Mä odotan vielä kesään asti. En sen yli, vaan loman alkuun asti. Lomalla on aikaa miettiä aionko vielä yrittää vai en. Siihen asti mä annan elämän mennä miten menee, yritän jaksaa pitää vähän paremmasta olosta kiinni, mutten haaskaa voimiani siihen, että yrittäisin saada olon vielä paremmaksi. Mun on pakko jaksaa näin lomaan asti. Ei siihen ole enää pitkää aikaa.

Tapa ja paikka on kuitenkin varmuuden vuoksi valmiina. Niinkuin kaikki muukin. Mä oon vapaa lähtemään täältä ihan koska tahansa, jos siltä tuntuu.

En ollut tänään koulussa. Tai olin tunnin, mutta luovutin ja lähdin kotiin. Annoin pelon taas voittaa. Oon kyllä oikeastikin kipeä, mutten niin pahasti, että tän takia pitäis olla pois koulusta. En uskaltanut hakea edes saikkulappua kun en halua joutua juttelemaan sen terkkarin kanssa nyt. Vaikka pitäis se lääkäriaikakin varata terkkarin kautta, sais uuden reseptin unipillereihin. Mutta meillä on joku uus lääkäri siellä ja sille pitäis taas selittää kaikki alusta kuitenkin joten en mene. Taidan jäädä vielä huomiseksikin kotiin, ahdistaa koulu taas ihan liikaa.


Aika hassua muuten, siitä on kohta jo vuosi kun sanoin ensimmäisen kerran ääneen sen, että mua on kiusattu.  Muistan sen edelleen ihan kuin eilisen.