402

Arvoin pitkään, kummasta kirjoitan ensin. Tunteiden piilottamisesta vai turvanhausta. Ne liittyy toisiinsa tosi vahvasti, enkä tiedä osaisinko kirjoittaa kummastakaan pelkästään, vaikka molemmista roikkuikin luonnoksissa erilliset tekstit. Toivottavasti tästä saa jotain selvää, keskellä yötä kirjoitettujen pätkien yhdistäminen järkeväksi kokonaisuudeksi on aika haastavaa...

Joskus vuonna nakki ja kirves taisin kirjoittaa entiseen blogiin siitä, että tuntui kuin mulla olisi monta persoonaa. Enää en ole kokenut tarpeelliseksi kirjoittaa niistä, mutta muistan niitä olleen muutama vuosi sitten kolme - hyvä (rohkea, iloinen, jaksavainen), paha (pelkuri, surullinen, itsetuhoinen) ja mysteeri. En tiedä mikä se kolmas oli, en koskaan tuntenut sitä kovin vahvasti, mutta tiedän että niitä oli kolme. Kolmas katosi omia aikojaan ja toiset kaksi ovat kai jotenkin yhdistyneet (onkohan ne sitten yhdessä = minä?), ei ne ainakaan mitenkään erillisiltä tunnu, ei ole tuntunut enää pariin vuoteen.

Musta tuntui jo tosi pienenä siltä, että mulla on monta persoonaa. Tai siis kaksi, en muista oliko tuo mysteeri silloin olemassa, tuskin. Silloin toinen niistä oli selkeästi oikea minä: puhelias, utelias, menevä, luottavainen jne. Ei sitä silloin voinut sanoa mitenkään hyväksi, siihen kuului kaikki huonotkin puolet. Ujous, joskus pienistäkin asioista suuttuminen, kärsimättömyys..
Toinen persoona taas oli se turvaa tarvitseva puoli, se joka salasi kaiken muilta.

En tainnut olla vielä edes ala-asteella (olin varmaan jotain 5-6), kun kaipasin todella paljon läheisyyttä. Joka ikinen ilta äidin lukiessa mulle ja veljelle olin kuolla kateudesta, jos veli sai olla lähempänä äitiä kuin minä. Olisin halunnut kiivetä syliin asti, mutten jostain syystä koskaan uskaltanut. Iltasadun jälkeen odotin veljen nukahtavan, meillä oli silloin yhteinen huone. Kuulin sen hengityksestä koska se nukahti. Ei muuta kuin ylös sängystä, hyppäsin lattialla siten, että tömähdys varmasti kuului viereisiin huoneisiin, ja menin sängyn viereen lattialle makaamaan. Joka ilta äiti kävi nostamassa mut takaisin sänkyyn. En pystynyt nukkumaan ilman sitä. Se oli mulle tapa saada läheisyyttä ja huolenpitoa ilman, että olisi pitänyt sanoa jotain ääneen.

Siinä se tunteiden piilottaminen sitten tavallaan tulikin. Aina jos veljen kanssa tuli riitaa, veli oli se, joka meni äidin luo itkemään. Minä livistin mahdollisimman huomaamattomasti piiloon, ettei kukaan vaan huomaisi mun pahaa oloa. Vaikka en olisi halunnut mitään niin paljon kuin päästä turvallisen aikuisen syliin. Olin jotain 8v, kun meidän kissa lopetettiin. Veli ja pari hoidossa ollutta lasta itkivät siinä ihan avoimesti, mä näyttelin ettei tunnu missään ja itkin monta yötä putkeen. Pappa kuoli melkein heti kissan jälkeen. Taaskaan en itkenyt muiden nähden, en kotona enkä hautajaisissa. Öisin mietin äidin sanoja siitä, kuinka joku mun piirtämä kuva oli ollut sillä pöydällä, jonka vieressä pappa aina istui. Ja itkin.

Jos joku näki mun olevan surullinen, pakenin paikalta viimeistään siinä vaiheessa, kun se joku halusi tietää syyn siihen. Kerran veli tuli yöllä kysymään miksi itkin, suutuin sille siitä, kun en päässyt pakenemaan tilanteesta.

Joo, ei mun pitänyt kirjoittaa kuin yksi lyhyt kappale lapsuudesta, muttamutta... Noita juttuja oli jopa ihan kiva kaivella. Hypätään vielä hetkeksi peruskouluaikoihin (tosin teen tätä edelleen, onneksi sentään vähemmän kuin ennen).

Etsin koulussa jatkuvasti turvaa. Tää oli voimakkaimmillaan siinä yläasteella, mutta muistelisin tehneeni samaa ala-asteellakin, en nyt oo ihan varma. Mietin tunneilla, voisiko tuntia pitävään opettajaan luottaa, mietin miltä tuntuisi kertoa juuri sille opettajalle kaikki ja mitä se vastaisi (kävin aika pitkiä keskusteluja pääni sisällä)... Olin yleensä se ylikiltti ja hiljainen tyttö jossain nurkassa, mutta turvallisilta tuntuneiden opettajien tunneilla osasin kyllä häiriköidä ja kokeilla vähän rajoja. En uskaltanut tehdä sitä kovin usein eikä mun tekemiset/sanomiset olleet mitään muiden luokkalaisten juttuihin verrattuna, mutta aina välillä oli pakko kokeilla.

Kilometripostaus asioista, jotka on tiettyyn pisteeseen asti kai ihan normaalia.
Oon vaan miettinyt, miksi mä en uskaltanut näyttää tunteitani (siis lähinnä niitä negatiivisia) edes äidille. Meillä oli kuitenkin silloin lauma lapsia hoidossa + se veli, tasan näin niistä varmaan jokaisen itkevän jossain vaiheessa, tiesin miten äiti reagoi siihen, tiesin ettei mitään pahaa tapahtuisi.

Ja toi turvanhaku... Sainko mä huomiota/huolenpitoa (=sitä turvantunnetta sitä kautta) vähemmän kuin esim. veli, koska en osannut pyytää sitä, vai olisinko tarvinnut sitä jotenkin enemmän kuin monet muut?

Hmm, olisinkohan mä masentunut ilman sitä kiusaamistakin..? Toi kysymys on tosi vittumainen, kun siihen ei voi saada vastausta. Silti mietin sitä. Taitaa olla aika lopettaa ajattelu tältä päivältä ja kehittää jotain järkevämpää(?) tekemistä.

Pisteet siitä, jos joku jaksoi lukea tänne asti. Piti kirjoittaa nykyhetkestä eikä lapsuudesta, mutta tää nyt meni näin. Jos vaikka pääsisin nykyhetkeen asti seuraavassa postauksessa...

Nyt hakemaan jätskiä♥