631.

Yritän vaan esittää et kaikki on kunnossa. Vaik oikeesti kaikki on ihan päin helvettiä, oon hakannu jalat mustelmille ja piiitkän tauon jälkeen tuijottanu miten verta valuu ranteesta viemäriin. Pelkään et valitsin väärin, et kusen kaikki vikatki asiat mitkä viel on hyvin. Ei mulla kuitenkaan riitä rohkeus suunnitelmien toteuttamiseen ni siinäs sit kökötän yksin masentumassa lisää vaan ja syyttämässä itteeni siitä et pilasin kaiken.

Nyt oon porukoilla jumissa ku vitun auto lahos. Kauan se kestiki, oli se mulla muutaman kuukauden jo. Vituttaa et kukat kuolee ku ei pääse kasteleen niitä, mut toisaalta jos kuolen itekki kohta ni samapa se, ei niitä sillonkaan kukaan kastelemassa sit enää oo.

630.

Mä tein sen vaikean päätöksen. Mut tein senki väärin. Unohdin yhden aika oleellisen asian. Oli hetken aika helpottunu olo kunnes tajusin että ei hitto. Ja jouduin sittenkin valitsemaan sen vaihtoehdon minkä jo kerran hylkäsin. Muuttujia vois vielä olla, mut mä en tuhlaa enää enempää elämästäni siihen et odotan mitä muut tekee vai tekevätkö mitään.

En tiiä valkkasinko oikein. Enkä tiiä pystynkö siihen, riittääkö mulla voimat. Jos ei riitä ni sit vaan kuolen pois, ei kai sillä niin väliä. Sattuu jo nyt ihan helvetisti ja pahin on vasta eessä. Mä menetän yhden mun elämän tärkeimmän asian tän mun päätöksen takia.

629.

Mietin tota sadepilvien saapumista katellessa et se käyttäytyy vähän samalla tavalla ku masennus, vyöry vaan päälle pimentään maiseman ja kadottaan kaiken valon eikä sille voinu tehä mitään. Samalla tavalla mulle kävi aina ku tuli tietyt asiat mieleen.

Reissusta selvitty mökille, teki ihan hyvää kuten aina, vaik vointi oliki mitä oli. Mökille ajaessa tien vieressä tönötti peura ja sen tooosi pieni vasa, oli vähän kömpelö tyyppi vielä. Siinä kohtaa ei enää voinu muuta ku nauraa, en oo ennen nähny ihan niin pientä ja miten päättäväisesti se siellä paineli menemään vaikkei viel oikeen päässykkään sitä vauhtia mitä ois halunnu.

Muuten kaikki kaatuu edelleen päälle. Aattelin et reissussa ois saanu ajatuksii selvitettyy mut ehei, entistä enemmän solmuun vaa. Ajaessa tuijottanu vastaan tulleita rekkoja, vähän teki mieli vetästä päin mut jäi tekemättä ku ei siihen tarvii täysin ulkopuolisia sekottaa jos itellä on paska olla. Ja koiratki oli kyydissä. Jatkuvasti tekis mieli rikkoo jotain, rikon sit itteäni ku muutakaan viitti. Vaik ei se mitään auta.

loppuispa tää elämä jo.

628.

Pitäis tehdä päätöksiä ja jotain sen eteen et asiat vihdoin muuttuis. Mut siihen joukkoon mahtuu sit sellasiakin asioita joiden ei haluais muuttuvan ainakaan siihen suuntaan mihin ne sit väkisin menee. Ja sit alkaa miettii et auttaisko ne hyvätkään asiat mitä niillä muutoksilla sais vai oisko tää elämä sillonkin samaa paskaa tai vielä paskempaa ku nykyään. Mistä vitusta seki muka pitäs tietää. Joten mä vaan pakenen taas, en pysty olemaan missään, yritän olla miettimättä koko asiaa ja kasaan suojamuuria kokoon, tosin aika huonolla menestyksellä, miksen osaa sitäkään enää kunnolla. Joskus oli aika jollon musta ei nähnyt vaikka mikä ois vaivannu. Nyt oon ihan hajoomispisteessä koko ajan enkä osaa tehdä sille yhtään mitään. Tekis mieli vaan luovuttaa.

Mut ei tätä voi näinkään kauheen kauaa jatkaa. Pakko ne päätökset kai joskus on tehdä. Mut ei näissä oloissa todellakaan, mut toisaalta en tiedä helpottaako nää millään ennen ku ne on tehty. En tiiä. Ehkei musta vaan oo tähän elämään. Oonki tänä vuonna tehny varmaan ennätyksen siinä kuin harvoin oon miettiny et haluisin kuolla, mut nyt mennään taas.

Terkut metsästä, yks yö takana ja ainakin kaks yötä edessä, huomenna tosin pitäs jaksaa vaihtaa paikkaa. Tulin tänne ihan vaan siks ku ei ollu mitään muutakaan paikkaa mis pystyy olemaan ees jotenkin, en ees muista koska oon viimeks nukkunu kotona ees yhen yön ku ei siellä pysty, onneks metsään mahtuu aina. Täällä saa olon ees jotenki siedettäväks aina sillonki ku muualla se ei onnistu.

Olis ollu muutaki kirjotettavaa mut koneesta loppuu kohta akku enkä jaksa kännyllä näpytellä.