698.

Viikko. Ensi viikolla kaupunkielämä odottaa. Ahdistaa. Ahdistaa ne ihmiset, se meteli, valosaaste, rauhattomuus, kaikki. Ahdistaa mun paskaläävä kämppä, ajattelin et se ois ollu siisti kun meen takas mut alkaa vaikuttaa siltä et sekään ei onnistu, ees rahalla ei pääse ahistuksenaiheista eroon. Pelkään olla siellä. Ahistaa ajomatka ja se, et porukoiden näkeminen tarkottaa sit taas aina monen tunnin matkaa, pelkään aina et jotain sattuu. Kyl mä luotan et pysyn ite tiellä, mut niin monta idioottia liikenteessä nähny ja niin monta läheltäpiti-tilannetta niiden takia ollu. Ja tuntuu et tää isän sairastuminen vaan pahensi sitä pelkoo kun tajus, et ihan oikeesti ei oo mitään turvallisuuskuplaa missä vois olla. Kaikki voi olla hyvin ja yhtäkkiä kaikki onkin päin helvettiä. Ilman et siihen voi vaikuttaa itse yhtään mitenkään.

Oon ilonen siitä et sain elää tän kesän. Et luonto päästi niin lähelle, et sain seurata monien linnunpoikasten kasvun, hirvivasojen kasvun, sain hippiäisiä houkuteltua kosketusetäisyydelle. Oon saanu ihastella haukkoja, yks päivä näin jonkun jättiläispöllön ihan parin metrin päästä kun koira kai keskeytti sen ruokahetken ja se lähti ihan vierestä lentoon. Oon nähny mäyrän, supikoiraperheen, kettuja, ilveksiä, yli kymmenpäisiä peuralaumoja, metsäjäniksiä, paljon kauniita perhosia, pitänyt tuijotuskisan töyhtötiaisen kanssa. Katsonut oravanpoikasten leikkiä. Oon saanu olla osa tätä kaikkea, nähny miten eläimet tottuu ja tulee tutuiksi, miten ne oppii etten oo vaarallinen ja päästää päivä päivältä lähemmäs. Oon nähny nuoren peukaloisen, joka piristi mun yhtä masennusaamua tossa muutama päivä sitten. Aamulenkin jälkeen jäin hetkeksi seisomaan ulkorappuselle ja sieltä se tuli pärisemään, hyppy kerrallaan lähemmäs ihmettelemään, kenties näki ihmisen ensimmäistä kertaa elämässään.

Oon saanu olla avuksi, rakentanut kymmenittäin erilaisia linnunpönttöjä ja hyönteishotelleita, ens vuoteen on suunnitelmissa projekti joka voisi auttaa todella monia eläimiä ja hyönteisiä, todennäköisesti houkuttelisi tänne uusia lajejakin. Oon ulkoillu, liikkunu, kiipeillyt puissa, nauranut ja itkenyt, treenannut koirien kanssa, nähnyt niiden vapaana juoksemisen riemun. Uinu niiden kanssa. Valokuvannu, seurannut ötököiden touhuja. Maannu nurmikolla tuijottamassa pilviä. Pelästyny liian lähelle tunkeneita öttiäisiä, ihan vierestä lentäneitä lepakoita, juossu karkuun kiukkuisia ampiaisia. Kironnut pihaan tunkeneita kyitä ja jättiläispaarmoja. Melkein pyöräillyt päin herra hirveä. Tuijottanut pimeässä vastaan tulleita lampun valossa kiiluneita silmiä. Oon elänyt. Ja ollu onnellinen.

Mä haluisin kokea tän saman taas ensi kesänä uudelleen, nähdä millaisia asukkeja linnunpöntöt saa, jatkaa projektia ja auttamista. Mut tällä hetkellä mun epätoivo ja itsetuhoiset ajatukset on sen verran voimakkaat, etten tiedä oonko olemassa enää keväällä.