701.

Tänään (ja oikeastaan eilenkin) olen viettänyt aikaa lääkekaappia penkoessa. Löytyy läjä vanhentuneita bentsoja ja kaikkea muuta yhtä kivaa. Ja mä mietin, kuinka se voisi nopeuttaa avun saamista jos vetäisi ne kurkusta alas. Kyllä mä pystyisin. Sitä tavallaan vähän pelkäänkin. Miten helppoa se ois. En mä kuolla halua, en nyt. Vaikka ei sekään mitään haittaisi jos niin kävisi. Oon vaan niin loppu enkä jaksa enää yksin.

Haluisin, et joku kuuntelis, ymmärtäis ja ottais tosissaan. Kyselis, ku en osaa oma-aloitteisesti kertoo mitään kuitenkaan. Auttais pääsemään pelkotiloista eroon, ne on ne mitkä mun elämää eniten rajoittaa. Ja samalla pelkään. Sillon ku kävin polilla, viiltelyhän karkas ihan käsistä. Ja muutki itsetuhoilut. En sillon ajatellu sitä, mut mulla on vahva veikkaus, et tää puhumisongelma vaikutti siihen aika paljonkin. Kun ei saanu sanottua ääneen miten paska olo oli ja pelkäs, et kukaan ei nää mun emmätiiä-vastausten taakse ja et jäisin yksin kun kukaan ei huomais kuinka pohjalla olin.

Jos (kun) en vieläkään osaa avautua, mitä sitten tapahtuu? Miten mä kestän sen ja tuleeko vanhat tavat takaisin. Sitä mä pelkään. Puhelimessa en ainakaan osannut avata suuta ja sanoa miten mulla oikeasti menee. Sossussa viimeks sain puhuttuu vähän, mut koska en saanu sitä kirjettä kesän sossuajasta ajoissa ja jäi menemättä, onki seuraava aika työkkäriämmälle joka on ihan helvetin ärsyttävä. Eikä se koskaan ees esitä et sitä kiinnostas. Varmaan yrittää pakottaa mut karenssin uhalla taas johonki kuntouttavapaskaan, kun ei oo tota stressiä viel elämässä tarpeeksi.