Jotkut on varmaan jo huomanneetkin ton painopalkin tossa sivussa. Mä en luultavasti yritä saada painoa alle viitenkymmeneen, jostain ihmeen syystä vaan halusin laittaa sen siihen. Mutta kuitenkin, yritän vaihtaa viiltelyn laihduttamiseen ja siitä pikkuhiljaa lopettaa laihduttamisen. Muistaakseni tein näin silloin, kun olin sen melkein 500 päivää ilman, eli se toimi. Laihduttamisen lopettaminen on helpompaa, kun en ehdi jäädä siihen niin pahasti koukkuun, mutta sen avulla pystyn kuitenkin korvaamaan viiltelyn hetkeksi.

Tänään meinasi käydä samalla tavalla kuin eilen illalla. Kaikki se ahdistus vain koska rakensin marsuille uuden heinätelineen, mutta en löytänytkään rautalankaa, jolla sen olisi saanut paikoilleen. Jääkylmä suihku auttoi tällä kertaa, edelleen tekisi mieli viiltää, mutta ehkä tää tästä. Ulkona alkaa sentään jo jäähtymään, pääsee kohta koiran kanssa juoksemaan, jos se vaikka auttaisi.

Ehkä olisi sittenkin pitänyt mennä sinne töihin. Olisi ainakin päivisin tekemistä toisin kuin nyt.

Mä en halua valehdella teille. Vaikka tekisikin mieli.

Illalla teki ihan mahdottomasti mieli viiltää. Kävin koiran kanssa juoksemassa, leikkasin marsujen kynnet (marsuja on nykyään 6, yksi on kämppiksen ja loppu lauma mun), yritin lukea, kävin juoksemassa lisää, päätin pysähtyä hetkeksi koneelle, mikä taisi olla virhe. 20 päivää mä kestin ilman. En vaan keksinyt enää mitään muuta tapaa, millä olisi saanut ahdistuksen kuriin edes hetkeksi. En tiedä johtuiko se viiltämisestä, ahdistuksesta vaiko molemmista, mutta sitten tuli paniikki. Henki ei kulkenut, tärisin vaan peiton alla itkemässä jotain puoltuntia, en pystynyt tekemään mitään muuta. Niitä harvoja hetkiä, jolloin voin oikeasti sanoa vihaavani elämää. Ja itseäni. Etenkin kun tiedän, että paniikkikohtaukset on estettävissä ja osaan sen, tai oon ainakin ennen osannut, mutta en kuitenkaan jaksa edes yrittää pistää paniikille vastaan, vaikka haluaisinkin. Ootan innolla sitä kertaa, kun en jaksa pistää paniikille vastaan ihmisjoukossa. Sen jälkeen ei kovin helposti liikutakkaan neljän seinän sisältä yhtään mihinkään.

Kello on kohta kaksi, normaalisti oon nukkunut tähän aikaan jo jotain viis tuntia, mutta nyt en uskalla edes yrittää nukahtaa. Tiedän että viiltäisin taas. Parempi kai vaan valvoa koko yö. Vaikka en taas tiedäkään, haluanko lopettaa koko viiltelyä vai en.

Säikähdin muuten äskön kun tajusin, että osaan kaikki juna-aikataulut ulkoa. Se olis niin helppoa, jos vois vaan luovuttaa. Mut en mä saa. Kai. Toisaalta en tiedä, mitä järkeä mun on yrittää elää enää, johan se on nähty ettei mun yritykset ikinä onnistu. Sitä elämistäkin tässä on yritetty aika monta vuotta...

Mutta älkää suotta huolestuko, en mä ole nyt mihinkään kuolemassa. Kunhan vaan mietin tylsyyksissäni, kun en nukkuakaan voi.

Edellisen amiksen lopetuksen aikaan yritin ensimmäistä (ja viimeistä) kertaa sanoa äidille ääneen, ettei kaikki ole ihan kunnossa. Mä sanoin sille, että mua ei tarvitse heittää maanantaina asuntolalle, koska en ole enää menossa siihen kouluun. Ikinä. Äiti tietenkin halusi tietää miksi. "Koska siellä ahdistaa kaikki." Seuraava kysymys, mitä siellä sitten tapahtuu/mikä on pielessä tmv, en tarkkaan muista miten äiti sen kysyi. Enkä mä pystynyt enää pitämään itseäni kasassa. Sanoin ettei siellä tapahdu mitään, piti jatkaa vielä etten vain viihdy siellä, mutta siihen se lause jäi. Mä en pystynyt enää olemaan sen ahdistuksen kanssa, joten pakenin tilanteesta ulos ja metsään, jossa sain varmaan elämäni pahimman paniikkikohtauksen. En muista miten selvisin sieltä kotiin, mutta asiasta ei sen jälkeen puhuttu. 

Sitä mä kai puhumisessa eniten pelkään. Pelkään sitä joka ikinen kerta, kun yritän sanoa jotain vähänkin vaikealta tuntuvaa asiaa ääneen. Kyllä mä jännitän muiden reaktiota ja sitä, mihin se keskustelu lopulta johtaa, kohdellaanko mua jatkossa eri tavalla kuin ennen, mutta se on vain jännitystä. Kyllä sen kestää, oon niin tottunut siihen, ettei se kovin usein enää edes estä tekemästä asioita, mutta pelko on paljon vaikeampi voittaa. 

Sen takia mä ehkä vaikutan tosi tunteettomalta ja kylmältä aina, kun puhutaan kavereidenkin kanssa vaikka just mun entisistä kouluista. Mä en voi päästää tunteita siihen mukaan, kun en voi olla varma siitä, miten kestäisin sen. Ja mä pelkään, pelkään niin paljon, että joskus romahdan jonkun nähden. 

Meinasin eilen viiltää kunnolla. Mulla oli jo puukko kädessä. Meinasin heittää hukkaan kaikki ne päivät, jotka olen taas onnistunut olemaan ilman. Onneksi kämppis tuli kotiin. Oli pakko laskea puukko pois kädestä, piilottaa vanhat arvet ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ilman kämppistä olisin varmasti viiltänyt. Se oli niin lähellä. 

Kesätyö. Turku. Huomenna soitto sinne ja kaiken peruminen. En mä muuta kesäksi sinne, vaikka kuinka olisi mahdollisuus saada työkokemusta ja rahaa. Kämppis tarvitsee jeesiä koiransa kanssa, mä tarvitsen lomaa koirien kanssa, täähän on siis ihan selvä. Mä hoidan kesällä koirat, saan asua kesävuokralla (puolet pienempi kuin normaali vuokra) ja käyttää kämppiksen avaimia, säästän sellasen 300-400e + kämppis lupasi tarjota melkein joka päivä jätskiä. Ihan hyvä palkka koiran kusettamisesta ;)

Huomenna mennään yhdessä sinne terpalle. Stressaa. Kielsin sitä kertomasta viiltelystä, mutta mietin, pitäiskö sittenkin antaa lupa kertoa siitä. Oon kuitenkin aina selittänyt kämppikselle jotain, että ei mulla oikeasti ole mitään masennusta ja käyn siellä vaan huvikseen kun ilmaseksi pääsee... Ehkä se viiltelystä kertominen auttaisi kämppistä ymmärtämään, että en mä oikeasti ole mitenkään terve päästäni.

Ihan kamalaa. Kaikki. Koko elämä. Mutta ehkä tää tästä. Ainakin olen oppinut vähän muuttamaan ajatuksiani parempaan suuntaan terpan avulla. Osaan pistää viiltämisen halulle vastaan paremmin kuin ennen, vaikka en tiedäkään, riittääkö tämäkään. Pystynkö koskaan lopettamaan itsetuhoilua kokonaan. Mutta ainakin mä yritän.

"Miten musta tuntuu, että sulla on jotain mielessä?"
"Ei oo"
"Musta tuntuu nyt hyvin vahvasti siltä"
"En mä pysty sanomaan sitä"
"No mihin se liittyy?"
"Viiltelyyn..."
"Etkö sä olekaan ollut ilman?"
"Oon"
"Mutta sun tekisi mieli viiltää vai?"
"Joo..."

Nimenomaan. En saanut vieläkään kerrottua sitä viiltelyjuttua mistä piti puhua, se jäänee elokuuhun. Mutta puhuttiin muuten taas viiltelystä ja yritettiin etsiä keinoja, joilla sitä viiltämisen halua voisi vastustaa.

 Kaksi terapiakertaa jäljellä, toisella niistä on kämppis mukana, joten sillon ei päästä käsittelemään mitään vaikeempia juttuja. Vikalla kerralla käydään jätskillä, sielläkään ei mitään kovin suuria varmaan puhella kun en mä julkisella paikalla uskalla, vaikka oonkin (vielä) onnistunut pitämään tunteet poissa aina, kun oon puhunut jostain vaikeemmista asioista. Tai ehkä se on jokin suojakeino, ehkä mä en ole vielä valmis käsittelemään niitä tunteita, joita puhuminen nostaa pintaan. Joka tapauksessa mä oon terapeutin luona ollessa melkeinpä tunteeton.

Ahdistaa. Enää tää ja seuraava viikko kämpillä, sen jälkeen muutto Turkuun ja sinne töihin. Terppa lupas soitella, mutta ei puhelimessa puhuminen ikinä voi olla yhtä tehokasta kuin tapaamiset. Jos nyt jaksaisin olla siellä kesäkuun, sen jälkeen muutto takaisin kämpille ja ehditään näkemään terpan kanssa kerta ennen sen kesälomaa.

Toisaalta pieni tauko terapiaan voi olla ihan hyväkin - en mä lakkaa terppaan luottamasta pienen tauon aikana, pystyn miettimään rauhassa mistä asioista haluan kertoa ja mistä en, plus saan rauhassa miettiä niitä asioita, mistä ollaan jo ehditty puhumaan.

Ette arvaakaan, kuinka paljon tekisi mieli viiltää. Mutta en mä voi.

Olipas kamala terapiakerta. Meinasin romahtaa ihan täysin. Terppa kysyi niistä mun itsarisuunnitelmista. Mä yritin kertoa, yritin sanoa ne ääneen, mutta ei siitä mitään tullut. Yritin paniikissa avata kynälaatikkoa, jotta olisin saanut piirtämällä ajatukset muualle, mutta kädet hikosi eikä niillä avattu yhtään mitään. Luovutin ja siirryin paperin taittelemiseen, ja sain kuiskattua terpalle etten vaan pysty kertomaan. Pyörrytti, ahdisti, itketti ja tärisin vielä tunninkin päästä, vaikka mitään pahaa ei tapahtunut. Paniikkikohtaus perkele, kiva tavata näin vuoden tauon jälkeen.

"Haluatko sä puhua siitä?"
Haluan, en vain tiedä miten kertoisin, mistä kertoisin enkä edes tiedä, olenko toteuttamassa suunnitelmaani vai en.
"En."

Se siitä.

Olen kuulemma sinnikäs, sain kehuja viiltämättä olemisesta ja terppa sanoi, että mun sisulla pääsen varmasti masennuksesta eroon, jos vain jaksan yrittää tarpeeksi.

Torstaina kämppis tulee mukaan. Suojamuurit romahtaa lopullisesti. Se saa tietää, kuinka paljon olen vuosien aikana valehdellut ja esittänyt, kuinka en ole uskaltanut luottaa tarpeeksi kertoakseni. Mä niin toivon, että se ymmärtää. Ymmärtää ja suhtautuu muhun samana ihmisenä kuin aikaisemminkin. Pelottaa ja itkettää.

Voisipa kuolla.

Ja tiistaina yritän sanoa ääneen sen viiltelyjutun. Tänään en jaksanut edes yrittää.

Mä olen miettinyt, pyöritellyt sitä asiaa päässäni koko eilisen ja tämän päivän. Perjantaina mä en tee kaikkea helpoimman kautta. Mä yritän sanoa terpalle sen, miksi en halua lopettaa viiltelyä. En ota sitä tekstimuodossa mukaan (tai ehkä tueksi kuitenkin), vaan sanon sen asian ääneen. Tai ainakin yritän. Mun on pakko oppia puhumaan, pakkopakkopakko, kesäkuun ajat hoidetaan terpan kanssa puhelimitse kun asun muualla (jos siis menen sinne töihin, en tiedä) ja heinäkuun se on lomalla. Mun on siis pakko puhua sille kesäkuussa, muuten terapiaan tulee parin kuukauden tauko. Enkä mä välttämättä kestä sitä nyt, kun oon tottunut tuolla käymiseen.

Aamulla on pakko hipsiä koululle terkkarille, tuskin sille mitään kerron, käyn vain haaskaamassa sen työaikaa, mutta en selviä huomisesta, jos ei ole edes jotain pientä päivää piristävää asiaa. Töihin en jaksa huomennakaan raahautua, perjantaina on pakko. Ei tää mun "oksennustauti" voi jatkua loputtomiin.

Pitkästä aikaa taidan itkeä. Miten mä selviän viikonlopusta ilman viiltelyä, kun en voi hyödyntää edes kämppistä? Miten mä pystyn vastustamaan sitä kun olen yksin, eläimet ei sitä voi estää. Lauantaina koko päivä menee koiranäyttelyssä ja mä totisesti toivon, etten mokaa siellä mitään, kun viiltely on mun tapa käsitellä epäonnistumisia. Pitäisi opetella siitä pois, mutta en mä yksin pysty...

Mä yritän pistää sille vastaan. Mä olen käynyt tänään ulkona, koiran kanssa lenkillä ja kaupassa, jaksoin vaikka masennus väittikin toista. Töihin en jaksanut mennä eilen enkä tänään, enkä mene vielä huomennakaan, mutta ehkä loppuviikoksi taas.

Viiltelyasiasta. Mä keksin yhden syyn, miksi en halua lopettaa sitä. Jos en viillä, mulla ei ole tavallaan mitään todistetta tästä pahasta olosta. Mähän pelkään muutenkin aina, ettei kukaan usko mua. Ehkä mun olisi aika alkaa ymmärtää, ettei jokainen ole heti epäilemässä mun sanomisia. Ehkä mä myös epäilen jollain tasolla itse itseäni edelleen, ja nuo jäljet tekee masennuksesta jotenkin todellisemman.

Kuitenkin, tää lopetusyritys on lähtenyt käyntiin jotenkin kivuttomammin kuin aikaisemmat yritykset. Mä pystyn olemaan ilman, mulla ei ole niin suurta tarvetta viiltää, ettenkö pystyisi vastustamaan sitä ainakin tällä hetkellä, ja nyt olen saanut aamut ja illat, jotka on mulle ne vaikeimmat ajat, täyteen tekemistä. Oon jotenkin syrjäyttänyt ajatukset viiltämisestä, viiltelyn tullessa mieleen olen marssinut kysymään kämppikseltä, lähdetäänkö lenkittämään koiria, käynyt tiskaamassa tai pyörinyt muutenvaan kämppiksen läheisyydessä, enhän mä muiden nähden voi viiltää. Tänään otan testiin terpan antamat hengitysharjoitukset, katotaan onko niistä mihinkään. Onneksi kämppis on täällä perjantaihin asti, pystyn hyödyntämään sitä vielä. Toivottavasti oon viikonloppuna valmis vastustamaan viiltämisen halua yksin.

Noniin lukijat, mä haastan teidät kaikki, jotka viiltelette, tähän lopettamisyritykseen mukaan. Sortumiset ei haittaa, ajatukset viiltämisestä ei haittaa, tärkeintä on se, että päämääränä on viiltelyn lopettaminen. Mähän oon ite ollut välissä reilun vuoden viiltämättä ja silti sorruin, lopetusyrityksiä on lisäksi ollut useita, joten tiedän kuinka vaikeeta lopettaminen voi olla. Mä yritän terpan avulla löytää korvaavia keinoja, jotka on ainakin vähemmän haitallisia kuin viiltely, ja kirjoitan niistä tännekin, jos niistä vaikka olisi jollekin apua. Jos ajatus lopettamisesta tuntuu vaikealta, ottakaa tavoitteeksi vaikka niin pitkä tauko kuin pystytte.

Ja tämä koska oikeasti viiltelyssä on aivan liikaa haittoja hyötyihin verrattuna (vaikka hyödyt on ainakin mulle henkilökohtaisesti tosi isoja ja tärkeitä, haitat menee silti ohi):

- Jälkien piilottelu ja häpeäminen. Ei voi käydä uimassa ilman arpien näkymistä, kesävaatteet näyttää myös kaikki arvet, samoin jotkut juhlavaatteet yms. Ja ne arvet voi jäädä pahimmassa tapauksessa loppuiäksi. Ja vaikka muiden ajatukset ei mua paljoa haittaa, mä tiedän, kuinka huomionhakuisena ja säälittävänä idioottina jotkut pitää mua heti arvet nähtyään. Ennakkoluulot kasvaa ja jotkut työpaikat voi olla mahdottomia, arvet ei aina sovi työvaatteiden kanssa kovin hyvin yhteen.
- Terveys. Pahimmassa tapauksessa esimerkiksi käden toiminta voi kadota kokonaan, jos viillät liian syvälle. Se roikkuu aina mukana, mutta sä et voi tehdä sillä yhtään mitään. Sama voi kaiketi käydä myös esimerkiksi nilkan kohdalla. Verenmyrkytys on myös mahdollista, siinä voi pahimmillaan lähteä henki. Tulehduksetkaan ei ole kovin kivoja.
- Sidetarpeet, puhdistusaineet, laastarit yms maksaa aika paljon, ainakin jos lasketaan pidemmältä aikaväliltä. Ne pitää myös uskaltaa hakea kaupasta, ne ei ilmesty tyhjästä. Arpivoiteista pyydetään ihan kamalia hintoja myös, eikä niistä useimmat edes toimi (mä vannon edelleen sinkkipastan ja ceridal-öljyn nimeen, vaikka niitä ei varsinaisesti olekaan tarkoitettu arpien häivyttämiseen).
- Ainakin mulla käsi ja jalka on molemmat usein tosi kipeitä, suihkussa käynti on toisinaan yhtä helvettiä. Ja kutiseehan nuo välillä myös.
- Koukkuun jääminen. Viiltelystä irti pääseminen ei ole helppoa, mutta mitä aikaisemmassa vaiheessa sen lopettaa, sitä helpompaa se on.
- Auttaako se muka oikeasti kauemman kuin sen pari minuuttia kerrallaan? Onko se kaiken arvoista? Tuota listaahan voisi jatkaa vaikka kuinka, mä vaan oon porukoilla käymässä eikä nyt ole aikaa kirjoittaa enempää.

Jos mä lähden tähän yksin, en varmasti onnistu. Mä en pysty lopettamaan viiltelyä itseni vuoksi, mutta jos mä tiedän kannustavani muita lopettamaan sillä, että olen itsekin viiltämättä, niin ehkä mä onnistun siinä taas. Tuun varmasti sortumaan vielä monta kertaa, mutta yritetään.

Mä heitän nyt itselleni ekaksi tavoitteeksi viikon ilman terää. Ja se viikko alkoi eilisestä. Jos tää tuntuu vaikelta, niin aloittakaa vaikka parista tunnista tai päivästä, ja kuten jo sanoin, yritys on tärkein :)

Mä en ole koskaan ennen ollut näin varma siitä, että pystyisin tappamaan itseni. Mä en ole koskaan ennen ajatellut, ettei mua oikeastaan haittaa, miltä mun kuolema muista tuntuisi, kun en ole kuitenkaan täällä näkemässä sitä.

Onneksi huomenna näkee taas terpan. Ja ainahan on päivystys. Vaikka en mä sinne uskalla mennä.

Osaskin jäädä paska fiilis koko lääkärikäynnistä. Ensimmäistä kertaa uskalsin näyttää nuo viiltelyjäljet, ja heti tuli haukkuja. Ei suoraan, mutta kyllä mä sen siitä lääkäristä näin. Löytyy kuulemma pari tulehduksen alkua ja saan verenmyrkytyksen jos vedän ne vahingossa auki, eikä tuo käsi muutenkaan kuulemma kestä tällä hetkellä yhtään viiltämistä. Joopajoo, ainahan noi jäljet on ekat pari päivää punoittaneet, enkä ole siihen vielä kuollut. Että teki mieli sanoa sille lääkärille suoraan, ettei mua oikeastaan haittaa, jos saan jonkun verenmyrkytyksen ja kuolen siihen. Eipähän tarvitsisi tehdä sitä itse. Terppa ei sanonut noista jäljistä mitään, mutta eiköhän sekin ehdi keksimään niistä jotain pahaa sanottavaa. Tällä hetkellä oon ihan sillä fiiliksellä, että vittuako se niille kuuluu, mitä itselleni teen. Vaikka ei kai se lääkäri oikeasti pahaa tarkoittanut, yritti vaan saada mut lopettamaan. Mua ei vaan huvita lopettaa tällä hetkellä, kun se on ainoa asia, joka auttaa tähän oloon edes hetken.

"Sä viillät ihan kokonaan ympäri kättä." No shit sherlock. En tiennytkään sitä itse. Ärsyttää joka ikinen asia, jonka se lääkäri sanoi.

Ja mua vituttaa kun en osaa puhua näistä mitään. "Emmätiijä", "ei kai", "ehkä", vakiovastauksia, vaikka toisaalta tekisi mieli huutaa ja kertoa, mitä mieltä mä oikeasti olen.

Opin sentään taas jotain uuttakin. Muahan nauratti siellä psykologilla käydessä vähän väliä. Se johtuu ilmeisesti siitä, että jotenkin käännän itkun ja turhautumisen nauruksi. Ei se johdu stressistä kuten joskus luulin, mä vaan automaattisesti maalaan itkun nauruksi, ettei kukaan vaan huomaisi mitään.

Enkä muuten antanutkaan niitä blogitekstejä terpalle. En uskaltanut. Nyt tekisi mieli lähteä junaradalle, mutta ehkä ei kuitenkaan...

Maksoin vuokran pari päivää myöhässä, en olisi jaksanut vieläkään, mutta pakkohan se nyt oli. Alkaa taas pikkuhiljaa ärsyttää, kun en jaksa tehdä edes mitään arkipäiväisiä asioita. Pyykkien pesu (ja jäiks, viimeksi pyykkituvalla oli joku naapuri, en varmaan uskalla mennä sinne hetkeen ilman kämppistä), laskujen maksu, kaupassa käynti, ruoan teko, koiran aamu- ja iltapissatukset... Kaikki tuntuu niin ylitsepääsemättömän raskaalta, vaikkei niihin edes kulu kovin montaa minuuttia.

Syömiset alkaa taas lähennellä normaalia, välillä se ahdistaa, mutta vielä enemmän ahdistaa kämppiksen kyselyt siitä, miksen enää halua tehdä yhdessä ruokaa saati syödä sitä, miksen osta mitään ja miksi syön koulussa niin vähän. Ehkä mä pystyn taas hetken syömään normaalisti, ainakin yritän. Saa nähdä, mikä syömisvammailun seuraavaksi aiheuttaa. Luultavasti joku riittämättömyyden tunne tai muu vastaava, niinhän se on aina mennyt.

Tää ja osa kahdesta edellistä postauksesta pääsevät tänään tulostukseen (jos jaksan) ja huomenna terapeutin käsiin. Vittukun ei voi osata puhua, olis paljon helpompi vaan sanoa kaikki ääneen. Mutta toimii tää näinkin, ainakaan en ole näiden asioiden kanssa enää yksin.

Kämppis on koiransa kanssa lenkillä. Mä viillän, taas syvempiä ja syvempiä jälkiä ja kuuntelen surullista musiikkia siihen asti, että kuulen kämppiksen askeleet ikkunan takaa. Nopea haavojen puhdistus, pitkähihainen päälle ja pari suurta laastaria jälkien päälle. Kämppiksen tullessa sisään, olen taas valmiina hymyilemään, juttelemaan ja nauramaan. 

Koska tää meni näin pitkälle? Ei siitä ole pitkää aikaa kun kirjoitin, etten enää esitä kämppikselle ja yhdelle toisella kaverille melkein ollenkaan. Ja nyt salaan niiltä melkein kaiken. Ne näkee vaan sen saman kuin kaikki muutkin, iloisen ja nauravaisen, spontaanin ja aina valmiin minän. Ainoa ongelma tässä on se, että mä en oikeasti ole lähelläkään sitä, mitä muut luulevat. Mä vitsailen viiltelystä, syömishäiriöistä ja muusta, esitän tietämätöntä ja 'yritän' pohtia kämppiksen kanssa, miksi jotkut päätyvät niin pohjalle.

Työt stressaa ja ylihuomiseen mennessä pitäisi päättää, haluanko/tarvitsenko sitä saikkua vai en. Mun on pakko saada se selvitettyä etukäteen, lääkärin luona ei ajatus kulje, oon vaan aina kaikesta samaa mieltä sen kanssa, vaikka toisaalta tekisi mieli huutaa, että se on joissain asioissa mun suhteen ihan väärässä.

Pitkästä aikaa tekisi mieli kirjoittaa itsemurhakirje. Mä tiedän, mitä siihen kirjoittaisin, miten sen kirjoittaisin ja mihin sen laittaisin. Ja tiedän, miten ja missä toteuttaisin suunnitelmani. Kävin siellä viime yönä katsomassa, siellä kukaan ei voisi estää. Vähän pelottaa, mutta en mä oikeasti ole tekemässä sitä. Oon ollut paljon tästä pahemmassakin kunnossa, ja sillonkin onnistuin pitämään itseni hengissä. 

Toisaalta mua jarruttaa noi eläimet. Se, miten pieni marsulapsi on oppinut luottamaan, kulkee vapaana mun perässä ja rakastaa sylissä oloa, mutta pelkää edelleen muita ihmisiä. En mä voi pettää sen luottamusta ja kadota, jättää sitä taas täysin vieraiden ihmisten hoitoon. Vaikka kyllä se tottuisi. Koira taas, se miten se tekee asiat mun kanssa täysin eri tavalla kuin muiden kanssa, iloisemmin ja varmemmin. Kuinka se tottelee mua koska tahansa, missä tilanteessa vain, mutta osaa sulkea korvansa muiden käskyiltä. Se on vaikea tyyppi, herkkyys yhdistettynä reaktionopeuteen ja aktiivisuuteen, kuka sen muka ottaisi? 

Ja vanhemmat... En mä voisi tehdä sitä niille. Mä tiedän, miltä kaverin kuolema tuntuu. Voin vain kuvitella, miltä tuntuisi menettää oma lapsi. Etenkin kun esitän niiden seurassa aina niin iloista, niin kuinka pahana järkytyksenä se tulisi.

Toisinaan toivon, ettei mulla olisi mitään. Ei eläimiä, ei sukulaisia, ei kämppistä. Silloin voisi vain luovuttaa, aiheuttamatta haittaa kenellekään. 

Puhuttiin eilen terpan kanssa viiltelystä. Mietittiin sitä tapahtumaketjua, joka johtaa viiltämiseen, ja mietittiin, missä vaiheessa ketju pitäisi viimeistään saada katkaistua. Ihan kiva idea, mutta en mä pysty katkaisemaan sitä missään vaiheessa. Jotain edistystä sentään. Sanoin sanan viiltely ainakin kaksi kertaa koko tunnin aikana. Ehkä mä vielä opin puhumaan siitä. Seuraava askel olisi noiden jälkien näyttäminen. Terppa on pyytänyt sitä kaksi kertaa, kummallakaan kerralla en pystynyt. Keskiviikkona on lääkäri, sekin haluaa kuulemma nähdä ne ja mä tiedän, ettei se luovuta ennen kuin annan luvan katsoa. Paras siis vain yrittää totutella siihen ajatukseen, että pian lääkäri ja terppa näkee nuo jäljet, halusin sitä tai en. Yksi on tulehtunut, pakko saada se edes vähän parempaan kuntoon... 

Lääkkeitä ehkä nostetaan, tällä hetkellähän mulla menee aamuisin escitalopram actavis 10mg ja iltaisin mirtazapin 30mg. Nyt kun oon vihdoin kokeillut syödä niitä säännöllisesti, oon huomannut, että kyllä ne tunteita latistaa, mutta ehkä ihan hyvä niin. Latistaisi vaan vieläkin enemmän, niin pysyisin ehkä hengissä.