399

"Jos seisoisin tossa, nyt juna osuisi ja nyt olisin sen alla, ei se kauaa sattuisi vaikkei heti kuolisikaan"

Lenkit suuntautuvat taas radanvarteen. Joka ilta, vaikka sinne onkin nyt pidempi matka kuin vanhalta kämpältä. Apteekissa painan mieleeni ilman reseptiä saatavien lääkkeiden nimiä vain googlettaakseni kotona, mitä niiden yliannostuksella voisi saada aikaan. Tällä hetkellä litkin viinaa, vaikka huomenna olisi kai pakko raahautua koululle. Vähän on jäänyt koko harjoittelu, mutta en jaksaisi välittää.

Äiti kysyi, saako järjestää valmistujaiset. "En mä sellasia halua." Haluaisin ehkä kuitenkin, mutta milläs järjestää kun ei tiedä koska valmistuu. Sitäpaitsi siellä todistuksessa on se yksi ykkönen, en kehtaa näyttää sitä kenellekään. Sukulaisten ei tarvitse tietää jos en valmistu ajoissa, en jaksa sitä utelua. Mietin, kerronko edes porukoille jos valmistuminen lykkääntyy. Varmaan pakko, mutta ei vielä.

Jossain on kai päästy taas eteenpäin. Neljän ruuhka, vieras paikka, kaatosade, rakeita ja vettä. Huristelin tuolla autolla ihan rennosti. Aika iso ero, jos miettii, että vielä vuosi sitten sain paniikkikohtauksen jo sen ajattelemisesta, että pitäisi ajaa joku lyhyt matka tiellä, jossa ei koskaan tule ketään vastaan.

En pysty vieläkään kirjoittamaan. En löydä oikeita sanoja, eksyn ajatuksiini ja toisinaan jään tuijottamaan näyttöä ajattelematta mitään. Blogi saattaa hiljentyä taas hetkeksi, ei tässä ole mitään järkeä, kun ei tämäkään paranna oloa, enkä jaksa kirjoittaa tänne mistään niistä asioista, joiden käsittely saattaisi olla järkevää.

Välillä on ihan siedettävä olo, yleensä ei. Kai tätä hetken jaksaa.