Huomasin taas pysytelleeni viikon yksin neljän seinän sisällä. Joka päivä on pitänyt olla menossa jonnekin, mutta sinnittelin sisällä niin kauan, kunnes jouduin olemaan päivän ilman ruokaa. Tänään oli pakko uskaltaa käydä kaupassa ja se oli taas ihan kamalaa. Mutta ei varmaan ihme että on masentanut, ei kai sitä kovin pirteenä voi pysyä jos tuijottaa viikon ajan vain samoja seiniä. Aamulla yritän taas raahata itseni lenkille. Ja perjantaina pitäis nähdä yksi nettituttu jätkä (apua) ja lähteä taas festarireissuun.

Kai tää tästä taas helpottaa. Harmittaa, kun tajuan kyllä, mitkä asiat pahentaa oloa ja mitkä ei, mutta huomaan ne yleensä vasta jälkeenpäin. Jos vaikka joskus oppisi huomaamaan kaikki häiritsevät asiat heti, vois helpottaa elämää kummasti. Mutta en mä lopeta yrittämistä, vaikka mitä kävisi.

Eilen joudun taas tappelemaan itseni kanssa viiltämisestä. Monta kertaa olin jo terä kädessä, mutta pystyin kuitenkin olemaan ilman. Ja oli muuten viimeinen kerta, kun annan itselleni luvan jäädä jumittamaan sisälle pitkäksi ajaksi, jos seuraukset ovat tälläisiä.

Jaaha. Sitä pudottiin sitten taas pohjalle ja kunnolla.

En mä muistanut, että ahdistus tuntuu tältä. Enkä mä jaksais taas tapella itseäni vastaan.
Kai se on vaan pakko taas jaksaa yrittää... Luottaa siihen, että tää helpottuu taas joskus.

Aina välillä mä pelkään, etten tule koskaan kestämään pettymyksiä, vaan putoan pohjalle aina, jos jotain pientäkin sattuu. Onneksi on viina ja opiaatit, niiden kanssa tää olo on vähän helpompi kestää. Älkää ottako mallia, nää on vähän samaa sarjaa viiltelyn kanssa... Antaa hetkellisen helpotuksen, mutta oikeasti vaan pahentaa oloa. Etenkin jos jää koukkuun. Ja tosiaan, mä en ole koukussa, oon vaan muuten idiootti ja tykkään aina välillä vaikeuttaa elämääni :)



toivottavasti tää olo ei kestä kauaa. muuten mä en kestä.

Ei. Enää. Ikinä. Autokoulua. 

Se oli siinä, vaikka monta kertaa meinasinkin perua koko kakkosvaiheen. Liukasradalla oli kivaa, innostuin jopa leikkimään autolla alueella, jonne opettajat eivät nähneet, eli kukaan ei olisi voinut pelastaa mua jos olisi tullut ongelmia. Kerran sain auton pyörimään ympäri oikeen kunnolla, luulin että se olis ollut pelottavaa, mutta ei, mähän vaan nauroin siellä autossa. Ei se mun kokemattomuus tainnut edes näkyä kovin, ainakin kaikki katsoi ihan kummissaan kun ilmoitin, etten oo ajanut melkein yhtään kortin saamisen jälkeen. 

Nyt on kunnon vitutus päällä ja ajattelin sortua ryyppäämään yksin pitkästä aikaa. Ei yksi kerta mitään haittaa, en mä anna tän mennä enää päivittäiseen (enkä edes viikottaiseen) juopotteluun. Huomenna pääsee onneksi taas omalle kämpille, siellä mun ei tee nykyään ees mieli ryypätä yksin. 

Huomasin taas, että porukoiden luona en uskalla kävellä keskustassa, oli liikkeellä sitten yksi tai sata ihmistä, armoton ahdistus tulee päälle. Omalta kämpiltä voin lähteä keskustaan ihan koska tahansa yksin, eikä mulla oo siellä mitään ongelmaa. 

Jaaniin ja piti ilmoittaa teille myös, että olen jo vähän aikaa sitten kadonnut aika monien blogien lukijoista. Käyn silti edelleen lukemassa niitä samoja blogeja kuin ennenkin, mutta vain sellaisina päivinä kun tiedän, ettei niiden lukeminen pahenna mun oloa. Tuun aina vaikeina hetkinä suoraan bloggeriin, ja muiden pahasta olosta lukeminen ei siinä tilassa auta yhtään, joten vaihdoin lukuluetteloni blogit vähän pirteämpään suuntaan. Tää taitaa oikeesti jopa toimia, koska piristyn nykyään aina bloggeriin tullessa, ennen vain masennuin lisää. 

Tulipas sekavaa tekstiä tänään. Yrittäkää ymmärtää, oon ollut jo viikon ilman unipilsuja kun menin unohtamaan ne kämpille.

Ehkä mulla on vielä ikävä sitä pahaa oloa. Ikävä sitä tunnetta, kun kaikki tuntui menevän niin huonosti kuin vain voi. Ikävä viiltelyä. Vaikka oikeastaan en tiedä, miksi ikävöin sitä. Kyllä ne tunteet käyvät kylässä edelleen, löydän itseni muutaman kerran joka viikko miettimästä itsemurhaa. Se on vain jotenkin erilaista. Mä pystyn hallitsemaan ne ajatukset, mä voin nykyään antaa itselleni luvan miettiä itsaria, pystyn luottamaan siihen, etten tee sitä vaikka ajatukset olisivat millaisia. Voin rauhassa muistella viiltämisen tunnetta ilman pelkoa sortumisesta, vaikka kieltämättä aika usein tekeekin mieli viiltää. Kyllä mä pystyn olemaan ilman.

Se on vaan niin vaikea luopua jostain, jonka kanssa on tottunut elämään monta vuotta. Vaikeaa, vaikka tietääkin, että niistä asioista on ollut vain haittaa.

Voi olla vaikeaa ymmärtää, mutta tavallaan haluaisin takaisin siihen masennuspaskaan. Tai ehkä se on se masennus, joka yrittää houkutella minua takaisin pohjalle? Se oli vaan niin tuttua, tavallaan turvallistakin, kun tiesi etukäteen millainen seuraavasta päivästä tulee, tiesi etukäteen, että seuraavakin päivä kuluisi sängyn pohjalla itkien.

Silti tuntuu jotenkin hyvältä kuulla ihmisen, jonka on nähnyt viimeksi vuosi sitten, huutavan jo kaukaa: "hitsi sä oot muuttunut!"

Tänään mä annoin pelolle luvan voittaa. En uskaltanutkaan auton rattiin, vaikka se oli suunnitelmissa. Aika hassua, kun oon kuitenkin lähiaikoina ajanut jonkun verran ja jopa nauttinut siitä, ja nyt yhtäkkiä se tuntui taas ihan mahdottomalta. Olisin mä ehkä pystynyt, mutta en halua ottaa sitä riskiä, että saan jonkun paniikkikohtauksen auton ratissa. Harmittaa vaan, jäi kaveri näkemättä, mutta kai niitä takapakkeja tulee jokaiselle. Huomenna on uusi päivä ja uusi yritys, ei siinä mitään.

Tein tossa aikani kuluksi tunnelukkotestin, voin sitten joskus tulevaisuudessa vertailla tuloksia ja katsoa, oonko päässyt eteenpäin ja mitä asioita pitäisi työstää enemmän. Ei näyttänyt kovin kivalta tuo lista vielä, mutta ainakin riittää koko kesäksi tekemistä pääkopan korjaamisen kanssa. Jotain edistystä on kuitenkin tainnut jo tapahtua, muistaakseni aikaisempina kertoina useemmissa kohdissa on lukenut erittäin vahva.

Riippuvuus - Erittäin vahva

Hylkääminen - Erittäin vahva

Emotionaalinen estyneisyys - Erittäin vahva

Ulkopuolisuus - Erittäin vahva

Rankaisevuus - Vahva

Tunnevaje - Vahva

Hyväksynnän haku - Vahva

Vajavuus - Vahva

Uhrautuminen - Vahva

Epäonnistuminen - Vahva

Alistuminen - Vahva

Suojattomuus - Vahva

Kaltoin kohtelu - Vahva

Vaativuus - Keskivahva

Pessimistisyys - Keskivahva

Riittämätön itsekontrolli - Keskivahva

Kietoutuneisuus - Heikko

Oikeutus - Ei tunnelukkoa (JEE! :D sentään yksi kohta.)

Melkein unohtui: kesän ekat festarit takana, ahdistus oli koko viikonlopun tasan nolla vaikka siellä oli paaaljon ihmisiä. Uskalsin jopa jutella täysin tuntemattomien ihmisten kanssa ja riehua siellä kaikkien keskellä kavereiden kanssa jo ennen sitä vaihetta, kun alkoi alkoholi vaikuttaa. 

Aina välillä mä mietin, kuinka suuren osan kaikesta pahasta olosta olen aiheuttanut itse itselleni. En syytä itseäni siitä, mietin vain. Kuinka monta kertaa olen itse omalla toiminnallani, omilla ajatuksillani ja omilla valinnoillani vaikeuttanut elämääni? Aika monta, luulisin. En kuitenkaan enää, tai ainakaan tällä hetkellä, jaksa miettiä sitä, miten asiat olisivat jos olisin tehnyt kaiken toisin. Minä olen valintani tehnyt, omat päätökseni (vaikka olenkin aina antanut muiden vaikuttaa niihin likaa) ja hyväksyn ne. Kaikki tekevät joskus virheitä, toiset ehkä useammin kuin toiset, mutta kuitenkin. Ihan jokainen mokailee joskus. En mä naura muille, en mä arvostele muita sen takia, jos he ovat joskus valinneet jotakin väärin. Miksi siis peittelisin kaikkia omia mokiani, miksi olen aina ennen yrittänyt esittää täydellistä?

Paljon parempi olla nyt, kun osaan hyväksyä myös mokailuni ja vielä nauraa niille kavereiden kanssa. Kyllä kaikki päivän aikana tehdyt virheet, tai "virheet", pyörivät edelleen iltaisin päässä, mutta joka kerta onnistun hyväksymään ne. Välillä se vie aikaa, kauankin, mutta lopulta aina hyväksyn. Hurjasti apua on ollut siitä, kun olen oppinut puhumaan mokistani, en enää pidä kaikkia niitä vain oman pääni sisällä vaan nauran niille yhdessä kavereiden kanssa ja silloin aina ymmärrän, että eivät ne olekaan niin kamalia asioita kuin miltä ne tuntuvat. Ehkä ajan kanssa opin hyväksymään itseni virheineni vielä paremmin, siten, että jokaista pientä mokaa ei tarvitse pyöritellä päässä puolta yötä.

Jos ei muuta, niin ainakin osaan elää nykyään hetkessä. En ihan joka sekunti huolehdi tulevasta, jännitä sitä mitä seuraavana päivänä tapahtuu tai mieti vanhempia, menneitä asioita. Aina välillä osaan olla ja irroittaa huolista, antaa hetken viedä mukanaan ja nauttia.

Usein haluaisin tietää millainen olisin, jos mua ei olisi kiusattu koulussa. Oon tullut siihen tulokseen, että olisin täysi kusipää. Jos olisin ollut vaikkapa kymppiluokan aikana rohkeampi, oisin varmasti lähtenyt tosi moniin typeryyksiin mukaan. Yläasteen aikana ehkä vielä helpommin? Ja jos kerran olin kymppiluokalla idiootti ja kiusasin yhtä meidän luokkalaista (joo mulla oli syyni, mutten ala itseäni puolustelemaan, tein väärin mutta vaikeepa sitä on palata ajassa takasinpäin), niin kuinka helposti olisin päätynyt pakollisen peruskoulun aikana kiusaajaksi? Kympillä sentään tiesin, miltä kiusattuna olo tuntuu ja kiusasin silti.

Pakko sanoa, että oon jättänyt aika helvetisti kaikkia typeriä juttuja tekemättä pelkojen takia. Jos en ois pelännyt, oisin joutunut aika pahoihin ongelmiin jossain vaiheessa. Tiedä sitten olisko ne ongelmat olleet helpompia kuin nämä nykyiset, mutta turha kai sitä on miettiä.

Jos jossain vaiheessa olen pitkään kirjoittamatta, älkää huolestuko. En ole kuolemassa mihinkään, en ole tekemässä itselleni mitään pahaa. Mä aion parantua. Joo oon sanonut ton monta kertaa, mutta nyt mulla on siihen paljon paremmat mahdollisuudet kuin koskaan ennen.

Mulla on ystäviä, joille voin kertoa ihan kaiken jos on pakko. Kovin mielelläni en kerro niille viiltelyistä ja yritänkin pitää jäljet vielä piilossa, mutta ne tietää mun menneisyydestä. Ja ne jaksaa katsoa mua silloinkin, kun olen vittumaisella tuulella. Tai ei ne vaan katso, vaan ne piristää, laittaa mut nauramaan vaikka väkisin. Ne osaa olla niin kahjoja välillä, ja ai että mä rakastan niitä.

Mulla on harrastus. Se nyrkkeily ei onnistunut, mutta ehkä sen ei ollut tarkoituskaan onnistua. Mulla on hevoset enkä tarvii muita harrastuksia. Etenkin Yy antaa mulle tosi paljon voimaa jatkaa, se on vaan niin ihana tunne kun tajuaa saaneensa sen oppimaan jotain. Oon sen selässä aina ihan hymy korvissa. Menee siihen joskus hermotkin, mutta enemmän sen kanssa on hyviä hetkiä kuin huonoja.

Mulla on tää kämppä ja kämppis ei oo täällä lomalla paljoa, joten ei tarvii katella sen sotkuja. Kuukauden päästä toivottavasti taas vaihteeksi muutto ja siitä eteenpäin toinen ystävistä kämppiksenä.

Loma pelottaa, mutta ehkä se ei haittaa. Ehkä mä pystyn keksimään jotain tekemistä ja näen kavereita vähintään pari kertaa viikossa, joten en ole niin yksin kuin aikaisempina vuosina. Autokoulun kakkosvaihetta jännitän ihan liikaa, mutta ehkä selviän siitäkin.

Tästä lähtien kirjoitan vanhaan päiväkirjaani vähintään kolme hyvää asiaa menneestä päivästä, joka ikinen ilta. Kolme saa riittää aluksi, koska olen liian huono keksimään huonoista päivistä mitään hyvää, mutta ehkä kolmen hyvän asian keksiminen ei ole liian vaikeaa. Ainakin mä yritän.