209

En mä tiedä tuunko koskaan selviimään tästä täysin. Oon puhunut asiasta tosi monien kanssa ilman, että se on edes tuntunut kovin pahalta, tiiän tän olevan oikea ratkaisu, mutta silti.. Liian vaikeaa luopua. Etenkin nyt kun oon yksin...

Huomenna on yksi koira vähemmän. Mä en näe sitä enää ikinä, sitä koiraa joka piti mut hengissä koko peruskoulun ajan.

Kirjoitan siitä joskus lisää, nyt en jaksa. Tai jaksaisin, mutta en pysty, itkettää liikaa. Tekisi mieli mennä valittamaan asiasta kämppikselle, mutta ei se voi asialle mitään tehdä. Ei sitä koiraa enää hengissä voi pitää, vaikka kuinka pahalta tuntuisi.

208

Mä haluan kuolla. Mutta en sittenkään. En tiedä itsekään haluanko. En kai, jos en olisi näin väsynyt.

Paasaan siitä kuinka paasto on typerää eikä kannata, ja samalla teen sitä itsekin. Vaadin itseltäni älyttömiä, kolme päivää syömättä ei tunnu missään ja muina päivinä syön ainakin alle tuhat kaloria, yleensä jotain 400-500. Tiedän kuinka typerää tämä on, hoen itselleni pystyväni lopettamaan tämän koska tahansa mutten enää tiedä... Oonhan ennenkin vammaillut syömisten kanssa, mutta tää on kestänyt jo monta kuukautta, en ole koskaan painanut näin vähää (paitsi lapsena...) enkä halua edes yrittää lopettamista. Mä voin hallita jotain. Mä voin itse tuhota itseni, vaikka itsemurhan itseltäni kiellänkin. Oon laihtunut 10% painostani sinä aikana, kun terapeutti on ollut lomalla. Ja aion laihtua vielä lisää, tässä on melkein kaksi viikkoa aikaa. Ainakin saan sen ymmärtämään, kuinka paha mun tilanne oikeasti on, kun se käskee muut vaa'alle ja näkee nuo numerot. Sitähän mä haluan, teen tätä osittain sen takia, kun en pysty sanomaan ääneen, kuinka paha olo mulla on. Toisaalta tuntuu siltä, ettei tuo painonpudotus riitä, monet pystyy vielä parempaan ja mäkin haluaisin pystyä. Hävettää, kun oon laihtunut terpan loman aikana näin vähän. Ennen sen loman alkua sanoin sille, että painonlasku on pysähtynyt. Hah. Se ei pysähdy koskaan.

Älkää ottako musta mallia. Mä olen typerä ja teen kaiken väärin.

Viiltelylaskuri on täällä taas, viiltelyn mä yritän tosissani lopettaa.

Ainiin, kaipailen taas teidän apua ja tykkäyksiä. Ilmainen koiranruoka ois enemmän kuin jees.

207

Väsynyt. Sitä mä olen, en mitään muuta. Koulu ei ole vielä edes alkanut, ja mä mietin jo saikkua. En ole koskaan ollut tän paskan takia saikulla, en koskaan. Mutta ehkä mä olen väsyneempi kuin ennen. Ahdistaa vähemmän ja kaikki on muutenkin paremmin, mä olen vain väsynyt. Ehkä tämä tästä vielä ennen koulun alkua helpottaa... Jos ei, miten ihmeessä uskallan pyytää saikkua? Tätä kirjoittaessa keksinkin ratkaisun, pianhan terpalla on tän blogin osoite ja se saa lukea sen täältä. Toisaalta stressaa, jatkossa pitää miettiä tarkemmin, mitä tänne voi kirjoittaa ja mitä ei.

En mä tiedä edes mitä kirjoittaa. Reissu on ohi ja minä kotona, kämppiskin on täällä koska aiheutin riidan sille ja sen äidille, vähän syyllinen olo siitä. Mutta siitä lisää salaisessa.

Oon vaan niin väsynyt. Aivan liian väsynyt.

Onneksi huomenna kesäryhmä kutsuu. Jos siellä vaikka uskaltaisin napata jompaakumpaa hoitsua hihasta ja sanoa, etten jaksa yksin nyt. Vaikken halua osastollekaan, on sekin vaihtoehto käynyt mielessä. Mutta en mä ole nyt kuolemassa, ei huolta. Siellä vaan saisi olla hetken turvassa itseltään ja levätä. Mutta en mä tiedä. En uskalla mennä sinne, en uskalla sanoa ääneen että tarviin sitä. Kun en edes tiedä, tarviinko oikeasti.

206

Mä oon hengissä ja selvisin ilmeisesti säikähdyksellä ja ilman lääkäriä. Jos oireet ei parissa päivässä pahene, en kuulemma tartuta tätä enää ja kaikki on kunnossa. Kämppis on äitinsä luona, ei hyvässä kunnossa mutta hengissä kuitenkin.

Ehkä me selvitään. Molemmat.

205

Piti olla viikko poissa koneelta, mutta nyt ei pysty. Kämppiksellä paha aivokalvontulehdus, pelkään sen puolesta, mutta vielä enemmän itseni puolesta. Pyörin jossain Kuopiossa ihan hukassa, en tiedä yhtään menisinkö lääkäriin vai en, kuume on laskenut ja muita oireita ei tällä hetkellä ole, mutta onhan tuo pää viimeiset pari päivää ollut kipeä. Tajusin tänään, että en halua kuolla. Ehkä sen tajuaminen vaatii aina jonkun isomman pahan asian, mutta ainakin voin luvata, etten tapa itseäni ainakaan hetkeen.

En tiedä yhtään mitä teen. Jos vielä tulee jotain oireita, niin kai se päivystys kutsuu. Ja selkäydinnäyte, hyi helv, saavat pumpata mut täyteen rauhottavia ensin.

Kumpa tästä selviäisi vain säikähdyksellä.

Halusin vain ilmoittaa, jos musta ei kuulu mitään pitkään aikaan, saatan olla sairaalassa (tai kuollut). Oman käden kautta en kuitenkaan aio lähteä pitkään aikaan. Tuun päivittelemään tilannetta varmaan viikonlopun aikana, siihen asti yritän oikeasti pysyä poissa bloggerista, pieni tauko täältä tekisi ihan hyvää.

Pelottaa. Ja oon ihan sekaisin. Yritä tässä nyt nauttia kesän ainoasta lomareissusta, paras ystävä sairaalassa pahassa kunnossa ja itellä suuri riski päätyä samaan tilanteeseen. Enkä edes tiedä, onko marsuilla tarpeeksi vettä, kämppis sanoi että äitinsä käy hoitamassa ne jossain vaiheessa, mutta kun en luota siihen. Enkä voi kotiinkaan nyt lähteä. Porukoiden kanssa on parempi, en tahdo olla yksin jos jotain oireita tulee.

Sorruin jopa pyytämään yhtä nettituttua rukoilemaan meidän molempien puolesta, vaikken edes usko Jumalaan (kai? en tiedä).

äää. Yritän nyt syödä kunnolla. Jos se vaikka auttais.

204

Mä vihaan kesää. Hoitaja, jonka luona oon nyt käynyt muutaman kerran, on enää tämän viikon töissä ja sillä alkaa loma. Tänään oli mun viiminen kahdenkeskinen aika sille, huomenna kesäryhmässä nähdään vielä. Huomenna sovitaan aika seuraavan hoitsun kanssa, mukava se on, mutta en tiedä kuinka vaikea sille on taas puhua. Voihan se olla mulle sopivampikin kuin tuo millä nyt oon käynyt.

Varmaan selittää miksi taas viilsin. Sama juttu kuin sillon, kun terppa jäi lomalle. Kolme pitkää viikkoa vielä ilman sitä. Mutta nyt käyn sentään hoitsulla, joka on jo pitänyt kesälomansa, eli saan käydä sen luona ainakin siihen asti, että terppa tulee takaisin lomiltaan.

En pääse viikkoon koneelle tästä illasta eteenpäin, huomenna kesäryhmän jälkeen lähdetään sinne reissuun. Lupaan pysyä hengissä reissun ajan. Viiltelyn osalta en voi luvata mitään, mutta yritän pitää sen niin vähäisenä kuin pystyn.

203

Tällästä tänään...

Anteeksi, mutta mä rakastan tätä.

En jaksa taaskaan vastata kommentteihin, mutta tätä kautta kiitoksia kommenteistanne, ootte ihania jokainen!

202

Hevosen kanssa meni hyvin, mutta en ole vielä varma, alanko käymään siellä. Sanoin kyllä omistajalle että alan, mutta enää en tiedä... Sen kanssa ei tullut sellaista "tätä mä haluan tehdä aina"-fiilistä, mitä esim. Yyponin kanssa viime kesänä. Mutta mietin nyt rauhassa ja ilmoittelen omistajalle mihin päädyn.

Huomenna lähden lomareissulle Itä-Suomen suunnille (kai, en oo ihan varma :D) porukoiden ja koiralauman kanssa, joten en pääse bloggeriin noin viikkoon.
Yrittäkäähän pärjäillä kaikki rakkaat!

Salaseen saatan ehkä vielä kirjottaa ennen reissua, katsotaan nyt jaksanko ja jääkö polikäynnistä mieleen mitään kirjoitettavaa.

201

"Onko sulla jotain mielessä, mistä haluaisit puhua?" 
PAM. Eihittotaastuokysymysvihaansitä.
"Viiltelystä, oon taas miettinyt sitä melkein joka päivä, vaikka oonkin ollut viikon ilman."

Mä tein sen! Ensimmäinen kerta, kun vastasin tuohon tuttuun kysymykseen kunnolla, ja vielä täysin vieraalle hoitajalle. Puhuttiin myös siitä, miksi mulla ei ole koskaan ollut polilla sairaanhoitajaa, jonka luona olisin käynyt:
"Kun mä tulin tänne, en oikeastaan pystynyt puhumaan näistä jutuista yhtään mitään, vastasin kaikkeen vaan emmätiiä ja sen takia päätettiin, että toimintaterapia on mulle paras vaihtoehto"

Ja tein sen uudestaan. Mä puhun nykyään. En häpeä, en pelkää, jännitän kyllä, mutta paskat siitä. Mä puhun, mä kerron rehellisesti miltä musta tuntuu ja saan apua. Ja joskus vielä paranen tästä kaikesta paskasta. Ihan varmasti paranen.

Muistan vieläkin sen tuskan, kun yritin hakea apua. Meni kolme vuotta ensimmäisestä terkkarikäynnistä ennen, kuin pääsin polille asti. Kymmeniä käyntejä terkkarilla, turhia saikkujenhakuja, kaikki vain koska yritin sanoa ääneen kuinka paha olo mulla oli. Mutta en pystynyt.
Psykologi, joka heitti mut pihalle koska en pystynyt puhumaan. Ei ainakaan auttanut tän ongelman kanssa.
Lääkäri, joka määräsi lääkkeet eikä kuunnellut mun mielipidettä ja piti mua yhteistyöhaluttomana kun se ei tajunnut, kuinka vaikeaa puhuminen voi olla.
Polin lääkäri. Ensimmäinen joka ymmärsi, vaikken vieläkään pidä siitä tyypistä.
Toimintaterapeutti. Ensimmäinen askel kohti parempaa tulevaisuutta.

Seuraavaksi...? Sairaanhoitaja? Mietin, uskaltaisinko ehdottaa, että kävisin kerran viikossa-kahdessa tolla toimintaterapeutilla, jolla käyn nytkin, ja sen lisäksi kerran viikossa sh:lla. Nyt kun pystyn puhumaan, siitä vois olla enemmän apua. Jos saisin vielä hoitajaksi päiväpolin yhden tietyn hoitsun, niin... Oon tosin nähnyt sen vaan kaksi kertaa, mutta sille on älyttömän helppo puhua. Tulevaisuudessa ehkä se aito ja oikea terapia, mutta sitä en halua vielä, en saisi siitä vielä kaikkea irti. Plus jos muutan alle vuoden päästä, turha aloittaa täällä mitään, aloitan sen uudessa kaupungissa jos aloitan.

Mietitään. Ehkä mietin jopa terpan kanssa yhdessä. Ehkä uskallan kesän jälkeen sanoa sille, että haluan jotain muuta meidän tapaamisten rinnalle. Vielä en ainakaan ole valmis lopettamaan käyntejä sen luona, mutta voisin yrittää jotain muutakin.

Ihana huomata edistystä pitkästä aikaa.

Sunnuntaina katsomaan (toivottavasti) mun tulevaa hoitohevosta :)

200

Olen täynnä energiaa. Oon siivonnut koko kämpän, lenkittänyt koiria, karannut salilla, hoitanut marsuja, tiskannut, opettanut koirille uusia temppuja ja huomenna ajattelin pestä pyykit. Ei tämä kuitenkaan hypomaniaa ole (kai?), kunhan vain olen pitkästä aikaa normaali oma itseni. Puhuin tänään jopa puhelimessa erään täysin vieraan koirankasvattajan kanssa, pientä tärinää oli mutta muuten en edes itse huomannut sitä jännitystä, mikä on yleensä läsnä tuttujenkin kanssa puhelimessa puhuessa.

Nyt yritän lähinnä tappaa aikaa ja odottaa, mitä kasvattaja päättää ja millaisia koiranpentuja maailmaan syntyy muutaman viikon päästä. Toisten mielestä olen idiootti, eihän tuo mun piski ole kuin 10kk, mutta jos mulla on nyt aikaa, rahaa ja jaksamista, niin miksikäs ei? Eri sukupuolta tulevat olemaan, jätkä on vähän nössykkä joten narttu saa varmasti vallan talossa, eli senkään puoleen ei tule ongelmaa.

Salaiseen kirjoittelinkin aamulla vähän kesäryhmästä ja syömisistä, joten niistä en nyt jaksa rustailla sen enempää. Pakko päästä taas tekemään jotain, taidan painua pihalle koirien kanssa tunniksi odottelemaan, että kämppis tulee töistä kotiin. Jos sitten vielä jaksettais tehdä jotain yhdessä.

Terpan antamaan läksyvihkoon (pitää kerätä joka päivältä väh. yksi onnistuminen tai muu hyvä asia) on tullut monta asiaa tältä päivältä.Saattaa tulla vielä lisääkin.

Tykkään tästä olosta.

199

Huomenna taas kesäryhmä, eikä se ahdista vielä yhtään. Oikeestaan ootan sitä jopa innolla.

Muuten kaikki on taas niin huonosti kun vaan voi. Olispa jo huominen, saisi ainakin taas puhua jollekin tästä ja nähdä muitakin ihmisiä kuin kämppiksen.

Salaisessa uutta!

198

Musta ei oo enää mihinkään. Eilen illalla en kestänyt olla, vaivuin diapamin tuomaan rauhallisuuteen, mutta silloinkin pahat ajatukset kävivät välillä mielessä. Tänään on vähän helpompi olla, mutta pahoin pelkään, ettei se tälläkään kerralla kestä pitkään. Tänäänkin sorruin junassa istuessa miettimään, miten helppoa kuolema olisi, mutta en mä varmaan ole nyt tekemässä sitä. Joskus ehkä.

Tänään päätin sen varmaksi - mun vanhemmat saa vielä jonain päivänä tietää tästä. Ehkä kysyn perjantaina siltä hoitajalta, jolle mulla on silloin aika (lääkäri päätti ettei kesäryhmä riitä mulle), miten olisi paras kertoa. Tai sitten odotan elokuuhun ja pyydän terppaa kertomaan, se osaa sen varmaan paremmin. Silloin se saisi suurimman osan kysymyksistä, eikä mun tarvitsisi vastata itse kaikkeen.

Vitun kesä.

197

En sitten antanut sitä tekstiä. En uskaltanut, kukaan ei pyytänyt. Kamala käynti, mutta jopa ihan mukava lääkäri. Ja taas huomaan miten paljon olen päässyt eteenpäin, pystyin kertomaan viiltelystä, syömisvammailusta, ahdistuksesta ja jaksamattomuudesta ahdistumatta yhtään lisää.

Diapam♥

Tänään pitäisi lähteä kämppiksen kanssa baariin, muttei yhtään huvita. Ehkä uskallan sanoa sille, että tänään ei huvita. Suurin syy tähän on viinan kalorit, muutenkin syönyt ihan liikaa lähipäivinä.

196

"Mä en ymmärrä, mistä tää ahdistus taas tuli. Oon lähiaikoina päässyt tosi paljon eteenpäin, mutta nyt... en oo tainnut koskaan olla näin pohjalla. Välillä on helpompia päiviä ja joskus on jopa ihan hyvä olla, mutta melkein joka päivä tulee ahdistuskohtauksia, jolloin en pysty ajattelemaan muuta kuin kuolemaa ja silloin tulee tosi helposti sorruttua viiltämään, vaikka yleensä oonkin pystynyt olemaan aika hyvin ilman. En mä kuitenkaan ole ainakaan tällä hetkellä itseäni tappamassa, vaikka sitä paljon mietinkin. 

Ahdistus vaikuttaa kuitenkin tosi paljon mun arkeen. Joka päivä ei ole mitään pakottavaa tarvetta lähteä ulos kämpältä muuta kuin lenkittämään koira, eikä sen asian kanssa ole ollut missää vaiheessa mitään ongelmaa. Muutaman kerran viikossa pitäisi kuitenkin päästä käymään kaupassa, kämppiksen kanssa se onnistuu, mutta hänellä on välillä tosi pitkiä työvuoroja, joten olisi ihan kiva päästä joskus yksinkin kauppaan ilman sietämätöntä ahdistusta ja pelkkoa paniikkikohtauksesta. Välillä se onnistuukin musiikin avulla, mutta aina sekään ei auta. 

Syömisetkään ei taas suju mitenkään. Toisinaan syön suhteellisen normaalisti, kun saan katsottua kämppiksestä mallia, mutta välillä saatan olla parikin päivää putkeen syömättä mitään. Kun en voi hallita ahdistusta, mun on pakko saada päättää itse edes jostain ja pakko todistaa itselleni, että pystyn edes johonkin."

Vieläköhän tuosta puuttuu jotain tärkeää, vai veisinkö tuon ihan tuollaisena huomenna lääkärille & hoitajalle polille? Ei  ole mikään kirjoitusfiilis, mutta koska lupasin kirjoittaa huomiseksi jotain mun olosta niin en kehtaa mennä sinne ilmankaan. Osastosta me varmaan puhutaan muutenkin ihan tarpeeksi, ja mun ajatukset siitä pystyn varmaan sanomaan ääneenkin, joten en jaksa kirjoittaa siitä mitään, johan oon sitä asiaa pyöritellyt ihan tarpeeksi muutenkin.

195

Tänään on vähän helpompi hengittää.

En jaksa vastata kommentteihin, mutta tätä kautta kiitos kaikille, ettei tiedäkään kuinka paljon autatte.

194

Osasto, ei osastoa, mä en osaa päättää. En pysty miettimään mitään muuta. En halua jättää kesäryhmää, en etenkään nyt, kun mulla on mahdollisuus saada sieltä ystävä joka ymmärtää mitä tämä on. En halua jättää tuota koiraa hetkeksikään, mun kanssa se toimii mutta muita se kusettaa ihan 6-0. Porukoillehan sen voisi viedä, mutta en halua pakottaa niitä haaskaamaan aikaansa mun vastuulla olevan koiran hoitamiseen, kun niillä ei ole aikaa millekään muullekaan. Ja siinä tapauksessahan mun pitäisi myös kertoa niille, miksi koira tarvitsee hoitopaikkaa.

Toisaalta taas... Siellä olisin turvassa.

"Mua ei ole koskaan ennen ahdistanut näin paljon"
Sanoinko mä sen tosiaan kahdelle täysin vieraalle hoitajalle? 

Ja koska mä kiellän itseltäni viiltämisen, en enää syö. Viiltely tai syömättömyys, jos olen ilman toista, mun on pakko tehdä toista. En pysty olemaan ilmän molempia.

193

Ensimmäisestä kesäryhmäkerrasta selvitty. Salaisessa siitä lisää.

Mä en osaa nyt miettiä mitään muuta kuin sitä, tarvitsenko osastoa vai en. Huomenna pitäisi olla jotain ajatuksia siitä ja viimeistään perjantaina pitäisi sanoa varmalla, haluanko sinne nyt vai en. Tai menenkö. Taidan yrittää vielä omillani, ryhmän vetäjät on ihan mahtavia eikä ne jättäneet mua yksin näiden asioiden kanssa, vaan saan jutella joka päivä puhelimessa yhden hoitajan kanssa jos haluan, se soittaa mulle ainakin huomenna, ja käyntejäkin voidaan sopia jos koen ne tarpeelliseksi. Noh, katsotaan nyt..

Perjantaina lääkärille. Saan ilmeisesti tähän pahimpaan ahdistukseen jotain nappeja.

192

Olipas se laskuri tuossa taas kauan.Tai saahan se siinä olla jatkossakin, pitää vaan nollata se välissä. Mä lupaan, että yritän selvitä yöstä hengissä, ihan tosissani yritän, mutta en silti voi luvata olevani vielä aamulla elossa.

Ihan järjettömän kova ikävä terapeuttia. Sen luona sai olla sentään tunnin-kaksi viikossa turvassa itseltään ja ajatuksiltaan, vaikka puhuminen mulle onkin älyttömän vaikeeta. Viisi viikkoa. Viisi helvetin viikkoa pitäisi jaksaa ilman sitä. Juuri kun mä aloin luottaa.

191

Jos mulla ei olis koiraa, hakeutuisin osastolle ja aika äkkiä. Onneksi kämppis on nyt täällä, mutta pian se menee jo nukkumaan ja töihin, joten täytyis pärjätä itekseen.

Helvetti kun sen kesäryhmänkin pitää alkaa huomenna. Ennen olisin pelännyt, että terapeutti on kertonut mun huonosta voinnista vetäjille, nyt pelkään ettei, kun en kuitenkaan saa itse sanottua mitään. Terppa lupasi, että ne vetäjät on mukavia ja ihmeekseni tajuan luottavani sen sanaan. Mä yritän kertoa niille, en vaan tiedä mitä ne muka voi tehdä, kun ei mua voi heittää osastollekaan nyt, kun molemmat koirat on mun vastuulla ja kämppiksellä joskus 24 tunninkin työvuoroja. Päiväosastokin on kesän kiinni. Helvetti.

Taidan nostaa escitalopraamin takaisin kahteen pilleriin päivässä kuten lääkäri keväällä käski tehdä, en vaan sillon huomannut mitään vaikutusta joten en halunnut turhaan popsia kahta pilleriä yhden sijasta. Mutta ei se lääkekään auta nopeasti, eikä se välttämättä vaikuta mitenkään kuten ei viimeksikään.

Huomenna haen sen pirun abilifyn, maksoi mitä maksoi.

190

Teinkin sen salaisen blogin jo tänään, tuli pakottava tarve avautua yhdestä "kaverista", enkä viitsinyt kirjoittaa sitä tänne kaikkien nähtäville. Salaisessa blogissa tuun jatkossa keskittymään suurimmaksi osaksi terapiaan, eli kirjoitan sinne ehkä kerran viikossa. Huomenna alkavasta kesäryhmästä kerron myös siellä enemmän jos koen sen tarpeelliseksi, en halua kirjoittaa julkisesti myöskään sen asioista, koska niihin liittyy kuitenkin vahvasti muut siellä käyvät + muutama hoitaja. Salaisen blogin lukijaksi pääsevät luultavasti kaikki halukkaat. Eli jos haluat päästä lukemaan salaista blogia, kirjoita kommentteihin sähköpostiosoitteesi ja linkitä blogisi tai jos sinulla ei ole blogia, kerro hieman itsestäsi. En julkaise kommentteja, joissa on s-postiosoite. Haluan kuitenkin tietää hieman salaisen lukijoista, koska saatan kirjoittaa sinne niistäkin asioista, joita en pysty (vielä?) kertomaan edes terapeutille.

Tällä hetkellä mulla menee ihan siedettävästi. Huomenna alkaa tosiaan se kesäryhmä, jännittää ihan hirveästi ja tiedossa on luultavasti uneton yö, mutta ainakin yritän mennä sinne. Viikonloppu oli ok, kävin jopa uimassa, ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen! Tuet ranteissa, mutta kukaan ei sanonut mitään asiasta, joko ne arvaa miksi tai eivät huomanneet koko asiaa. Tai sitten niitä ei vaan kiinnosta mun sekoilut. Joka tapauksessa kolmen koiran seura ja tieto siitä, että keväällä kämpille saattaa muuttaa vielä yksi pentu, helpottivat oloa ainakin hetkeksi. Pari päivää on menty taas ilman viiltelyä, pitänee pian taas rustailla uudet päivämäärät laskuriin ja lisätä se takaisin tänne.

189

Ahdistaa. Oon kulkenut kahtena peräkkäisenä yönä viiltelyjäljet näkyvillä ja oon jo alkanut tottua ihmisten katseisiin, vaikkei vastaantulijoita olekaan ollut kovin paljon. Kohta pitäisi lähteä yölenkille vanhempien luota, pelkään niin paljon törmääväni entisiin kiusaajiin, mutta pakko tämä on joskus tehdä. En jaksa piilotella noita jälkiä loputtomasti, ja helpompi mun on niitä näyttää tuntemattomille, joten aloitellaan tällä. Mietin, miten voisin kertoa kämppikselle tästä, kirjoittaminen on mulle helpoin mutta toisaalta se tuntuu jotenkin tyhmältä, kirjoittaa nyt kirje samassa kämpässä asuvalle. Joskus facebookissa tai skypessä jutellessa voisi asian ottaa esille, mutta miten? En voi vaan suoraan töksäyttää kesken vitsien, että hei, oon muuten viillellyt. Tai voin, mutta sillon se ei usko, kun oon vitsaillut viiltelystä niin monta kertaa.

Porukoiden netti jumittaa etenkin mun huoneessa, menee kohta lopullisesti hermot. Mun piski ja perheen vanhin piski on molemmat kennelyskän kourissa ja pelkään, ettei tuo vanhempi enää kestä sitä. Se on kuitenkin jo melkein 14, sairastellut aina ja nyt se ei jaksa edes liikkua. Olisin halunnut sen näkevän vielä kerran talven, se kun rakastaa lunta niin, mutta kaikkea ei voi saada. Tänään jopa isä, joka on aina hokenut, ettei vanhus ole edes vanha, myönsi että se alkaa olla lopussa. Se on paha merkki se. Yritän nyt olla sen kanssa mahdollisimman paljon, tää viikonloppu voi olla sen viimeinen.

Romahdus on taas lähellä. Ehkä onni että oon porukoilla, täällä en voi tehdä mitään lopullista.

188

Kerroin terapeutille viiltelystä, näytin sille pienen tivaamisen jälkeen nuo jäljet ja juteltiin siinä hetki viiltelystä ja muusta itsetuhoisuudesta. En pystynyt katsomaan terapeuttia silmiin itkemättä, se näytti niin huolestuneelta, joten tuijotin melkein koko tunnin lattiaa ja pöytää. Lopuksi se päätti vielä halata, onneksi vasta lopuksi, sain pidäteltyä itkua hissiin asti. Seuraava aika 12.8, miten hitossa mä kestän sinne asti? Kesäryhmä kerran viikossa joo, mutta en mä siellä kenellekään mitään kerro vaikka tahtoisinkin. En uskaltanut pyytää terapeuttia kertomaan niille vetäjille siitä, miten mulla nyt menee, mutta veikkaan sen kertovan niille silti. Ainakin toivon niin.

Kesäksi tuli myös yksi tehtävä, joka päivältä pitää kirjoittaa vihkoon vähintään yksi onnistuminen. Kirjoitan ne varmaan kesän lopulla teidänkin luettavaksi. Pieniä juttuja ne tulee varmaan suurimmaksi osaksi olemaan, mutta niitä terapeutti ilmeisesti haluaakin mun löytävän.

Mietin, että elokuussa voisin antaa tän blogin osoitteen terpalle, helpompi niin kuin tekstien tulostaminen. Mutta koska haluan kirjoittaa myös terapiasta ja ehkä joskus asioista, joita en ole vielä valmis kertomaan terapeutille, teen varmaan jossain vaiheessa oman, salaisen blogin sitä varten. Tarkoittaisi sitä, että mulla tulee jatkossa olemaan kolme omaa blogia - tämä, salainen ja koiran, joten en välttämättä jaksa kirjoittaa tänne yhtä usein kuin ennen. Blogin kautta pystyisin kuitenkin kertomaan terapeutille asioita, joista haluan puhua, mutta joita en uskalla ottaa esiin muulla tavalla, esimerkiksi nyt vaikka se vanhemmille kertominen. Mietin sitä vielä, mutta ehkäpä.

"Mitä jos sä kertoisit kämppiksellesi viiltelystä?"
Nii-in, mitä jos?

187

Mä tärisen. Siinä meni sitten toinenkin ranne kaiken kukkuraksi verisuonen suuntaisesti. Heh, ensiapukursseista on sentään jotain hyötyä, osaan ainakin tehdä molempiin käsiin painesiteet. Mä yritin olla ilman, ihan tosissani yritin ja taistelin viiltämisajatuksia vastaan monta tuntia. Ei nuo jäljet pahoja ole, ei mulla varmaan mitään hätää ole. Hetkeksi ulos hengittelemään koirien kanssa ja odottelemaan iltalääkkeiden vaikutusta, jos sitä vaikka sais nukuttua.

Mulla ei ole hajuakaan siitä, miten peitän nämä kaikki jäljet jatkossa.

Blogger ei jostain syystä anna tänään julkaista mitään ilman otsikkoa, joten mennään postausten lukumäärällä sitten. Nuo väri ja fontti on rumat, mutta en jaksa vaihtaa niitä, olkoot noin.

Kiitos taas kommenteista, ootte ihania jokainen<3 Ehkä me kaikki vielä selvitään.

Torstaina mun on pakko sanoa tästä terapeutille, pakko. Koska me nähdään enää torstaina, sen jälkeen sillä alkaa loma. Se saa kertoa tästä kesäryhmän vetäjille, ne tietää vähän vahtia mua. Kesäryhmästäkin tiedän nyt enemmän, se on siis joka tiistai klo. 12-15 päiväosaston tiloissa. Ryhmään ilmoitettuja on 10, mutta kaikki ei kuulemma tule paikalle. Siellä on sit kaikkea toiminnallista, mutta luojan kiitos mitään ei ole pakko tehdä jos ei tahdo. Käytiin eilen tapaamassa kahta sen ryhmän vetäjistä, ei ne tule terapeuttia korvaamaan, mutta ei ne nyt mitään kamaliakaan ole. Ainoa ongelma on se, että toinen niistä eilen tavatuista ja sen pari on miehiä, enkä mä luultavasti pysty kertomaan niille sitäkään vähää kuin naishoitajille. Tulee liikaa mieleen se psykologikokeilu ja se, miten se psykologi ilmoitti mulle suoraan sen, ettei se voi auttaa kun en kerro sille mitään. Olisinhan mä kertonut, mutta en pystynyt. Ehkä olisi aika opetella. Jos vaikka pistäisi kesäryhmän tavoitteeksi sen, että yritän kertoa niille edes jotain pientä. Terpan kanssahan sovittiin mulle tavoitteeksi vain se, että menen sinne joka kerta, sama se mitä teen siellä vai teenkö mitään.

Mä haluan vielä sanoa teille, jotka ette viiltele ja teille, jotka olette vasta aloittaneet sen. Älkää aloittako. Yrittäkää lopettaa niin pian kuin mahdollista. Kun tähän jää kerran koukkuun, voi olla mahdotonta päästä siitä ikinä irti. Olinhan mäkin kerran päälle vuoden ilman, nyt pystyin juuri ja juuri kuukauteen. Eikä se oikeasti auta, ehkä sen hetken, mutta pidemmän päälle se vain pahentaa oloa.