684.

Hetkittäin on hyvä. Niinku sillon, kun saa laahustaa rauhassa ympäri metsää. Tai kun seisoskelee kuuntelemassa lintujen laulua, auringon paahtaessa selkään lämpimästi ja koirien leikkiessä vieressä. Niissä hetkissä ei vaan voi olla mikään huonosti. Kevät tulee, vihdoinkin.

Sit on ne toiset hetket. Pidemmät hetket valitettavasti. Kun ei vaa jaksaisi olla. Viime yönä kattelin muuten pitkästä aikaa taas poliunta, niistä oli hetken taukoo. Tällä kertaa laitoin tekstarin mun silloselle omahoitajalle ja se autto mua hakeen uuden lähetteen sinne. Se vois olla ihan hyvä idea, jos ois varma siitä, et sillä on sama työnumero ku ennenkin. Mut en koskaan silti kehtais, ku en kuitenkaan oo polilla kirjoilla ollu pitkään aikaan. Ni en oikeestaan oo niitten ongelma, vaan ihan itteni.

Keväässä on ruvennu ahistaan se et vanhenen taas pian. Et taas on heitetty yks vuosi elämästä hukkaan. Ja no, haaveilin aika pienestä lapsesta asti siitä et mulla ois omakotitalo ja oma perhe, koirien lisäks ees pari lasta. Meillähän oli lapsii hoidossa sillon ku olin pieni, mä olin varmaan innokkain niitä hoitamaan. Sit tallilla taas olin se, joka oli ekana auttaas alottelijoita ja joka teininäkin vaan tykkäs siitä, et lapsilauma kulki perässä kyselemässä. Mut mitä vanhemmaks tuun, sitä varmemmaks muuttuu se, etten tuu saamaan sitä taloo enkä lapsia koskaan. Sen takia mä nykyään lähinnä välttelen lapsia ja oon jo vuosia koittanu huijaa itteeni siihen, etten tykkäis niistä. En haluu kävellä missään omakotitaloalueilla, ku sattuu kattoa niitä taloja ja miettii, et toi on sellasta mitä mä en tuu ikinä saamaan. Lupasin koirillekki joskus ku ne oli pentuja, et ei niitten tarvii montaa vuotta asuu kerrostalossa. Nyt vähän näyttää siltä et ne on kerrostalokoiria koko ikänsä. Lyltsiki vanhenee kohta, sit ne on molemmat jo kuusvuotiaita. Parhaassa iässä siis, ei mitään vanhuksia vielä, mut aika kuluu. Enkä saa mitään aikaseks. Mä vaan oon ja joskus tuntuu et seki on liian raskasta.

Miks ei vois vaan olla terve.