Olipas kamala terapiakerta. Meinasin romahtaa ihan täysin. Terppa kysyi niistä mun itsarisuunnitelmista. Mä yritin kertoa, yritin sanoa ne ääneen, mutta ei siitä mitään tullut. Yritin paniikissa avata kynälaatikkoa, jotta olisin saanut piirtämällä ajatukset muualle, mutta kädet hikosi eikä niillä avattu yhtään mitään. Luovutin ja siirryin paperin taittelemiseen, ja sain kuiskattua terpalle etten vaan pysty kertomaan. Pyörrytti, ahdisti, itketti ja tärisin vielä tunninkin päästä, vaikka mitään pahaa ei tapahtunut. Paniikkikohtaus perkele, kiva tavata näin vuoden tauon jälkeen.

"Haluatko sä puhua siitä?"
Haluan, en vain tiedä miten kertoisin, mistä kertoisin enkä edes tiedä, olenko toteuttamassa suunnitelmaani vai en.
"En."

Se siitä.

Olen kuulemma sinnikäs, sain kehuja viiltämättä olemisesta ja terppa sanoi, että mun sisulla pääsen varmasti masennuksesta eroon, jos vain jaksan yrittää tarpeeksi.

Torstaina kämppis tulee mukaan. Suojamuurit romahtaa lopullisesti. Se saa tietää, kuinka paljon olen vuosien aikana valehdellut ja esittänyt, kuinka en ole uskaltanut luottaa tarpeeksi kertoakseni. Mä niin toivon, että se ymmärtää. Ymmärtää ja suhtautuu muhun samana ihmisenä kuin aikaisemminkin. Pelottaa ja itkettää.

Voisipa kuolla.

Ja tiistaina yritän sanoa ääneen sen viiltelyjutun. Tänään en jaksanut edes yrittää.