698.

Viikko. Ensi viikolla kaupunkielämä odottaa. Ahdistaa. Ahdistaa ne ihmiset, se meteli, valosaaste, rauhattomuus, kaikki. Ahdistaa mun paskaläävä kämppä, ajattelin et se ois ollu siisti kun meen takas mut alkaa vaikuttaa siltä et sekään ei onnistu, ees rahalla ei pääse ahistuksenaiheista eroon. Pelkään olla siellä. Ahistaa ajomatka ja se, et porukoiden näkeminen tarkottaa sit taas aina monen tunnin matkaa, pelkään aina et jotain sattuu. Kyl mä luotan et pysyn ite tiellä, mut niin monta idioottia liikenteessä nähny ja niin monta läheltäpiti-tilannetta niiden takia ollu. Ja tuntuu et tää isän sairastuminen vaan pahensi sitä pelkoo kun tajus, et ihan oikeesti ei oo mitään turvallisuuskuplaa missä vois olla. Kaikki voi olla hyvin ja yhtäkkiä kaikki onkin päin helvettiä. Ilman et siihen voi vaikuttaa itse yhtään mitenkään.

Oon ilonen siitä et sain elää tän kesän. Et luonto päästi niin lähelle, et sain seurata monien linnunpoikasten kasvun, hirvivasojen kasvun, sain hippiäisiä houkuteltua kosketusetäisyydelle. Oon saanu ihastella haukkoja, yks päivä näin jonkun jättiläispöllön ihan parin metrin päästä kun koira kai keskeytti sen ruokahetken ja se lähti ihan vierestä lentoon. Oon nähny mäyrän, supikoiraperheen, kettuja, ilveksiä, yli kymmenpäisiä peuralaumoja, metsäjäniksiä, paljon kauniita perhosia, pitänyt tuijotuskisan töyhtötiaisen kanssa. Katsonut oravanpoikasten leikkiä. Oon saanu olla osa tätä kaikkea, nähny miten eläimet tottuu ja tulee tutuiksi, miten ne oppii etten oo vaarallinen ja päästää päivä päivältä lähemmäs. Oon nähny nuoren peukaloisen, joka piristi mun yhtä masennusaamua tossa muutama päivä sitten. Aamulenkin jälkeen jäin hetkeksi seisomaan ulkorappuselle ja sieltä se tuli pärisemään, hyppy kerrallaan lähemmäs ihmettelemään, kenties näki ihmisen ensimmäistä kertaa elämässään.

Oon saanu olla avuksi, rakentanut kymmenittäin erilaisia linnunpönttöjä ja hyönteishotelleita, ens vuoteen on suunnitelmissa projekti joka voisi auttaa todella monia eläimiä ja hyönteisiä, todennäköisesti houkuttelisi tänne uusia lajejakin. Oon ulkoillu, liikkunu, kiipeillyt puissa, nauranut ja itkenyt, treenannut koirien kanssa, nähnyt niiden vapaana juoksemisen riemun. Uinu niiden kanssa. Valokuvannu, seurannut ötököiden touhuja. Maannu nurmikolla tuijottamassa pilviä. Pelästyny liian lähelle tunkeneita öttiäisiä, ihan vierestä lentäneitä lepakoita, juossu karkuun kiukkuisia ampiaisia. Kironnut pihaan tunkeneita kyitä ja jättiläispaarmoja. Melkein pyöräillyt päin herra hirveä. Tuijottanut pimeässä vastaan tulleita lampun valossa kiiluneita silmiä. Oon elänyt. Ja ollu onnellinen.

Mä haluisin kokea tän saman taas ensi kesänä uudelleen, nähdä millaisia asukkeja linnunpöntöt saa, jatkaa projektia ja auttamista. Mut tällä hetkellä mun epätoivo ja itsetuhoiset ajatukset on sen verran voimakkaat, etten tiedä oonko olemassa enää keväällä.

697.

Alkaa voimat loppua. Kesä meni yllättävän hyvin, suurin vaikutus taisi olla sillä, ettei tarvinnut olla kaupungissa kovinkaan montaa viikkoa. Retkeillä olisin halunnut enemmän, mutta ehkä mä sitten vihdoin ensi vuonna uskallan reissata yksinkin. Olettaen että oon sillon vielä olemassa. Ehkä mä oon. En tiedä.

Vihaan itteeni. Ahdistaa se, et pitää pian palata taas kotiin. Alkaa tulla liian kylmää ja pimeetä mökkeilylle. Täl hetkellä tuntuu siltä et kuolisin mieluummin ku yrittäsin taas sopeutua sinne. Vitun kaupunki ja liian iloisia ihmisiä joka vitun paikassa kavereidensa kanssa muistuttamassa mua kaikesta siitä mitä mulla ei ole ollut enää pitkään aikaan. Ihmisiä menossa töihin, kouluun, tekemässä asioita joihin musta ei oo. Onnistumassa. Täällä ei oo tarvinnu miettiä sellasia, ku ei tarvii nähä ketään. Tai no nyt metsästäjät rupee pyöriin nurkissa mut ne on ihan ok. Täällä ei tarvii hävetä sitä et on tällänen epäonnistunut paska.

Konekin hajoo. Ois kiva kirjottaa enemmän, mut alkaa vituttaa vaan entistä enemmän ku näppis ei toimi. Kiva et multa viedään tää kirjottaminenki sitten, ei oo varaa nyt ostaa uutta mut ei tän vanhan paskankaan korjaamiseen enää rahaa kannata laittaa muutamaa euroo enempää. Et jos tulee blogihiljasuus ni johtuu vaan siitä ettei mulla oo konetta millä kirjottaa. Kännykällä näpyttelyä en todellakaan jaksa.

696.

Aika auttaa. Vähän. Mulla on edelleen isä, ja paraneminen näyttää tällä hetkellä aika lupaavalta. Tosin voi olla, että ei parane ihan täysin, mutta kuitenkin niin, että pärjää kotona. On sekin parempi kuin se, mitä olisi tapahtunut, jos sairaalaan olisi päässyt vasta muutama tunti myöhemmin. Siinä tapauksessa minulla ei enää olisi isää.

Mielialat sahaa taas molempiin suuntiin. Saatan maata sängyssä peiton alla itkemässä paskaa elämää. Ja parin minuutin päästä ulkona tujotella tähtitaivasta ja miettiä, miten täydellistä kaikki on. Ja voin piiloutua peiton alle jonkun yksittäisen narahduksen tmv. takia aivan paniikissa, mutta hetken päästä pimeässä ulkona voin vain todeta että höpsis, kun koirat murisevat pimeyteen niskavillat pystyssä. Öhh joo.

Pitäisi jostain kerätä hivenen rohkeutta. Jos vihdoin yrittäisi oikeasti hakea sitä apua. Ei tästä tule mitään. En vaan tiedä, miten ikinä pystyn siihen. Pelottaa, hävettää, ja vihaan mun puhumisongelmaa joka tulisi taas nykyistä enemmän esille. Miten kukaan koskaan voisi auttaa, jos en pysty puhumaan siitä mikä mieltä painaa? Tai muutenkaan näyttää tunteitaan mitään piilottelematta?