715.

Silloin mä elän, kun juoksen koiran kanssa ympäri metsiä hippaa leikkien. Kun leikin päätteeksi voi heittäytyä sammalmättäälle (olkoonkin märkä) hetkeksi makoilemaan ja tasaamaan hengitystä, koiran pomppiessa onnellisena vieressä.

Ja silloin, kun voi seisoa keskellä metsää hiljaisuudessa ja vain katsella ja ihmetellä mitä ympäriltä löytyy. Silloin, kun vie metsän linnuille joulueväät ja ne lentelevät pitkän matkan vieressä seuraten, syöksyilevät muutaman sentin päästä naamasta, kun niitä houkuttelee kutsuääniä soitellen parempaan ruokintapaikkaan. Ihanat.

Lyltsi sai pitää henkikultansa ja leikkauskin meni hyvin. Viikko vielä hillittyä ja hallittua menoa, sen jälkeen lähdetään kokeilemaan millaisia lenkkejä se kivuitta kestää ja mitä sen kanssa jatkossa tehdään. Selkä sillä ei ole enää ihan täysin priimaa, yksi pieni muutos rangassa, mutta se saattaa olla mahdollista saada täysinkin oireettomaksi ilman, että pitää rajoittaa lenkkejä. Katsotaan ja ihmetellään, hoidetaan nyt tämä leikkauksesta toipuminen ensin. Nään jo ne satalappuset lentämässä ilmaan, jotka sen selän kuntouttamiseen tulen tuhlaamaan, mutta mitäpä sitä ei rakkaan koiran eteen tekisi. Itsepä oon päättänyt koiria ottaa ja tiedostanut sen, että niihin myös menee rahaa. Onneks on kuntouttava, pakko jaksaa sitä ni ei oo pelkoa karenssista.

Kotiinpaluu ahdistaa jo valmiiksi. Auto jää tänne porukoille, enkä varmaan jaksa julkisilla seikkailla, niin voi olla että menee muutama kuukausi putkeen kotona. Ilman et uskaltaa käyttää pyykkikonetta, ilman käyttökelposta jääkaappia ja ilman, et metsään pääsee vaan menemällä ovesta ulos. Mut jos selviin siitä, ni sit oon taas kevät ja kesä tulossa, ja pääsee taas melkein puoleks vuodeks eroon kaupunkihelvetistä. Voi mökkeillä ja telttailla ja olla elossa. Jos vaikka vihdoin ens vuonna saisin sen verran rohkeutta, et uskaltais lähteä vieraisiinkin paikkoihin teltan kanssa yksin. Tai siis koirien kanssa, mut ilman ihmisseuraa.

714.

Sossulle soitettu ja lekuristakin selvitty hengissä.

Alotan tammikuussa kuntouttavan, joku siivousjuttu yhh. Mutta se on vaan kerran viikossa ja tos aika lähellä, ni ajattelin et yritän ainakin. Lekuri oli samaa mieltä, et sinne vaan jos vähänkin tuntuu siltä et sitä vois jaksaa. Ilman lääkkeitä mennään edelleen (no mirta on nukkumiseen, mut en sitä mitenkään päivittäin syö), katotaan tammikuun lopussa miten se kuntouttava ja uuden hoitsun käynnit vaikuttaa et tarviinko jotain. Mut kyl se lekuri itekki myönsi et aika tehottomia monet lääkkeet on, et ei oo mikään ihme etten oo saanu mistään sen ihmeemmin apua. Etenkään, ku ympäristö vaikuttaa mulla niin paljon, jossain mökillä oon ihan eri ihminen ku täällä. Et se suurin ongelma ei oo mun aivoissa sinänsä, vaan siinä et tää ympäristö on mulle ihan täysin väärä. Mut jos en oo työkykynen täällä ni en koskaan pääse muuttaan mihinkään missä ois parempi.

Tammikuussa joskus tosiaan tulee sille uudelle hoitajalle aika. Toivottavasti mahd. aikasessa vaiheessa, ni tietäs ennen seuraavaa lekuria saanko mä siitäkään mitään irti. En tiedä mitä sitten tapahtuu jos en. Jäänkö sit vaan taas yksin, jos en kerran oo polikunnossa. Turhaan en aio siellä ravata.

Ja ärsyttävää, et noilla käynneillä aina tuntuu et en oo siellä. Siis alku menee ihan ok, sit alkaa ahdistaa syystä jota en tiedä, sit oon paikalla mut en oo... Jotain dissoa varmaan. Väännetään usein jotain vitsieäkin siellä ja oikeesti se lekuri on aika rento, ni en tajua. Ja sit multa meinaa lähteä ääniki aina, tosin tää oli niillä hoitsuajoilla kyl pahempi. En tiedä onks se siitä et puhuminen kuitenki on sillee tavallaan vaikeeta vielä, ne kyselee niin kauheen vaikeita mitä en osaa selittää ja sit pelkään et ne ymmärtää jotenkin väärin, vaik niin ei oo tainnu koskaan ees käydä. En oo tästä sanonu mitään, ehkä pitäis. Mut mitä se muuttais. Sit oisin entistä ahdistuneempi ku tiedostasin sen et ne tietää millanen olo mulla just sillä hetkellä on. Helpompi vaan yrittää näytellä normaalia. Ehkä taa kuuluu myös niihin en tiedä miten selittäisin-asioihin, ni on vaikee ottaa puheeksi.

Lekurin jälkeen yritin mennä päikyille, mut ei nukahtanu ku päässä vaan pyöri kaikki lauseet mitkä ois voinu muotoilla jotenki "paremmin", asiat mitkä se ois ehkä voinu ymmärtää väärin, jotain mitä ois ehkä ollu fiksua sanoo johonkin väliin mut millä ei loppupeleissä ois ees ollu mitään merkitystä jne.

Rasittavaa. Mut kyl mä muistan et ainaki tota äänen katoomista oli polillakin sillon harvoin ku puhuin. Ja sitä et jälkikäteen mietin kauheesti mitä ois "pitäny" tehä tai sanoo jotenki toisin. Miks kaiken pitää aina olla näin helvetin vaikeeta.

713.

Oon sentään vähän jotain saanu aikaseks tässä muutaman päivän aikana. Käyny kaupoilla joululahjaostoksilla, askarrellu muutaman tunnin, käyny useemman kerran mettässä ja eilen jaksoin ottaa jopa kameran mukaan. Enkä antanu päivän mennä pilalle, vaikka suota ylittäessä tulikin pieni arviointivirhe ja humpsahdin sinne. Paperilla pahimmat vedet kengästä pois ja toisesta jalasta kuiva sukka tilalle, ni matka jatkui. Märkä lahje vaan oli vähän inhottava kun hankas nilkkaan, mut tuli oltua pari tuntia silti. Koirien kans on jaksanu vähän temppuilla ja tos yöllä tuli siivottua pitkästä aikaa vähän, vaik läävä tää kämppä on edelleen.

Unirytmi päin vittuja, mut parempaan suuntaan. Varmaan viikon onnistuin nukahtaan aina vasta aamusin joskus seiskan aikaan ja nukuin sit iltaan asti. Nyt nukuin jostain iltakuudesta kolmeen, et ehkä se tästä taas kääntyy. Ainakin selviin huomen aamulla sinne lekuriin. Tosin nytkin väsyttää pelottavan paljon, vaik nukuin kuitenki jonkun 9h enkä kauheen montaa kertaa ees yöllä heränny.

Tänään pitäs soittaa sossumuikille mut en tiedä uskallanko. On pitäny soittaa sillekki jo ikuisuus. Ois kiva tietää mihin ne mua on lykkäämässä ja kuin monta kertaa viikossa, et vois miettiä onko mulla mitään mahista kyetä siihen. Toinen vaihtoehto on vaan saikuttaa suoraan muikille soittamatta. Ärsyttää kun se sano, ettei missään niitten kerran viikossa-ryhmässä oo tilaa, sellanen ois voinu olla ihan ok. Mut jos se on joku monta kertaa viikossa, ni en mä pysty ainakaan nyt. Ku en osaa nukkua jos seuraavana päivänä on pakko tehdä jotain, sillä mä tän unirytmin kusinkin. Yhen yön viikossa voin valvoa, mut kestääks mun pää sen enempää unettomuutta sen kuntouttavasta tulevan stressin lisäksi, sitä en tiiä.

Jos saikutan ni pitää alkaa äkkiä säästään rahaa sukanvarteen. Kesää en missään kuntouttavapaskassa oo, mut jos en oo sillon saikkukunnossa ni sellaseenhan ne mut lykkää. Et pitää varautuu karenssiin ja alennettuun tt-tukeen ihan varmuuden vuoksi jo nyt, ettei sit mee koko kesäki pilalle sen takia. Sillon on sentään mahis olla jossain muualla ku kaupungissa jumittamassa.

Haluisin vaan olla terve. Pystyy tekeen töitä, omakotitalon jostain tarpeeks kaukaa hälinästä, oman perheen ja pari kaveria. Mut se on liikaa vaadittu se. Pelkään et joudun ikuisesti asuun jossain saatanan kerrostalokopperossa keskellä kaupunkia. Et oon ikuisesti tällänen vitun sossupummi joka ei osaa elättää ees itteään. Hyödytön surkimus.