Terapeutin luona jäin pitkäksi ajaksi tuijottamaan tekemääni maalausta tunteista, siinä sekaisin olivat ahdistus ja rauhallisuus. En tajunnut ajan kulua, en mitään mitä ympärillä tapahtui. Mietin vain, tätäkö mun elämä on. Paperi melkein täynnä ahdistusta kuvaavaa mustaa, seassa vähän, ihan mitättömän vähän rauhallisuutta kuvaavaa sinistä. Koska tää pääsi näin pitkälle?

Yritettiin keksiä mulle tavoitteita, mihin tähdätään loman alkuun mennessä. Mä keksin vain yhden, haluan uskaltaa käydä yksin kaupassa. Ärsyttää olla näin kiinni kämppiksestä, kun en uskalla mennä ilman sitä mihinkään.

Mä en jaksa enää yrittää olla ilman viiltelyä. Olen jatkuvasti yrittänyt päästä siihen viitensataan, antanut itselleni luvan viiltää heti, kun 500 päivää on täynnä, mutta 484 taitaa kyllä riittää. Mä tiedän, että jos sorrun nyt, seuraavastakin kesästä tulee yhtä piilottelua, mutta hei, mä asun täysin vieraiden ihmisten keskellä, joten mitä väliä. Kukaan ei ole pyytämässä mua uimaan, muutenvaan rannalle hillumaan tai mihinkään muualle, joten voin piilotella rauhassa sisällä arpineni. Helvetti, mutta mä en todellakaan pysty enää olemaan ilman, vaikka yrittäisin mitä.