Silloin mä elän, kun juoksen koiran kanssa ympäri metsiä hippaa leikkien. Kun leikin päätteeksi voi heittäytyä sammalmättäälle (olkoonkin märkä) hetkeksi makoilemaan ja tasaamaan hengitystä, koiran pomppiessa onnellisena vieressä.
Ja silloin, kun voi seisoa keskellä metsää hiljaisuudessa ja vain katsella ja ihmetellä mitä ympäriltä löytyy. Silloin, kun vie metsän linnuille joulueväät ja ne lentelevät pitkän matkan vieressä seuraten, syöksyilevät muutaman sentin päästä naamasta, kun niitä houkuttelee kutsuääniä soitellen parempaan ruokintapaikkaan. Ihanat.
Lyltsi sai pitää henkikultansa ja leikkauskin meni hyvin. Viikko vielä hillittyä ja hallittua menoa, sen jälkeen lähdetään kokeilemaan millaisia lenkkejä se kivuitta kestää ja mitä sen kanssa jatkossa tehdään. Selkä sillä ei ole enää ihan täysin priimaa, yksi pieni muutos rangassa, mutta se saattaa olla mahdollista saada täysinkin oireettomaksi ilman, että pitää rajoittaa lenkkejä. Katsotaan ja ihmetellään, hoidetaan nyt tämä leikkauksesta toipuminen ensin. Nään jo ne satalappuset lentämässä ilmaan, jotka sen selän kuntouttamiseen tulen tuhlaamaan, mutta mitäpä sitä ei rakkaan koiran eteen tekisi. Itsepä oon päättänyt koiria ottaa ja tiedostanut sen, että niihin myös menee rahaa. Onneks on kuntouttava, pakko jaksaa sitä ni ei oo pelkoa karenssista.
Kotiinpaluu ahdistaa jo valmiiksi. Auto jää tänne porukoille, enkä varmaan jaksa julkisilla seikkailla, niin voi olla että menee muutama kuukausi putkeen kotona. Ilman et uskaltaa käyttää pyykkikonetta, ilman käyttökelposta jääkaappia ja ilman, et metsään pääsee vaan menemällä ovesta ulos. Mut jos selviin siitä, ni sit oon taas kevät ja kesä tulossa, ja pääsee taas melkein puoleks vuodeks eroon kaupunkihelvetistä. Voi mökkeillä ja telttailla ja olla elossa. Jos vaikka vihdoin ens vuonna saisin sen verran rohkeutta, et uskaltais lähteä vieraisiinkin paikkoihin teltan kanssa yksin. Tai siis koirien kanssa, mut ilman ihmisseuraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti