295

Kaksi päivää ilman terää. Pystyin siihenkin, vaikka koko päivä oli aika syvältä. Kämppiksen vanhempi koira oli leikkauksessa, sen sydän pysähtyi jostain tuntemattomasta syystä, se oli hengityskoneessa ja nyt tiukan valvonnan alla. Mun piti ajaa autolla kämppiksen toisen hamsterin päältä, ei keksitty muutakaan tapaa sen lopettamiselle, raukka kun ei pystynyt syömään mitään ja eläinlääkäriin se olisi saatu vasta tiistaina. Kämppiksen piti tehdä se itse, muttei se sitten pystynytkään ja homma jäi mulle. Ja se marsukin lähti sinne uuteen kotiin. Aamulla seitsemän aikaan tänne tunkee pari huoltomiestä tekemään jotain tarkastusta, eli koko yö menee siivotessa. Kämppis lähti äitinsä luo koiriensa kanssa, käskin sen mennä sinne, siellä sen koiralla on varmemmin jatkuvasti joku seurana, joten siivoaminen jäi kokonaan mulle. Kyllähän se onkin mun vuoro siivota, en edes muista koska oon siivonnut yhteisiä tiloja viimeksi.

Kai mä voin silti vähän paremmin taas. Jaksoin käydä Toren kanssa melkein kahden tunnin lenkillä, jaksoin nauraa sen juoksuhepulille ja käyttää molemmat koirat vielä puistossakin nyt, kun siellä ei ole yön pimeydessä ikinä muita. Nauroin niiden leikeille, juoksin niiden kanssa (ohikulkijat piti mua varmaan fiksuna) ja olin ehkä hetkittäin jopa ihan onnellinen(?). Silti heti kun suljin kotioven perässäni aloin taas itkeä pahan olon takia, en tiedä mistä tämä tuli, muttei tämä ainakaan kovin nopeasti tunnu menevän ohi. Taisinpa puistossa nauraessanikin miettiä kuolemaa, kuinka mukavaa olisi ollut kuolla sillä hetkellä kun tuntui hyvältä.

Viikonloppu yksin kotona. Ei taas, vaikka kaipaankin omaa rauhaa, en halua olla koko viikonloppua yksin. Se on niin vaikeaa.