696.

Aika auttaa. Vähän. Mulla on edelleen isä, ja paraneminen näyttää tällä hetkellä aika lupaavalta. Tosin voi olla, että ei parane ihan täysin, mutta kuitenkin niin, että pärjää kotona. On sekin parempi kuin se, mitä olisi tapahtunut, jos sairaalaan olisi päässyt vasta muutama tunti myöhemmin. Siinä tapauksessa minulla ei enää olisi isää.

Mielialat sahaa taas molempiin suuntiin. Saatan maata sängyssä peiton alla itkemässä paskaa elämää. Ja parin minuutin päästä ulkona tujotella tähtitaivasta ja miettiä, miten täydellistä kaikki on. Ja voin piiloutua peiton alle jonkun yksittäisen narahduksen tmv. takia aivan paniikissa, mutta hetken päästä pimeässä ulkona voin vain todeta että höpsis, kun koirat murisevat pimeyteen niskavillat pystyssä. Öhh joo.

Pitäisi jostain kerätä hivenen rohkeutta. Jos vihdoin yrittäisi oikeasti hakea sitä apua. Ei tästä tule mitään. En vaan tiedä, miten ikinä pystyn siihen. Pelottaa, hävettää, ja vihaan mun puhumisongelmaa joka tulisi taas nykyistä enemmän esille. Miten kukaan koskaan voisi auttaa, jos en pysty puhumaan siitä mikä mieltä painaa? Tai muutenkaan näyttää tunteitaan mitään piilottelematta?