Oon monta kertaa kirjoittanut, kuinka kovasti haluaisin puhua jollekin. Jotenkin niin turhauttavaa, että nyt, kun mulla on vihdoin mahdollisuus puhua, en pystykään siihen. Kävin loppuviikolla taas terkkarilla, eikä mulla oo enää sille uutta aikaa. "Emmä tarvii, pärjään ihan hyvin nyt." Tai sitten en pärjää. Sille terkalle on vaan jotenkin helpompi puhua kuin psykolle, kai siksi kun se on tutumpi.

Vammaan ihan liikaa syömistenkin kanssa taas. Eilen en syönyt mitään, tänään taas söin ihan liikaa ja olin jo menossa oksentamaan. Onneksi oksennuskammo on niin suuri, etten kovin helposti sitä tee ja siksi se jäi tälläkin kertaa tekemättä. Kyllä mä tiedän miten pitäisi syödä, mikä on ok ja mikä ei, mitkä ne oikeat rajat ovat, mutta mun pää vetää aina jotain omia rajojaan. Ja alkaa ahdistaa, jos en noudata niitä mun pään vetämiä rajoja, vaikka tiedänkin niiden olevan turhia. Mun ei tarvitse laihtua enkä mä oikeasti edes halua sitä, mutta silti tuntuu jotenkin hyvältä kun viikossa painon muutos -3kg. Ja tahdon tuon muutoksen isommaksi, vaikka tavallaan taas en.

Perjantaina olin koko päivän kotona, en jaksanut raahautua kouluun vaikka kuinka yritin. Huominen pitäisi vielä jaksaa, keskiviikkona en aatellut raahautua kouluun kun en kuitenkaan ehtis olemaan siellä kuin pari tuntia ennen psykon aikaa. Ja jos ehtis vähän selvitellä taas ajatuksia siinä ennen sitä, että ois ees jotain hajua siitä missä olotilassa mennään ja mistä ehkä haluaisin puhua. Vaikka sama kai se sinänsä, kun en varmaan taaskaan pysty kertomaan sille mitään.

Tiettekö muuten kuinka kivalta tuntuu kuulla oman kaverin suusta, että on saamaton paska?
Ei se ainakaan helpottanut oloa yhtään.