välissä.

Josko huomenna sais jotain tehtyäkin.

547: Mitä pimeämpi yö, sitä kauniimpi aamu

Huhhuh. Uskaltauduin perjantaina vihdoin hammaslääkäripäivystykseen, aika pitkään jaksoin viisurin vittuilua katsoa, tulehtunuthan se on ollut jo vähän aikaa. Vaan ei ole enää, sinne se jäi. Tää hammaslääkärikammoinen tais just saada elämänsä ekan hyvän kokemuksen hammaslääkäristä, juteltiin siinä hetki ihan rauhassa ja mietittiin yhdessä mikä ois järkevintä, ja sain luvan lyödä sitä lääkäriä jos sattuu :D Se lupas myös korjata mun toisen hampaan, josta kaikki muut on sanoneet, että se on pakko poistaa. Parin viikon päästä siis uudestaan sinne, mutta ehkä siitä selvitään.

Yksi stressinaihe vähemmän. Sain vielä treeneissä yhden ryhmäläisen tekemään rataa Toren kanssa, ei tarvinnut jättää agiakaan välistä. Ja oikeestaan oli ihan kiva nähdä, miten Tore tekee muiden kanssa, ehkä keksin pari uutta ohjausniksiäkin nyt, kun kerrankin ehti katsomaan koiraa eikä vaan miettimään, kuinka pahasti omat ohjaukset on myöhässä...

Oon käynyt myös naapurissa, mun vanhassa kämpässä pyörähtämässä. En mä niitä siellä asuvia tuntenut, jotenkin vaan päädyin koirien kanssa sinne. Nytpähän tunnen. Tekee varmaan ihan hyvää saada vähän uusia ihmisiä elämään, vaikka en haluaiskaan tuntea liikaa naapureita. No, ei ne onneksi kauaa naapureita ole, kun kuukauden päästä muutetaan (taas) :P Vuosi yksinasumista on ihan tarpeeksi mulle, vaikka koirat onkin seurana.

Nukkuminen on sujunut pelottavan hyvin hammaslääkärin jälkeen, enää ei satu mistään eikä pahemmin ahdistakaan. Mutta ei vaan oo mahollista, että oisin vetänyt niin pahat ahdistukset päälle pelkästään hampaan takia, joten kai se jossain taustalla kummittelee edelleen. Ei onneksi mitenkään rajoittavasti, joten olkoot.

Elämä on taas kivaa. Huomenna saa vielä löhötä, maanantaina hieromaan treenikaverin koirat, tiistaina Toren treenit, keskiviikkona talli, torstaina sossukäynti, talli ja treenit, perjantain treenejä unohtamatta... Ja viikonloppuna taas kouluun kesätauon jälkeen. Paaaljon kaikkia pikkujuttujakin hoidettavana. Ei lopu tekeminen kesken :)
Saattaa olla blogin puolella aika hiljaista taas hetken, mutta en katoa minnekään.