Pitkästä aikaa tekisi mieli kirjoittaa itsemurhakirje. Mä tiedän, mitä siihen kirjoittaisin, miten sen kirjoittaisin ja mihin sen laittaisin. Ja tiedän, miten ja missä toteuttaisin suunnitelmani. Kävin siellä viime yönä katsomassa, siellä kukaan ei voisi estää. Vähän pelottaa, mutta en mä oikeasti ole tekemässä sitä. Oon ollut paljon tästä pahemmassakin kunnossa, ja sillonkin onnistuin pitämään itseni hengissä. 

Toisaalta mua jarruttaa noi eläimet. Se, miten pieni marsulapsi on oppinut luottamaan, kulkee vapaana mun perässä ja rakastaa sylissä oloa, mutta pelkää edelleen muita ihmisiä. En mä voi pettää sen luottamusta ja kadota, jättää sitä taas täysin vieraiden ihmisten hoitoon. Vaikka kyllä se tottuisi. Koira taas, se miten se tekee asiat mun kanssa täysin eri tavalla kuin muiden kanssa, iloisemmin ja varmemmin. Kuinka se tottelee mua koska tahansa, missä tilanteessa vain, mutta osaa sulkea korvansa muiden käskyiltä. Se on vaikea tyyppi, herkkyys yhdistettynä reaktionopeuteen ja aktiivisuuteen, kuka sen muka ottaisi? 

Ja vanhemmat... En mä voisi tehdä sitä niille. Mä tiedän, miltä kaverin kuolema tuntuu. Voin vain kuvitella, miltä tuntuisi menettää oma lapsi. Etenkin kun esitän niiden seurassa aina niin iloista, niin kuinka pahana järkytyksenä se tulisi.

Toisinaan toivon, ettei mulla olisi mitään. Ei eläimiä, ei sukulaisia, ei kämppistä. Silloin voisi vain luovuttaa, aiheuttamatta haittaa kenellekään. 

Puhuttiin eilen terpan kanssa viiltelystä. Mietittiin sitä tapahtumaketjua, joka johtaa viiltämiseen, ja mietittiin, missä vaiheessa ketju pitäisi viimeistään saada katkaistua. Ihan kiva idea, mutta en mä pysty katkaisemaan sitä missään vaiheessa. Jotain edistystä sentään. Sanoin sanan viiltely ainakin kaksi kertaa koko tunnin aikana. Ehkä mä vielä opin puhumaan siitä. Seuraava askel olisi noiden jälkien näyttäminen. Terppa on pyytänyt sitä kaksi kertaa, kummallakaan kerralla en pystynyt. Keskiviikkona on lääkäri, sekin haluaa kuulemma nähdä ne ja mä tiedän, ettei se luovuta ennen kuin annan luvan katsoa. Paras siis vain yrittää totutella siihen ajatukseen, että pian lääkäri ja terppa näkee nuo jäljet, halusin sitä tai en. Yksi on tulehtunut, pakko saada se edes vähän parempaan kuntoon... 

Lääkkeitä ehkä nostetaan, tällä hetkellähän mulla menee aamuisin escitalopram actavis 10mg ja iltaisin mirtazapin 30mg. Nyt kun oon vihdoin kokeillut syödä niitä säännöllisesti, oon huomannut, että kyllä ne tunteita latistaa, mutta ehkä ihan hyvä niin. Latistaisi vaan vieläkin enemmän, niin pysyisin ehkä hengissä.