714.

Sossulle soitettu ja lekuristakin selvitty hengissä.

Alotan tammikuussa kuntouttavan, joku siivousjuttu yhh. Mutta se on vaan kerran viikossa ja tos aika lähellä, ni ajattelin et yritän ainakin. Lekuri oli samaa mieltä, et sinne vaan jos vähänkin tuntuu siltä et sitä vois jaksaa. Ilman lääkkeitä mennään edelleen (no mirta on nukkumiseen, mut en sitä mitenkään päivittäin syö), katotaan tammikuun lopussa miten se kuntouttava ja uuden hoitsun käynnit vaikuttaa et tarviinko jotain. Mut kyl se lekuri itekki myönsi et aika tehottomia monet lääkkeet on, et ei oo mikään ihme etten oo saanu mistään sen ihmeemmin apua. Etenkään, ku ympäristö vaikuttaa mulla niin paljon, jossain mökillä oon ihan eri ihminen ku täällä. Et se suurin ongelma ei oo mun aivoissa sinänsä, vaan siinä et tää ympäristö on mulle ihan täysin väärä. Mut jos en oo työkykynen täällä ni en koskaan pääse muuttaan mihinkään missä ois parempi.

Tammikuussa joskus tosiaan tulee sille uudelle hoitajalle aika. Toivottavasti mahd. aikasessa vaiheessa, ni tietäs ennen seuraavaa lekuria saanko mä siitäkään mitään irti. En tiedä mitä sitten tapahtuu jos en. Jäänkö sit vaan taas yksin, jos en kerran oo polikunnossa. Turhaan en aio siellä ravata.

Ja ärsyttävää, et noilla käynneillä aina tuntuu et en oo siellä. Siis alku menee ihan ok, sit alkaa ahdistaa syystä jota en tiedä, sit oon paikalla mut en oo... Jotain dissoa varmaan. Väännetään usein jotain vitsieäkin siellä ja oikeesti se lekuri on aika rento, ni en tajua. Ja sit multa meinaa lähteä ääniki aina, tosin tää oli niillä hoitsuajoilla kyl pahempi. En tiedä onks se siitä et puhuminen kuitenki on sillee tavallaan vaikeeta vielä, ne kyselee niin kauheen vaikeita mitä en osaa selittää ja sit pelkään et ne ymmärtää jotenkin väärin, vaik niin ei oo tainnu koskaan ees käydä. En oo tästä sanonu mitään, ehkä pitäis. Mut mitä se muuttais. Sit oisin entistä ahdistuneempi ku tiedostasin sen et ne tietää millanen olo mulla just sillä hetkellä on. Helpompi vaan yrittää näytellä normaalia. Ehkä taa kuuluu myös niihin en tiedä miten selittäisin-asioihin, ni on vaikee ottaa puheeksi.

Lekurin jälkeen yritin mennä päikyille, mut ei nukahtanu ku päässä vaan pyöri kaikki lauseet mitkä ois voinu muotoilla jotenki "paremmin", asiat mitkä se ois ehkä voinu ymmärtää väärin, jotain mitä ois ehkä ollu fiksua sanoo johonkin väliin mut millä ei loppupeleissä ois ees ollu mitään merkitystä jne.

Rasittavaa. Mut kyl mä muistan et ainaki tota äänen katoomista oli polillakin sillon harvoin ku puhuin. Ja sitä et jälkikäteen mietin kauheesti mitä ois "pitäny" tehä tai sanoo jotenki toisin. Miks kaiken pitää aina olla näin helvetin vaikeeta.