251

Mä oon melkein aina yksin, mutta ei musta silti yleensä ikinä tunnu yksinäiseltä. Tai tuntui joskus, mutta unohdin mitä kavereiden kanssa oleminen on, miltä se tuntuu ja mitä kaikkea muiden kanssa voi tehdä.

Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen yksinäisyys painaa päälle. Ehkä tää johtuu koulusta, siitä kuinka siellä kaikki on kavereita keskenään - paitsi meidän porukka tietysti, me tullaan muiden kanssa toimeen jos on pakko, mutta ei oikeastaan edes puhuta niiden kanssa koskaan. Tai sitten tää johtuu siitä, kun tiedän kämppiksen muuttavan toiseen kaupunkiin keväällä/kesällä, eikä mulle jää tänne lähelle ketään, tiedän että muut koulussa olevat "kaverit" katkaisee välit heti kun koulu loppuu. Joo voidaanhan me nähdä kämppiksen kanssa satunnaisesti viikonloppuisin, mutta mitä se muka on verrattuna siihen, että nyt me tuijotetaan toisiamme 24/7.

Mäkin haluaisin muuttaa, mutta toisaalta taas en. Haluaisin taas aloittaa alusta uudessa koulussa, uusien ihmisten keskellä. Haluaisin tutustua ihmisiin, vaikka sitä pelkäänkin, jollain tavalla myös nautin siitä. Mutta ei musta ole siihen. Ennen seuraavien koulujen harkitsemista pitäisi kai päättää, mitä teen tämän nykyisen koulun kanssa. Kun mä en oikeasti tiedä.

Enkä mä kestä edes ajatusta siitä, että jäisin taas yksin, vaikken oikeastaan edes jaksaisi ihmisiä.


Jaaha, tää on niitä päiviä kun ei kirjoittaminenkaan auta. 12 tuntia äidin, isän ja pikkupiskin näkemiseen. Mulla on toisinaan ihan hirveä ikävä niitä ja kotia, vaikka oon asunut omillani melkein neljä vuotta. Tehdään luultavasti vuoden viimeinen asuntoautoreissu, joten en varmaankaan tule päivittelemään blogia ennen sunnuntaita. Ei tarvitse huolestua, vaikka nyt paskalta tuntuukin, en mä voi tehdä itelleni mitään niiden lähellä. En varmaan pääse lukemaan teidänkään blogeja viikonlopun aikana, yrittäkäähän kaikki jaksella, ootte tärkeitä♥